lauantai 25. elokuuta 2018

Täti porskuttaa sata lasissa


Hurmaava täti innostuu muistelemaan   





 Kohta yhdeksänkymmentävuotias Jenny-täti muistaa hyvin lapsuutensa leikit ja vähän vakavammatkin puuhat. Viime vuosisadan alkupuolella lasten tärkeänä tehtävänä oli käydä paimenessa.
- Kävimme pikkusiskoni Tuovin kanssa paimenessa Riihivainiolla. Istuimme Tuovin kanssa kivellä ja äiti toi evästä. Riihivainio oli olevinaan kamalan suuri. Se oli navetan takana ja rajoittui maantiehen. Takana olivat korkeat kalliot.
- Olimme silloin vielä pikkuisia. Paimensimme lehmiä alueella joka ei ollut kokonaan aidattu. Riihivainiolla oli hyvä heinikko, ja lehmiä syötettiin siellä tilapäisesti. Yleensä siellä Riihivainiolla oli enemmän viljelystä, joten kysymyksessä ei ollut lehmien vakituinen laidunpaikka. Muistan hyvin vanhan navettarivin takana olleen kiven, jonka päällä istuimme. Kivi oli iso, melkein kokonainen kallio. Myöhemmin se kutistui, velmuilee Jenny.
- Lehmiä oli jonkin verran. Ensimmäiseksi vanhempi väki kyseli, onko monta lypsävää. Paimennettavina taisi olla neljä tai viisi lehmää. Lehmät olivat länsisuomalaista tavallista rotua, ei mitään ayshireä.


- Tuovi oli pieni ja suloinen. Meillä oli ikäeroa kuukautta vajaa kaksi vuotta. Itse olin seitsemän ja Tuovi viiden vanha paimentyttöinä ollessamme.
Aikuisiällä kun minulla oli kosketinsoitin monta vuotta, niin saunasta tullessani minulla oli traditio. Rupesin heti soittamaan nostalgisesti: Jäi toiset aamulla nukkumaan. Otin reppuni naulasta ja kiiruhdin karjateille.  Paimeneen. Muistelin silloin Tuovia, rakasta pikkusiskoa.
- Myöhemmin lehmille tehtiin aitauksia. Olin avustamassa pikkulikkana, kun tehtiin pinta-aitaa. Oli oikein kuuma ja piti hautoa vitsoja, joilla aita sidottiin. Pinta-aidassa oli vinot puut. Kun olin kymmenevuotias ja Tuovi kahdeksan, niin muistan kun kotona laitettiin piikkilangat karjavainiolle. Pikkuinen Tuovi tuli talvella koulusta ja huusi: Äiti! Mulla jäi karvalakki piikkilankaan!

- Äitini oli nuorena kaunis ihminen ja hän oli erikoinen. Äiti oli nähnyt kansanopistossa toisiakin opiskelijoita jotka ymmärsivät pukeutumisen päälle. Kun äiti meni Kankaanpään torille, niin hän laittoi jalkaansa kiiltonahkakengät, joissa oli puolikorot. Kellään kylän naisilla ei ollut sellaisia kenkiä.
- Lakerikengät kiilsivät ja me lapset ihailimme niitä ilolla. Kun äiti ei nähnyt, niin otimme kengät laatikosta, jossa niitä aina säilytettiin. Kävellä lompsotimme niiden kenkien kanssa sillä lailla, että korko laahasi pitkin lattiaa. Meillä oli niin pieni jalka, itselläni 29:n numeron, niin ettei jalka täyttäneet kuin puoli kenkää.  Jos äiti olisi nähnyt klompsotuksemme hänen hienolla lakeerikengillään, niin hän olisi ollut vihainen. Tykkäsimme niin paljon niistä kengistä, ettemme voineet pitää näppejämme irti niistä.

                                                        Ilon Wikland

- Äiti sanoi myös ettei hän nutturaa käytä, vaan pitää olla valkki, jossa tukka kääritään pään päälle  kertaalleen rullalle. Hänellä oli myös lohenpunainen mekko 20-luvun tyyliin. Se oli aivan suora ja siinä oli suorat leveät hinat ja ympäriinsä pliseerattu alaosa ja lyhyt helma. Vähän polven alapuolelle.
- Ajattelin, että kyllä minulla on nätti äiti, vaikka se on kyllä jo aika vanha. Muistan, että äiti oli silloin 42-vuotias. Äiti oli oppinut kansanopistossa, että pöytä piti kattaa hienosti kun sukulaiset tulivat vierailulle. Kun Viljasen herrasväki tuli visiitille, niin äiti sanoi: Tervetuloa nyt ruokailemaan. Me lapset totesimme yhdessä:  "Mitä tuo äiti yrittää olla niin hieno, että oikein hävettää."
- Valokuvaamossa käyminen oli silloin kallista. Isän periaatteena oli, että ei tuhltata mininkään turhaan. Koulu oli hyvin aktuelli. Kankaanpää oli sivistyksen etujoukoissa ja siitä saatiin olla ylpeä. Arvo-veljeni yllytti minuakin Lahteen kansankorkeakouluun kovasti ja musiikkia harrastamaan. Kävimme laulukuoroissa, mutta isä ei siitä oikein innostunut. Isä totesi, että tyttäret ovat komeita plikkoja ja menevät suuriin taloihin emänniksi. Hänellä on kaikkea väriä: on tumma- ja valkotukkaista.

                                                           Martta Wendelin

- Vielä 50-luvullakaan ei ollut automaattista, että lapset jatkavat koulussa pitempään kuin on pakko. Eräs ylpeyttä herättävä asia oli kouluun pääsy. Veli kävi maatalousopiston ja  meni Espooseen parin kolmen kuukauden kurssille.

- Muistan ikäni, kun sinä veljentyttäreni olit oppikoulussa, täti muisteli. Painelit kesäisin usein silloin uimaan. Olit villi ja raisu. Opetin sinulle englantia, sillä sitä ei  opetettu silloin vielä koulussa. Polskuttelit vedessä ja rallatit englannin sanontoja. Tell me hani hani how much love you me...
- Olavin kanssa polskuttelitte joessa pitkiä matkoja puolisen kilometriä aina Käsipuille ja Käsipuiden ahteelle saakka. Toisessa suunnassa oli Sikakosken ahde ja koski.

Jennyn veljentytär muistaa aina elävästi kuinka hienoa oli kun stadin Olavi-setä ja Jenny-täti saapuivat meille maille. "Halusin heti heti kollaamaan Jenny- ädin matkalaukkua ja nuuhkin turkkia joka tuoksui hienolta hajuvedeltä, Chanel 5 luki pullon kyljessä. Ja kuulimme kiehtovia juttuja pääkaupungin elämästä, kuten Tunturikadun naapureista Waltareista. Olavi-setä suositteli lukemaan Waltaria kun olin teini."

Jenny-täti muisteli, kuinka he laskivat talvisin Toini-siskon kanssa Sikakosken ahteella. Laaksossa kasvoi  kesäisin rentukoita. Rentukoita kasvaa siellä vieläkin.

                                                          Martta Wendelin



- Kävin Kansanvalistusseuran kirjeopiston seminaariin valmistavan kurssin. Kun käyn Kolmatta linjaa takaisin, niin muistelen usein, että joskus viisikymmentä vuotta sitten lähetin Kansanvalistusseuraan kirjeitä. Itse tein silloin jatkokurssin lopputyönä tutkielman aiheesta "Miten voit puolustaa Mariaa Juhani Ahon Juhassa". En koskaan saanut takaisin tutkielmaani, kun käytössä ei ollut kopioita.  Se kyllä itketti minua kovasti, koska näin tutkielman eteen niin paljon vaivaa, Jenny-äti murehtii.




torstai 2. elokuuta 2018

Hiki päässä Tampereella

                           
           Luokkatoveriretki:  Pitkin poikin Mansea käppäillen

 


Hämeenkyrön Myllykolun Sillanpää-oopperan jälkeen läksimme iltakävelylle hotelli Ilveksen sivusta Kehräsaaren maisemiin, vaelsimme melkein Laukontorille saakka, rupesi janottamaan, piti niin vain palata samoja jälkiä takaisin. Vuosittainen luokkakaveritapaaminen oli tällä kertaa sovittu Tampereelle.


Kunnon kansalaiset painelivat jo nukkumaan, mutta oli siellä yhdeltätoista vielä janonsammutuspaikkakin. Vähän oli sateen jäljiltä märkää, mutta niin vain tarjoilijahenkilö suostui luuttuamaan istumapaikat. Helle ei hellittänyt yölläkään. Nuoruudesta tutut kanssakulkijat saavat unohtamaan moiset pikkuseikat. Vaikka tukka on märkä ja vaatteet hikoavat, silmiä saa pyhkiä, meitä vain nauratti.

Seuraavana päivänä tapasimme luokkakavereittemme ja puolisoittensa kanssa hotelli Tornin aulassa.  Katselimme miehen kanssa aulaa silmät ymmyrkällä. Kysyimme varmuudeksi että ollaanko oikeassa paikassa. Olimme.
Oitis löytyi oiva musiikkinurkkaus jossa sai pistää aidon vinyylilevyn soimaan  oikeaan levysoittimeen ja kuunnella musiikkia. Istuimme odottamaan muuta seuruetta. Aika lujaa musiikki soi mutta eipä kukaan ollut moinaankaan kun Dumari veteli Miehen elämää täysin palkein. Pojat lähipöydässä vain jatkoivat lautapelin peluutaan.




Kun vanha jengi oli saatu kokonaisuudessaan koolle taas, tungimme alkuasukkaitten kanssa hissiin jotta pääsisimme ylös maisemia katsomaan ylimmän kerroksen näköala- ja ravintolamaailmasta. Huikeat maisemat, hirveä hiki mutta onneksi baarista taikoivat monta lasillista helpotusta helteen kurittamille.









Tampereen maamerkiltä, Hotelli Tornista painelimme maisemareittiä Sorsapuistoon kanoja ihmettelemään ja maisemia töllöttämään. Mahtavaa. Kamala hiki taas, mutta löytyipä oiva jäätelökioski ja rannalta auringon hyvin lämmittämä penkki.

 





Tammelan torille seuraavaksi, taas tarkkailimme torielämään aikamme ja niin vain rupesi mustamakkarahampaan sijasta kahvihammasta kolottamaan. Yksi meistä äkkäsi napsutella puhelimensa näytölle Tammelan torin lähellä sijaitsevia kahviloita. Kissakahvila, oi sinne! Haastelimme paikallisten kanssa oikeaa suuntaa ja saimme tarkat ohjeet vaikka taisimme kyllä sanailla ihan muutenkin.


Sieltä se löytyi Purnauskis, aivan mistä pitikin, Aaltosenkadulta. Ovella odottelimme ja pääsimme sisään, kun asiakkaita ei ollut liikaa kissaeläimille. Vähän me tiedustelimme mihin vitosen pääsymaksu menee, mutta nielaisimme sen koska hyvä on löytökissojen pelastustarkoitus ja paikka oli kertakaikkiaan elämys kaikille aisteille. Kengät ovensuuhun. Ja kuin taikaiskusta sopivan iso pöytäkin löytyi. Yksi tuoli jäi vapaaksi, valkoinen tuuheakarvainen Lumi-kissa hyppäsi siihen. Kaikki koossa.



                                               









Nuukuus unohtui sen tien ja rupesimme innolla tavaamaan listalta kahveita, limsoja, paakkelseja ja muita kissakahvilan erityisherkkuja. Kauan jälkeenpäinkin puhelimme kissoista kahvilan ilmapiirin vietteleminä.  



Nälkä yllätti, niinpä reippailimme hiki päässä Tillikkaan perinteitä kunnioittamaan. Kalustimme ihan itse viileäksi ilmastoidun ravintolasalin puolelta pöydän itsellemme kun ei kukaan ehtinyt kieltelemään omatoimisuuttamme. Kyselimme vain jatko-ohjeita henkilökunnalta.  Onnistui, listalta löytyi oikeaoppiset pyttipannut koko porukalle ja janoakin sammutettiin samalla. Musiikki oli sangen manselaista ja toi mieleen jo unhottuneet opiskeluajat. Kaikki olivat tyytyväisiä kunnon ravitsevaan ruokaan emmekä kaivanneet mitään muuta. Henkilökunta vielä pahoitteli ettei ollut pöytiin tarjoilua, mutta hyvä ettei ollut. Mainio ruokarauha. Mahtavaa. Hiki virtasi. Taasen kulahti kanisterillinen tahikka muu astiallinen juotavaa.



Vaan eespäin oli määrä lähtea, Finlaysonin  alue oli vielä  tutkimatta. Siispä sinne, iltamme iloksi päädyimme Plevnaan yltä päältä hiessä, taas löytyi virkistystä.



Seuraavan päivän kohteeksi valikoimme yhden yön prosessoinnin tuloksena Vapriikin monimuseoalueen, sinne sitten pistelimme kosken rantaa puhelimia  ja kameraa näpsytellen.


Tutustuimme elämykselliseen, vaikuttavaan, monipuoliseen Marilyn Monroe näyttelyyn, kiertelimme tuhannen vuoden takaista Birckalan historiaa tutkistelemassa, viivähdimme hyvän tovin museokaupassa ja siunatuksi lopuksi juhlimme luokkatoverittaremme syntymäpäivää Vapriikin kahvilassa.



            Saa arvata kuka tässä hymyilee. No Marilyn ennen muodonmuutosta.









Kauniita yhteensointuvia lankoja luonnonväreillä värjättyinä Birckala 1017  -näyttelystä Vapriikista.


Scandic City ja Station tarjosivat muualta tulleille mainiot yösijat juuri sopivassa dynaamisessa kaupunkihyörinässä. Huoneet olivat viileät, katumelua ei kuulunut, hammasharjan ja juotavaa sai ostaa aulakaupasta ja sopuhintaan antoivat huoneet käyttöömme, että pääsimme vaeltelemaan pitkin Tampereen kaunista, vireää, ihmisen kokoista kaupunkia. Hiki päässä.









Onnea Raksu!