Tuhannen ja yhden halloweenin toinen tarina

Tuhannen ja yhden halloweenin toinen tarina

Miehet palaavat takaisin kirjailijan majalle. Vielä jäi kysyttävää.

- Sitä vaan,  huutelee Antti, että jos tekee dekkarin, niin montako vainaata on sopumäärä? Voiko ottaa päiviltä päähenkilön? Voiko pitää löytämänsä huumerahat, jos tarvitsee vähän ylimääräistä juuri nyt? Ja voisiko murhata jotenkin vain nätisti?

- Että näitä jäit miettimään? Kirjailija pyörittelee päätään.

- Entä voiko juottaa vaikka ilkiöimen humalaan ja kertoo kriminellille kaverille että täältä se kohta lähtee. Korjatkaa ylimääräiset kalleudet, ei hän mitään huomaa ennen kuin kotona. Delaa harmitukseen. 

- Tottakai!

- Voi sentään! 

No mitä aloitti, oma vikansa.

Tuhannen ja yhden halloweenin tarina

Tuhannen ja yhden halloweenin tarina

- Kävelläänkö rannan kautta, Antti?

- Joo, passaa.

Miehet pulisevat taukoamatta kävellessään ensin rantaan ja sitten metsän kautta kohti kotikontujaan.

- Nyt shst! sihistää Kari.

- Miksi?

- Tuolla puussa, katso nyt!

- Jaa missä?

- Tuossa isossa puussa, siinä on kirjailijalla maja. Hän kirjoittaa siellä kirjaa. Emme saa häiritä -

- Et voi olla tosissasi. Ei ole kuule täällä näkynyt mitään kirjailijoita puissa kirjoittelemassa.

- No on se siellä, kato hänen piti löytää luova mieli kuin lapsella, ja nyt hän sitten kirjoittaa että krapina käy.

- Huhuu! Onko siellä joku siellä puussa, Antti huhuilee epäuskoisena.

Kirjailija pistää päänsä ulos majasta myrtyneenä, mutta hymyilee kohta leveästi, kun tunnistaa veikot.

- No mitä?

- No sitä vain että mikä on onnellisen avioliiton resepti? keksii Antti.

- Odottakaas, kirjailija palaa iso kirja kädessään: - Täällä se lukee: "Onnellisen avioliiton salaisuus on siinä, että otetaan jokainen onnettomuus sattumana eikä yhtään sattumaa onnettomuutena."

Tämä viisaus on Harold Nicolsonin ja se seisoo Elämän viisauden kirjassa jonka on koonnut Hannu Tarmio, kirjailija posmottaa puusta käsin.

- No siinä kuulit. Ja siinä näit, siellä hän työskentelee, tokaisee Kari. Miehet jatkavat matkaansa. Kirjailija vetäytyy majaansa.

Nuoruus

            Siellä se loistaa        

Vielä ehdin vähän haravoida, naapurissakin hääräävät pihalla, mummo ja pikkuinen poika.Haravoivat lehtiä kokoon. Nyt ne katsovat tänne päin, no katsokoot.

Voi voi ovat nuo hyvässä iässä,pikkupoika ja mummo, toisella murheet edessä toisella takana. Mitä ihmettä siitä nuoruudesta niin vouhkataan? Nuoruus on ihan yltiötyperintä aikaa mitä on elää tarvinnut. Vaikka pääsin siitä elämällä eroon, se vaanii kaikkialla. Kurkkii keittiössä olkapään yli. Saa muuttamaan kummalliselle paikkakunnalle. Rakentamaan nuotiota ja käristämään makkaraa vesisateessa. Hyppäämään maauimalassa pää edellä altaaseen, vaikka tuskin osasin edes uida.Ulkoiluttamaan koiraa jota pelkään kuollakseni.

           
                                     
Kirjoittelemaan hölmöjä kirjeitä, joita kadun vieläkin.
Riitelemään loputtomasti, kiukuttelemaan, nauramaan tolkuttomasti. Ympäröimään itseni ystävien muurilla, musiikilla, merkillisillä keskusteluilla, aamuyöhön kestävillä juhlilla. Tarttumaan vääriin käsiin, kärsimään lieskoissa kun toinenkin tekee saman.

Hetkellinen päiväelämä on ohut harso joka repeilee. Nuoruus häipyy vain ilmaantuakseen muina miehinä. Siellä se loistaa ikuisesti. Vaikka ei tohtinut.

Rakkaudella 3.

                            Rakkaudella Vakka-Suomesta ja

                            lähiympäristöstä vuosilta 1987-1988 3.

Vakka-Suomi on alueena epävirallinen pienoismaakunta, joka on vanhaa kulttuuriseutua. Alueella on tehty paljon kaivauksia ja aina vain uutta ja ihmeellistä entisistä ajoista kertovaa tietoa tulee esille. Kivikirkkoja Vakka-Suomessa on useita. Vuosina 1623-1629 rakennettu Uudenkaupungin Vanha kirkko aiottiin purkaa, kun niin sanottu Uusi kirkko valmistui vuonna 1863. Onneksi näin ei tehty, sillä Vanha kirkko ja sen välittömässä läheisyydessä sijaitseva vanha hautausmaa sankarihautoineen ja muistomerkkeineen on ainutlaatuinen kokonaisuus. 

Kuva Uudenkaupungin Vanhan kirkon hautausmaalta.

Meri kuuuu olennaisena osana Vakka-Suomeen. Onhan koko alue ollut aikoinaan meren peittämänä. Paikalliset veneilijät ovat perustaneet veneilijäpiirejä kokoavia yhdistyksiä. Uudessakaupungissakin toimii kaksi eri seuraa ja niillä molemmilla on laaja jäsenkunta. Aivan Uudenkaupungin edustalla sijaitsevassa Pietarinkarissa on Uudenkaupungin

 Purjehdusseuran ravintolapaviljonki, joka kuuluu monen paikallisen sekä matkailijan pakollisiin kesäisiin käyntikohteisiin. Kesällä saareen on säännöllinen vesibussikuljetus.

Historia huokuu Vakka-Suomessa ja sen lähialueella. Louhisaaren kartanolinna Askaisissa on eräs näistä mielenkiintoisista historiallisista käyntikohteista. Se on avoinna yleisölle ja kesäisin kartanolinnassa on myös opastettuja tutustumiskierroksia.

Elävä maaseutu on osa Vakka-Suomea ja sen lähiympäristöä. Paikallisiin tapoihin ja historiaan pääsee tutustumaan vierailemalla kunkin kunnan tai alueen museossa. Mietoisissa sijaitsee Tavastilan kotiseutumuseo.

 Eräs historiastakin tuttu harmaakivikirkko sijaitsee kauniilla mäentörmällä Nousiaissa. Nousiaisten Pyhän Henrikin kirkkoa on edeltänyt useita puukirkkoja aina 1100-luvulta lähtien. Piispa Henrikin jäännökset siirrettiin Nousiaistan kirkosta Turun tuomiokirkkoon 1290-luvulla. Nykyinen Nousiaisten harmaakivikirkko on rakennettu noin vuonna 1430.

Iso koira naapurissa?

Mitä ihmettä, taasko se iso koira änkeää naapuriin?

Koira on taas portilla ja mummo vastassa. Kovasti ne tuntuvat pälättävän, soitan kyllä kohta jonkun viranomaisen paikalle.Vaan ehkä se jekkuli tulee meillekin. On kyllä hyvin koulutetun oloinen. Niin ymmärsi joka sanan mitä sille puhuin ja neuvoin.

Ja sitten lappaa taas niitä naisia kantamuksineen. Kauheasti on asiaa. Mitä lienevät noitanaisia pitkine halatteineen, tarvitseeko sitä nyt tuolla tavoin halailla. Kismittää tommoinen turhanaikainen nauraminen, menisivät nyt sisään siitä.Varmaan ne jätti luutansa nurkalle. Kjääh.

Mihinkäs minä jäinkään? Ai niin tämä Pulkkisen uusi romaani. On kyllä paras mahdollisen lukuelämys, niin tulee ne Berliinin reissut

Antin kanssa mieleen. Vaan oli se Riikka Pulkkinen niin viiltävän kaunis siellä kirjamessuilla. Ymmärrän nyt ettei tämän kirjan sisällöstä voinut oikein mitään sanoa. Niin on ovelasti laadittu syvältä luotaava kuvaus. Luin jo kaiken, ja sitten oli pakko aloittaa uudelleen lopusta alkuun luku kerrallaan. Juha Itkosta oli pakko selvittää joskus samalla tavoin.  Mikä voima ja lataus, tunneskaala ja runous, vesi ja leimahdus.

No nukahdin, ehdin nähdä jo untakin Kreutzbergin turkkilaistorista ja tinkinytkin olin nutusta. Nyt se porukka on lähdössä, ja jekkuli myös, menen kyllä sanomaan... 

Golffarin kissa

- Tapio Rautavaara laulaa reissumiehestä ja mustasta kissasta, joka meni yöksi autiotalon takkaan istumaan. Laulun mukaan reissumies luuli yöllä takassa kököttävän mustan kissan silmiä kahdeksi heikosti hehkuvaksi hiileksi eikä uskaltanut puhaltaa hiillokseen. Aamulla oli kuitenkin kylmä taas. Takassa ei kuitenkaan ollut hiillosta, vaan siellä oli istunut ressumiehen musta kissa kiilusilmineen, kertoi Antti mieleen jääneestä laulusta.
- Miten tämä juttu liittyy golffariin ja kissaan? uteli Kalle.
- Tämä on sitten tosi tarina. Golfkaverini Kale ja Mikko kertoivat, että ensimmäisten väylien aikana heidän seuranaan oli musta kissa, jolla on toinen silmä sokea. Sitten se oli hävinnyt kai hiirtä pyydystämään.

- Kalaa golffarin kissalle!

- Kun seuravalla kerralla tulin Kalen ja Mikon kanssa golfkierrokselta takaisin, niin siellä se sama musta kissa oli odottelemassa. Jostakin syystä tämä kissa mielistyi minun kenkiini ja golfbägiin. Kun kävin vessassa, niin se seurasi mukana ovelle saakka. Muille klubilla sisällä olleille ihmisille piti selvittää, että tämä ei ole se Rautavaara laulun musta kissa. Tällä kissalla kun on vain yksi silmä. Monikohan siitä porukasta muisti Rautavaaran laulun? Sain kuitenkin saateltua kissan ulos ja se lähti jälleen omille teilleen, kenties kohti kotiaan.
Ihmeellisiltä oli kuitenkin, että sama vielä pentukissa oli seuraavana päivänä odottelemassa tutussa paikassa. Kun kissa huomasi, että lähden pois niin se jäi seisoskelemaan ja kai odottelemaan seuraavaa pelaajaa. Sen jälkeen en ole kissaa nähnyt, sanoo Antti ja lähtee päivän muihin puuhiinsa.

Hölmöt henkilöni

                           Hölmöt 

Hölmöt henkilöni parveilevat Kahvila Babylonin liepeillä ja vaativat päästä framille. Koirakin vaellushaluineen näykkii lahkeissa.

- Mutta en minä voi teitä mitenkään päästää ennen aikojaan mellastamaan pitkin Kahvilaa, jota ei siis vieläkään ole.

- Meillä on kiire päästä mukaan, ne mankuvat. En voi ymmärtää.

- Pistän teidät kaikki joulujunaan ja lähetän tiehenne. Pääsette oikein vanhan ajan kyytiin, mitäs siihen sanotte? uhkailen.

- Jouluaamuna kun heräät, olemme kaikki taas täällä.

- Suu kiinni hölmöt, eihän teitä edes ole! 

Mutta ne ovat olemassa. On vain saatava joku roti näihin esiinmarsseihin.

Rakkaudella 2.

                           Vakka-Suomesta rakkaudella 2.

                                          Antin elämää vuosilta 1987-88

Vakka-Suomen alueelle tyypillinen juhannussalko koristellaan vanhojen perinteiden mukaisesi. Kuva Kustavin Lomavalkamasta.

Kalannin koulukunta on saanut nimiinsä taidokkaat kalkkimaalaukset Vakka-Suomen harmaakivikirkoissa. Kuva Kalannin kirkosta.

Keväinen merimaisema. Joutsen poikasineen on tuttu näky Vakka-Suomessa.

Näiltä louhoksilta lähtee Vehmaan graniittia eri puolille maailmaa.

Jääkauden tuomat siirtolohkareet ovat leimaa antavia eri puolilla rannikkoseutuja. Kuva Velkuan Palvasta.

Vakka-Suomessa on upeita vanhoja tammia, jopa laajoja jalopuumetsiköitä. Kuvan tammi kasvaa Taivassalossa.

Ensivaikutelma Vakka-Suomesta lähialueineen oli aistivoimainen, eikä sitä voita mikään myöhempi kokemus. Niinpä minä Antti kiertelin vaimoni kanssa pitkin poikin Vakka-Suomea ahmien vaikutelmia sieltä täältä: ihmisistä, kulttuurista, rakennuksista, työnteosta ja päivittäisestä elämästä.

Mummo auta!

Jumitusta. Mummo auta!

- Ajatukseni ovat jumissa.

- Irroita köysi, päästä irti siitä mikä pidättelee, on se sitten jokin ajatus, tunne, riippuvuus.

- Siinäkö se?

- Siinä. Olet vapaa. Ehkä teet vapaiksi muitakin ihmisiä.  Muuten murheemme leijuvat päidemme yllä. Ilmaa, raikasta ilmaa sen sijaan.

Pakoon et pääse

                                          

Razorblade romance

Siellä ne taas pelmaavat sen koiran kanssa isot miehet, haravat on pitkin mäkiä. Heittelevät koiralle puun oksaa ja juoksevat ja pyörivät vaahteran lehdissä kaikki kolme.

- Jeppuu, noudaa! ja huis. Ja Jeppu painelee korvat heiluen oksan perään. 

Jeppu!? Mikä ihmeen koirannimi sekin on? Suunnistan rantaan päin, pois umpihulluista naapureistani.

Hetken päästä kuulen tassutusta viereltäni. Koira katsoo minua ja minä häntä. Nyt minun pitäisi mennä kadun yli:

- Kuule Jeppu, pitää katsoa tuleeko autoja. Koira katsoo minua ja sitten minun kanssani molempiin suuntiin.

Kävelemme yhdessä rantaa pitkin, koira ottaa välillä spurtin ja jää odottamaan. Joku marmattaa isosta koirasta joka pitäisi olla kiinni.

- Ei ole minun koirani! huudan kiukkuisena mutta hävyttömät huutelijat ovat jo menneet. Jatkamme linja-autoasemalle ja kiipeän bussiin, koira jatkaa määrätietoisesti matkaansa eteenpäin. No huh!

Perillä ostamme valmiiksi ystäväni kanssa leffaliput, vakoilen lipuista wc-koodin ja lähdemme käymään kahvittelemassa ja rupattelemassa Pienessä Kirjapuodissa. Syysprinssi on illan elokuva. Lopussa itkemme molemmat. En itke sentimentaalisia elokuvakyyneleitä, en nykyistä itseäni, vaan kahden kirjallisesti lahjakkaan poikkeusihmisen tarina tuo mieleen nuoruuteni romanssin, joka viilsi partaterän lailla. Luulin niin että olimme onnelliset. Kuin lapset auringossa. Kun vihdoin on löytänyt kumppanin ja salaisen mansikkapaikkansa, saapunut kotiin. Sitten onni otetaan pois.

 

Kortteja pitkin maailmaa Postcrossing

Kortteja pitkin maailmaa

Nyt se irlanninsetteri on taas siellä portilla, nousee porttia vastaan. Mikä lie seikkailunhaluinen kulkija timanttipantoineen?  Ai jaa ja autotallista lähtee joku ukko avaamaan porttia. Onpa tutun näköinen tyyppi! Seuraan naapuritalon elämää taas verhojen suojasta. Nyt se ukko jäi tuijottamaan suoraan mun ikkunaani, kyllä on ihmiset uteliaita. No jospa vähän vetäydyn.

- Jeppu, tulepas nyt sanalle, ja tervehtimään kavereitasi! Niin he lähtevät kohti autotallia. Setteri tarkastaa innolla koko tallin ja seuraa ukkojen puuhia hääräten jaloissa. Kylläpä siinä on osallistuva koira. Vaan mitäs minun pitikään? 

Sitten muistan taas puuhani. Minun piti valita postcrossing-kortti saksalaiselle avioparille. Voi miten on laitettu  romanttinen profiilikuva, ja on niin kauniit nimetkin, Michaela ja Sebastian. Kunhan kortti on perillä, saan itse taas yllätyskortin jostain päin maailmaa. Tutkin osoitteita googlessa tai etsin paikkakuntia karttapallolta. Tällä hetkellä minulla on kortit lähtemässä Suomeen, Saksaan, USA:han, Thaimaahan, Japaniin, Sveitsiin, Belgiaan, Venäjälle ja minne kaikkialle olikaan!? Suomen kortti meni jo perille ja vastaanottaja herkistyi kovin vanhan ajan farmista eläimineen ja tuokiorunoineen. On kiva laittaa kortti välillä kotimaahankin.

Olen päätynyt valikoimaan tuntemattomille postcrossaajille hevoskortteja, koska niitä minulla on. Nuoripari tykkää eläinkorteista, taiteesta ja myös metsistä, vesistöistä sekä tietyistä kukkasista. Plärään kortteja ja karsin kovalla kädellä, kysyn naapurin mielipidettä. Aika monta korttia on vielä loppusuoralla.

Laittaisinko valokuvakortin vai Franz Marcin taidekortin?

Ystäväni taulusta tehdyn taidekortin? Hämmästyttävää miten monenlaista symboliikkaa korteissa voi nähdä tai millaisia ajatuksia kuva herättää.

Ripaus utuista romantiikkaa?

Tulppaanit olivat pariskunnan suosikkeja kuin myös metsä lampineen. 

No onpa taas miettimistä. Mutta haa, valinta on itsestään selvä.

Nyt setteri jatkaa matkaansa häntä huiskaten, ihan pakko mennä katsomaan minne sillä oikein on matka. Kenen koiria sitä oikein ollaan? Pitää pistää töpinäksi, ennen kuin koira häippäsee maisemista.

#postcrossing#irlanninsetteri

Uuttakaupunkia 1987-1988

                            Vakka-Suomesta rakkaudella 1

                       Ikuistettuja hetkiä vuosilta 1987-1988

Kalarannan seisake

Vakkasuomalaista maaseutua

                                             

                                    Uudenkaupungin Vanhan kirkon enkeliveistos

                                               

                                                    Elämää Uudenkaupungin torilla

                                                

                                                     Maaseutua

                                                  

Mummo neuvoo

                              Mummo neuvoo

- Mummo miten minun pitäsi puhua? Kuin jokin estäisi sanomasta mitä ajattelen.

- Irma, kuuntelet vain sisäistä ääntäsi ja kerrot sitten ulos ajatuksesi.

- Ajatukseni törmäilevät toisiinsa ja jos joku kuuntelee, ne menevät ihan sekaisin, Irma inttää.

- Menepä siitä nurkkaan harjoittelemaan. Kas noin. Nyt lopottelet hiljaa itseksesi mitä mieleen tulee.

- No joo, rupesi sujumaan. Mitä nyt teen?

- Harjoittelet vain samaa uudelleen, nyt jonkun henkilön kanssa. Kuuntelet sisäistä puhettasi ja otat puheesta kiinni ja puhut asiasi ulos. Vähitellen sinä saavutat selkeyden. Sitten keskityt kuuntelemaan mitä sinulle vastataan. Ja taas kuuntelet mitä ajatuksia toisen sanat sinussa herättävät ja puhut mietteesi ulos, mummo neuvoo ja tarttuu sanomalehteen hätistellen minut kimpustaan.

- Tule huomenna uudelleen iltalypsyn aikaan. Minä keskustelen sinun kanssasi kaikista päässäsi törmäilevistä ajatuksista. Vähitellen opit puhumaan niin kuin ajattelet. Saavutat yhteyden itseesi ja toisiin ihmisiin. Aitouden ja vilpittömyyden. 

#guru

Hole in one

Antti ottaa mailansa kaapista ja kärrää golfvarusteensa kentän ensimmäisen väylän avauspaikalle muistellen edellistä pelikierrostaan. Hän löysi vesiesteestä silloin vihreällä neliapilalla merkityn pallon. Kuin jotakin tulevaa ennustaen iltalennolla ollut laulujoutsenpari lensi samaan aikaan paikan yli jättäen jälkeensä laulavan äänen pimenevään syysiltaan.  Laulujoutsenia täällä, mistä ne siihen ilmaantuivat? 

Antilla on hyvä onni, sillä samalle kierrokselle on ilmoittautunut mukaan kolme tuttua golfaria. Heille Antti kertoo pallosta, jossa on selvästi havaittava tuntomerkki, vihreä neliapila. Se sattuu olemaan yhden samassa porukassa pelaavan aikaisemmin kadottama pallo. He sopivat kuitenkin, että löytäjä saa pitää onnenpallon.

Ensimmäisten väylien lyönnit ja putit eivät juuri ole onnekkaita, mutta Antti jatkaa sinnikkäästi pelaamista. Hän ajattelee, että ehkä onni kääntyy paremmaksi jossakin vaiheessa. Kaksi korppia raakkuu metsikössä aivan kuin peliä arvostellen.

- Tuon viheriön takana on vesieste, josta pallon löysin. Siellä sukelteli silloin kaksi mustakurkku-uikkua, Antti selostaa. 

Vasta-aurinkoon lyötävän lyhyen väylän avauspaikka alkaa olla jäässä. Antti miettii, että pysähtyyköhän pallo ollenkaan viheriölle vai valuuko se takaisin vesiesteeseen? 

Ilman sen kummempia suunnitteluja Antti tarttuu mailaansa ja lyö. Pallo osuus keskelle mailan lapaa ja kiitää ilmassa päin matalalta paistavaa syysaurinkoa. Hetken kuin ajasta irrallaan Antti kadottaa pallon näkökentästään.

- Se meni suoraan reikään, toteavat Antin pelikaverit kuin ihmettä todistaakseen.

Mutta Antti ei usko moiseen sattumaan. Pallon täytyy olla esteessä, koska sitä ei näy missään muuallakaan. Hänen epäilyksensä haihtuu, kun kupin pohjalla pilkottaa lipputankoon nojaamassa neliapilalla merkitty pallo.

Se oli Antin ensimmäinen hole in one, yhdellä lyönnillä reikään lyöty pallo. Harvinainen sattuma vai hyvää tuuria? Golfaaja pyörittelee päätään. Olo on vieläkin pökertyneen epäuskoinen.

Antti palauttaa pallon alkuperäiselle omistajalle ja kiittää seurasta ja siitä, että sai lainata onnenpalloa golfkierrokselleen.

#holeinone#golf

Ajattelin kertoa totuuden

                                

Totuus ei pala tulessakaan

- Ajattelin kertoa totuuden.

- Hullu, et voi. Ajattele salassapitomääräyksiä.

- Höpö höpö. Ihan hyvin voin. Henkilöt ovat fiktiota.

- Eikä Kahvila Babylonia ole olemassakaan.

- Ei tietenkään, henkilöt rakentavat sen itse, kohtaamisillaan. Usko pois. Niin tapahtuu.

Pimeää hommaa

                                 

                                     Pitkiä iltoja pimiössä

                                                               

                                          Pyöräilyleirillä.


Koulupoikana Antti tienasi taskurahoja kehittämällä mustavalkoisia kuvia.

- Väitätkö Antti, että osaat tehdä oikeita valokuvia? Ei nykyisin mitään filmejä ole. Digille kaikki kuvaa ja vielä kännykällä.

- Silloin 70-luvulla  ei ollut edes kännyköitä. Käytettiin lankapuhelimia. Innostuin, kertoo Antti kun lehdessä ilmotettiin valokuvauskisasta, jonka palkintona oli kunnon kamera.

Monta iltapuhdetta ja viikonloppua väsäsin pimiössä. Limpparia kului ja hiki valui. Radio pauhasi täysillä.

Armeijassa laulettiin ja soitettiin.

- Labraksi tarvitsin pimeän paikan. Pimensin pari ikkunaa meidän pihasaunasta. Valon tiraustakaan ei saanut tulla. Ripustin jopa mustan verhon oviaukon eteen yllätysvieraiden varalle.

- Filmin panin purkkiin pilkkopimessä, mutta mustavalkoiset paperivedokset tein himmeän punaisen hehkulampun valossa. Voi, että oli tunnelmaa!

Aamupesulla varuskunnassa.

- Oliko se sitä punaisten lamppujen hommaa? kyselee kaveri.

- Kelmeän vihreäkin olisi käynyt. Ensin kopioin kuvat suoraan pinnakkaisina filmistä. Siihen ei tarvittu edes suurennuskonetta. Onneksi sain lainattua suurennuskoneen ja ostin sen myöhemmin itselleni, Antti selittää.

Kaikkein hienointa oli, kun kuva vähitellen ilmestyi kehitysaltaassa paperille. Sen piti tulla hiljaa ja kaikessa rauhassa valmiiksi asti. Sitten pihdeillä keskeytysaltaaseen ja lopuksi kiinnittymään omaan liemeen.

Ritoniemen huoltamo ja venetankkausasema.

- Paperit olivat kalliita, joten piti ottaa monta koevedosta ennen kokonaisen suurennuspaperin käyttöä. Sopivan valotuksen sain haarukoitua käyttämällä, apuna oli peiteliuskaa.

Hinaja vetää tukkinippuja upapalla.

Lopullisen valotuksen arvioin, kun olin kiinnittänyt koeliuskan. Sitä varten sytytin normaalin valon. Valottumattomat paperit oli laitettava ennen sitä visusti suojaan.

Kuuman kesän virkistyshetki.

Lopuksi huuhtelin kiinnitteen pois valokuvapaperin pinnasta vesialtaassa. Sauna oli hyvä paikka. Hanasta lirutin viileää vettä kuvien päälle.

Leirille lähdössä.

- Paperikuvat kuivasin sähkökuivurilla. Laitioin kuvat kiiltävälle pellille ja telasin hyvin paikoilleen. Mitään ilmakuplia ei saanut jäädä väliin. Valmiit kiiltävät kuvat pompsahtelivat irti pellistä, kun irroitin peltin kuivurista.

Huutokaupan huumaa.

Vartionjohtajakurssilla Sampolassa.

Myöhemmin käytin kalliimpia muovipintaisia valokuvauspapereita, jotka kuivuivat kiiltäviksi itsekseen, kun ne ripusti narulle roikkumaan tai sanomalehden päälle kuivumaan, Antti jatkaa.

Ämmänkosken kuohujen vartijat.

Hyppy Huruslahden jäälle.

- Mitenkäs nyt?  kaveri utelee.

- Se paras kuva on edelleen tekemättä. Suurennuskone on tallessa kaapin perukoilla. Vieläköhän noita vanhan ajan valokuvausvärkkejä on myynnissä? Vois kokeilla, onko taito pysynyt hyppysissä.

                                            Ai niin, Antti voitti sen valokuvauskisan.

Makkaranpaistajat nuotiolla.

Liikennekulttuuria Ahlströminkadulla.

#kuvankehitys#pimio#mustavalkokuvat