PÄÄSIÄISTARINA
Nainen meloo mereltä keltaisessa inkkarikanootissaan. Hän on tuulentuivertama ilmestys. Kohta hän on perillä, ulkoluodolla jolla hän asui lapsena. Nainen kiipeää ketterästi rantaan tummansinisessä retkeilyasussaan, hän riisuu oranssit pelastusliivit rannassa ja kiskaisee päästään pipon ja nakkaa lopuksi kaikki kanoottiinsa. Vanha laituri natisee. On kylmä vielä, vaikka aurinko paistaa.
Tuulenahavoittama nainen kiertelee tervehtimässä vanhat tutut paikat. Ne vastaavat hänelle, kaikki puut, kivet, sileät kalliot, vanha pihakeinu ja kauempana sijaitseva pieni kotilampi, talot suojaamassa toisiaan ulkotuulten puhureilta.
Martta Wendelin
On hyvä nähdä vielä kaikki aaltojen pieksämät merenrantakalliot, mutta on lähdettävä. Jätettävä rakkaat paikat, kitukasvuiset katajat, männyt, sileät kalliot, matalat varvikot. Mutta palaan taas. Aurinkokin palaa aina ajallaan, tämä on hänen pyhä paluumatkansa. Naisessa elää kotiinpaluun henki, sallien kuitenkin viipyilyn tutuilla paikoilla.
Niin nainen meloo kohti rannikkoa, katselee edessäpäin näkyviä tuulen puuskia kotimerensä päällä, jäälauttoja näkyy vielä maisemassa siellä täällä. Hän näkee pääsiäiskokkojen syttyvän pitkin rantoja. Rantatulista hän aistii saman kotiinpaluun tunnun kuin aina ennenkin, ihan kuin häntä olisi jo kaivattu täällä. Pääsiäisjuhlan odotus leijuu ilmassa, ihmiset pitävät näillä main tapanaan kokoontua yhteen tähän aikaan vuodesta.
Basilica of Gethsemane, Jerusalem
Nainen meloo intiaanikanoottinsa punavalkoisen pienen mökin rantaan, hyppää maihin, kokeilee onko avain vanhassa paikassa. Ja on on! Mökissä hän sytyttää tulen takkaan tervaskiehisten avulla, keittää voimakkaanmakuista teetä lämpimikseen. Takka humisee. Nainen lähtee verkkaan matkaan, sammuttelee hiipuvat kekäleet, hyvästelee vanhan mökin, muistaa sen kaikki vanhat asujaimet, sovittaa vanhaa keltaruskean raitaista villatakia, laittaa sen hitaasti takaisin naulaan, missä sen paikka on aina ollut.
Nainen meloo kohti satamaa, laiturin päässä odottaa punanuttuinen irlanninsetteri, se katselee rauhassa kunnes nainen on perillä ja maissa, lähtee sitten yhtä jalkaa naisen kanssa. He tunnistavat toisensa, kaukaa tulleet tuntevat aina. Punanuttu kiertelee naisen kanssa pitkin ikihonkaista rannikkoa, sinisen talon kohdalla se luikahtaa pihaan kuusiaidan raosta. Koiran hävittyä pihaan, mitään rakoa aidassa ei näy. Nainen jatkaa tietä eteenpäin, tunnistaa kaksi hahmoa, nämä hän tunsi entisessä elämässään opettajana. Mutta vanhat oppilaat eivät he tunne häntä. Nainen tervehtii vastaantulijoita: "Minä se olen." Sitten hän jatkaa matkaansa. Oliko se hän, voiko olla!? Mutta naista ei enää näy.
Hän saapuu vanhan maalaistalon pihaan. Astelee ensin kanalaan. Kukko kiekaisee hänet nähdessään oikein kunnolla. Naista hymyilyttää. Toista sataa vuotta vanha talo toimii nykyään myös tilapäisesti majatalona.
Kapkov Yakov Fyodorovich "The Widow"
On pääsiäisjuhlan aika. Nainen saapuu pihaan kuin joka vuosi ennenkin, vaikka mitään ei ole sovittu.
Siellä kaikki ovat, kasvoista heijastuu jälleennäkemisen riemu. Nainen riisuu Haltin retkeilytakin eteiseen, samoin oranssit rannekkeet, sen alla on pitkähihainen tumma paita, mutta oranssin otsapannan hän jättää. Hänen haavansa kyllä paranevat, hänessä kasvaa jokin uusi ja huoleton.
Kaikki ovat saapuneet. Ilta pimenee, tähdet syttyvät pitkin taivaankantta yksi toisensa perään.
Nainen tuntee olevansa rikas, koska ei ole mitään vaatinut itselleen. Ystävät kerääntyvät naisen ympärille, sulkevat hänet piiriinsä.
Kaikki istuutuvat pöytään. Juhla voi alkaa.
