Irma tekee löydön

                                                  Irman ja Antin puuhia

Sir Willian Orpen (1878-1931): "Grace reading at Howth Bay

Uudelleen toisensa löytäneet Irma ja Antti asuvat edelleen vanhoissa kodeissaan. Irma asustaa Kahvila Babylonia vastapäätä ja Antti talossaan aivan lähellä kahvilaa. Aikaansa he viettävät jomman kumman asunnolla ja pistäytyvät silloin tällöin Babylonissa.

  Irma kumartuu ottamaan postin Antin laatikosta saapuessaan kumppaninsa pihapiiriin. Mainosten ja lehtien seasta löytyy kirje. Maassa eletään nyt korona-aikaa ja ihmiset totuttelevat uusiin rajoituksiin elämässään. Irma tunnustelee Antin kirjekuorta uteliaana. Ojentaa sen jo pihassa autotallilla Antin käteen.

  Sitten mennään tupaan keittelemään kahvit. Antti paistaa värikkään munakkaan nälkää hillitsemään: paprikaa, sipulia ja tomaattia laitetaan joukkoon. Sitten vasta on kirjekuoren avaamisen aika. Antti on järjestyksen mies.

  Täällä kirjeessä lukee että olen lähtenyt rajan taa. Tässä teille kahvilan avaimet, Antti ihmettelee. Kirje oli siis kahvilan isännältä. Teksti tuntuu vähän pelottavalta, mutta maassa on koronavirus valloillaan ja juuri nyt on paljon muutoksia, paljon epävarmuutta. Tosiaan, juurihan ne hallituksen viisikkonaiset ilmoittivat pistävänsä Uudenmaan rajat kiinni. Kaksikko koittaa pysyä määräysten perässä.

  No. Antti ja Irma lähtevät käymään kahvilassa. Irma tutkii uteliaana paikkoja ja huomaa kahvilan varastot: kahvia, teetä, suklaita. Yhdessä tuumittuaan soittavat sitten kahvilan isännälle, josko kahvilan varastoa voisi hyödyntää. Isäntä antaa luvan. Sitten vain toimeksi. Hetkessä Antin ja Irman tuttavat ostavat hurjat määrät tuotteita. Uusi aika - uudet kujeet.

  Tästä pikku kaupanteosta piristyneenä Antti lähtee hölkälle. Heti kun silmä välttää Irma kiipeää yläkertaan. Hän löytää oven joka johtaa vinttitiloihin. Vintillä on ikkunoita ja siellä näkee kulkea ja ovensuusta saa valotkin. Kaikenlaista tavaraa näkyy olevan vinttiin varastoituna ja mikäs tuolla, vanha matka-arkkuko? Irman on ihan pakko avata arkun kansi.

  Irma penkoo kiihtyneenä arkkua ja löytää nipun kirjeitä ja postikortteja ja toisen nipun vanhoja valokuvia sekä pienen taulun, vielä päiväkirjan ja muutaman kirjan. Irma innostuu niin että kädet tärisevät, tarttuu kuviin ensiksi. Sitten hän katsoo taulua. Vetää henkeä. Taulusta tuijottavat aivan kuin hänen ja Antin kasvot mutta vaatteet ovat kyllä vanhanaikaiset.

Rury Shibuya

  Irma kähveltää kuvat mukaansa, istuutuu aurinkoon kahvilan terassille ja alkaa plärätä kuvia. Samaan aikaan irlanninsetteri Jedi työntää kuonollaan portin auki, löntystää Irman luo ja työntää kuononsa Irman syliin. Hetken he vain istuvat näin. Punanuttu katsoo Irmaa lempein silmin ja lähtee hitaasti tiehensä. Irman silmissä kimaltavat kyyneleet. Hetken päästä Irma jatkaa valokuvien katselemista. Tässä! Sama pariskunta kuin taulussa. Eivät ihan niin paljon minua ja Anttia kyllä muistuta. Merkillistä. Ja kävikö Jedikin tässä?

  

Giovanni Giano Racconti d'Autunno

  

  

Lumiukko ja the Holiday

Lumiukko ja the Holiday kahvilakatselussa joulunpyhinä

Maailman kaunein punanuttu, irlanninsetteri Jedi tassuttaa Kahvila Babyloniin uuden ystävänsä kylän komeimman parturin kanssa. Parturin vaimo on päässyt ensi kertaa kävelylle kylänluudan koiran ja miehensä kanssa. Kahvilassa Jeppu suuntaa oitin katseluhuoneeseen ja parturikomistus selaa elokuvakirjaston DVD-hyllyä. Näyttää sitten Jepulle Lumiukkoa:
- Tämäkö?  Vastauksena kysymykseen setteri asettuu kuvaruudun eteen katseluasemiin. Kun säveltet kaikuvat pitkin taloa, kahvilan väki hipsii vähitellen seuraamaan Lumiukon ja pienen pojan ystävystymistä ja jouluseikkailua.

Joulun tuoksut leijuvat ilmassa, piparkakkuja ja kahvia, paljon suklaata, riisipuuroa, kanelia. Pieni hetki joka toistuu joka joulu, kaikki haluavat imeä ihmeellistä musiikkia ja mielikuvitusseikkailua itseensä, tehdä pojan kanssa yhdessä lumiukon, kulkea avaruudessa ja nähdä joulupukin. Palata kotiin.
Jeppu katsoo uskollisesti koko tarinan loppuun ja lähtee sitten tiehensä. Kaikki katsovat ikkunasta punanutun menoa ja kuinka iso koira työntää portin auki ja menee menojaan. Hei sitten.
Parturi asettautuu nuorikkonsa kanssa vielä vihreisiin nojatuoleihin, nyt syödään riisipuuroa. Vaimo saa mantelin. Kahvilan isäntä näyttää myhäilevän. Hän laittaa romanttisen komedian pyörimään.
The Holiday -elokuvassa rakkaudessa pettyneet naiset vaihtavat kotia, manteretta, törmäilevät  toistensa elämään. Löytävät jotakin uutta.

Myös parturi ja hänen vaimonsa poistuvat leffan katsomisen luomissa jälkitunnelmissa talviselle pihalle, katsovat toisiaan kauniisti. Jatkavat sitten matkaa jouluvalaistujen puutalojen katuja kierrellen.

Kahvila Babylonin kääreet

                                           Stalkkari selvittää 

Taas siellä talolla kokoustetaan. Piha väkeä mustanaan. Nyt sinne ajaa pihaan musta pakettiauto. Nyt ne raahaavat jotain paketteja autotalliin. Naisia on jonossa, siellä se hurmuri setä häärii, ojentaa naisihmisille paketteja. Kummallista.

Ja sieltä saapuu jalkakäytävää pitkin se iso punanuttuinen setteri, Jeppu. Työntää kuonollaan portin auki. Jolkottaa autotalliin, harmaapää työntää sillekin paketin. Nyt äkkiä virsut jalkaan, ei ole laitaa tuommoisella menolla. Lähdenpä luontokappaleen mukaan tapausta tutkimaan. Sieltä kurvaa tummakutrinen parturi parahiksi riksallaan, töihin se painaa. On siinäkin kulkupeli. Jeppu hyppää muitta mutkitta kyytiin. Haa. Riksamies tervehtii minuakin kohteliaasti ja vinkkaa mukaan. Menen  kyytiin. Ihme tölläämistä. Kauhean uteliaita ovat ihmiset. Ihan tavallinen riksa. Nyt parturi pysähtyy taksiasemalle ja sukii niitä mustia kutrejaan. Kyllä onkin...
- Siis jään tässä. Kiitos sinulle!

Jeppu tuijottaa taksimiehiä:

- Ei ole Seppo nyt töissä! yksi valistaa irlanninsetteriä. Jeppu ei ole ymmärtävinään. Tuijottaa vain taksikuskeja vaativasti.

- No hyvä on, yksi miehistä hermostuu. Tuli tärkeä ajo! Jeppu hyppää kärppänä taksikuskin pitelemästä avoimesta ovesta sisään ja asettuu kuskin viereen. Eikö jo mennä?

Päätän lähteä ison koiran perään toisella taksilla. Ajetaan satamaan päin. Sitten Jeppu jää kyydistä ja häviää kuusiaidan läp sinisen talon pihaan ja pudottaa pakettinsa talon portaille. Klops. Jeppu jatkaa taivallustaan kalasatamaan päin, sinne setteri häipyy näköpiiristäni. Jään taksista ja kävelen sinisen  talon pihaan. Kas, siinäpä paketti lojuu portailla säiden armoilla, keneltä lie pudonnut. Taidan korjata sen parempaan talteen.

Nainen, keltainen kanootti ja pääsiäisjuhla

                            PÄÄSIÄISTARINA

Nainen meloo mereltä keltaisessa inkkarikanootissaan. Hän on tuulentuivertama ilmestys. Kohta hän on perillä, ulkoluodolla jolla hän asui lapsena. Nainen kiipeää ketterästi rantaan tummansinisessä retkeilyasussaan, hän riisuu oranssit pelastusliivit rannassa ja kiskaisee päästään pipon ja nakkaa lopuksi kaikki kanoottiinsa. Vanha laituri natisee. On kylmä vielä, vaikka aurinko paistaa. 

Tuulenahavoittama nainen kiertelee tervehtimässä vanhat tutut paikat. Ne vastaavat hänelle, kaikki puut, kivet, sileät kalliot, vanha pihakeinu ja kauempana sijaitseva pieni kotilampi, talot suojaamassa toisiaan ulkotuulten puhureilta. 

Martta Wendelin

On hyvä nähdä vielä kaikki aaltojen pieksämät merenrantakalliot, mutta on lähdettävä. Jätettävä rakkaat paikat, kitukasvuiset katajat, männyt, sileät kalliot, matalat varvikot. Mutta palaan taas. Aurinkokin palaa aina ajallaan, tämä on hänen pyhä paluumatkansa. Naisessa elää kotiinpaluun henki, sallien kuitenkin viipyilyn tutuilla paikoilla. 

Niin nainen meloo kohti rannikkoa, katselee edessäpäin näkyviä tuulen puuskia kotimerensä päällä, jäälauttoja näkyy vielä maisemassa siellä täällä. Hän näkee pääsiäiskokkojen syttyvän pitkin rantoja. Rantatulista hän aistii saman kotiinpaluun tunnun kuin aina ennenkin, ihan kuin häntä olisi jo kaivattu  täällä. Pääsiäisjuhlan odotus leijuu ilmassa, ihmiset pitävät näillä main tapanaan kokoontua yhteen tähän aikaan vuodesta.

Basilica of Gethsemane, Jerusalem

Nainen meloo intiaanikanoottinsa punavalkoisen pienen mökin rantaan, hyppää maihin, kokeilee onko avain vanhassa paikassa. Ja on on! Mökissä hän sytyttää tulen takkaan tervaskiehisten avulla, keittää voimakkaanmakuista teetä lämpimikseen. Takka humisee. Nainen lähtee verkkaan matkaan, sammuttelee hiipuvat kekäleet, hyvästelee vanhan mökin, muistaa sen kaikki vanhat asujaimet, sovittaa vanhaa keltaruskean raitaista villatakia, laittaa sen hitaasti takaisin naulaan, missä sen paikka on aina ollut. 

Nainen meloo kohti satamaa, laiturin päässä odottaa punanuttuinen irlanninsetteri, se katselee rauhassa kunnes nainen on perillä ja maissa, lähtee sitten yhtä jalkaa naisen kanssa. He tunnistavat toisensa, kaukaa tulleet tuntevat aina. Punanuttu kiertelee naisen kanssa pitkin ikihonkaista rannikkoa, sinisen talon kohdalla se luikahtaa pihaan kuusiaidan raosta. Koiran hävittyä pihaan, mitään rakoa aidassa ei näy. Nainen jatkaa tietä eteenpäin, tunnistaa kaksi hahmoa, nämä hän tunsi entisessä elämässään opettajana. Mutta vanhat oppilaat eivät he tunne häntä. Nainen tervehtii vastaantulijoita: "Minä se olen." Sitten hän jatkaa matkaansa. Oliko se hän, voiko olla!? Mutta naista ei enää näy.

Hän saapuu vanhan maalaistalon pihaan. Astelee ensin kanalaan.  Kukko kiekaisee hänet nähdessään oikein kunnolla. Naista hymyilyttää. Toista sataa vuotta vanha talo toimii nykyään myös tilapäisesti  majatalona.

Kapkov Yakov Fyodorovich "The Widow"

On pääsiäisjuhlan aika. Nainen saapuu pihaan kuin joka vuosi ennenkin, vaikka mitään ei ole sovittu. 

Siellä kaikki ovat, kasvoista heijastuu jälleennäkemisen riemu. Nainen riisuu Haltin retkeilytakin eteiseen, samoin oranssit rannekkeet, sen alla on pitkähihainen tumma paita, mutta oranssin  otsapannan hän jättää. Hänen haavansa kyllä paranevat, hänessä kasvaa jokin uusi ja huoleton.

Kaikki ovat saapuneet. Ilta pimenee, tähdet syttyvät pitkin taivaankantta yksi toisensa perään. 

Nainen tuntee olevansa rikas, koska ei ole mitään vaatinut itselleen. Ystävät kerääntyvät naisen ympärille, sulkevat hänet piiriinsä. 

Kaikki istuutuvat pöytään. Juhla voi alkaa. 

Jedi, Rudi ja soturiprinsessa Siri

                                               Soturiprinsessan tarina

    (Kaija Juurikkala: Sielun värityskirja, Soturi)

Olipa kerran soturiprinsessa nimeltä Siri. Oli sota-aika ja maa jossa prinsessa asui joutui sodan melskeisiin. Prinsessa haavoittui sodassa kranaatinsirpaleista ja joutui muutenkin kärsimään vainoajan ilmiöistä. Prinsessa lähetettiin  toipumaan sotatoimialueelta kenttäsairaalan kautta kotikaupunkinsa sairaalaan, tai oikeastaan se oli vain pieni toipilaskoti,  meren äärelle. Haavat olivat parantuneet, sirpaneet saatu pois, mutta joitakin pieniä siruja jäi ihon sisään.  Moni viivähti tytön sairasvuoteen äärellä, mutta nuori nainen vaikeni ja sulkeutui, ei halunnut purkaa tuskaansa kenellekään. Nuori lääkäri otti tavakseen käydä häntä katsomassa ja kysellä tytön vointia. Mutta tyttö vain käänsi katseensa seinään päin. Lopulta tyttö jatkuvaan vuoteensa vieressä tramppaamiseen kyllästyneenä tiuskaisi lääkärille vihaisena:
 -  Antakaa minun olla! Siitä paikasta nuori lääkäri kiipesi sairaalan ylimpään eli kolmanteen kerrokseen kysymään vanhalta teraupeutilta mikä neuvoksi.
 - Potilas on kyllä toipunut vammoistaan, mutta sodan kokemukset eivät jätä rauhaan.
Terapeutti kuunteli ja haroi harmaita hiuksiaan ja katseli ulos. Kysyi sitten:
 - Mitä hän on sanoo itse?
 - Antakaa minun olla!  lääkäri vastasi, tyttö haluaa vain olla itsekseen.
 - Tehkää sitten niin, terapeutti tuumii. Sitten hän ykskaks muistaa jotakin.
-  Niinpä, kuulehan, minulla on ongelma. Suostuisikohan hän kävelyttämään koiraani? Tai oikeastaan ei se edes ole minun vaan naapurini Rudin koira. Ja hän on nyt reissussa. Voisitko kysyä häneltä, sallisiko hänen tilansa jo pienet kävelyretket sairaalan puistossa? Ihme ja kumma, tyttö suostui. Hän siis suostui!  Lääkäri ei ollut uskoa.

Harmaahapsi terapeutti toi Jedin, vilkaan punanuttuisen irlanninsetterin aina iltaisin tytön luo ja poistui itse omille asioilleen. Joskus hän toi koiran myös aamulla ennen työajan alkamista tyttöä tervehtimään. Mitään ei lausuttu. Nuori nainen kuitenkin tuli loistavasti toimeen irlanninsetterin kanssa ja kun nuori lääkäri sattui vilkaisemaan alas puistoon, näytti että tyttö puheli vilkkaasti koiran kanssa.
Aikanaan koiran isäntä, hollantilainen rekkakuski Rudiger, jota Rudiksi kutsuttiin, palasi ulkomaan keikaltaan ja omi koiransa takaisin.
Nuori lääkäri huomasi tytön taas tuskailevan itsekseen. Todellakin, tyttö oli kuin olikin parantanut itsensä. Hän halusi toipua rauhassa, mutta nyt lääke oli poissa. Jedi, Jeppunen, tytön ritari.

Eräänä päivänä Jedi sitten vain livahti Rudin sinisestä talosta omille teilleen ja saapui sairaalaan ja asteli tytön huoneeseen häntä huiskien. Tyttö hymyili. Ja niin he kaksi lähtivät yhdessä ulos raikkaaseen kevätilmaan. Koira nuuski kaikkea, ja tyttö huomasi kuin uusin silmin auringon kilon lätäköissä. Lumi oli alkanut sulaa.



    kuva by Susanna Pihlaja

Tyttö meni takaisin huoneeseensa, mutta Jedi palasi kotiinsa Rudin luo.
-  Minne hävisit kuoma?  kysyi Rudi.  Mutta Jeppu vain huiski häntäänsä ja käveli keittiöön. Ruokaa! Rudi teki iltalenkin rakkaan kaukaa saapuneen punanuttunsa kanssa. He kulkivat aivan sairaalan ohi ja Jedi jäi tuijottamaan uuden ystävänsä ikkunaa. Tyttö näytti lukevan lampun valossa. Jotakin on meneillään, tuumi Rudi. Oli täysi kuu, Mars-planeetta vilkkui punaista valoaan, Venus loisti kirkkaana.

Omituista porukkaa. Siellä ne taas mellastavat, fiktiiviset olennot.

                                                    Kirjallinen salonki

On tämä nyt taas, Babylonin väki norkoilee kadulla,  josko huomaisin heidät. Juonittelevat miten pääsisivät mukaan tarinaan, oikein kokoustavat kadun kulmassa. Long time no write.

No hyvä on, isäntä jätti portin auki ja häipyi sen visiirityypin kanssa lentokoneet kainalossa. Menkää nyt, menkää toki sisään taloon, stooriluteet.

Täällä minä taas istun, mielipaikallani akkunan ääressä, kohta naapurissa varmaan tapahtuu jotakin, semmoinen on aaninki. Energiat on sillä viisiin liikkeessä. No jotakin elämää sentään tälläkin kadulla, taidan laittaa tämän kirjan pois.

"Tyttö on näet oikeassa, yksinkertaisuus on puhtaampaa, elegantimpaa." Hyvin kirjoitettu, ajattelin, mutta heitänpä tämän nyt sängylle ja jatkan kohta lukemista.

No niin, sieltä tulee ensimmäisenä huiskahäntä Jeppu, maailman kaunein irlannninsetteri, sitä mieltä olen, askellus on sen sorttista, minä niin tykkään tuosta kuljeskelijasta. Sitten sieltä pyrähtää kokonainen naisparvi Jepun perässä. Osa on jo tuttuja, mutta tuota yhtä en ole nähnyt. Vaikuttaa ihan kunnolliselta ja järkevänoloiselta naisihmiseltä, varmasti joku virkanainen, miten lie tuohon höynähtäneiden naurajien porukkaan eksynyt? Ja sieltä porhaltaa se kirjailijakin, töyhtöniekka. Siveltimiä niillä on ja värejä ja kirjoja kainalossa.

Kato kato, isäntä on jättänyt ovenkin auki herrasväelle. Kirjailija painattaa sinne pihahuoneelleen ja mitä? Sekö laittaa tulen takkaan, noin vaan, no kai se helmikuussa lämmittää hänen oloaan. Laiha ihminen on. Ja on soukat farkut. Mistä on niin pienet löytänytkin. Syö varmaan kuin lintu. Jotain jyviä tai niitä nyhtöjuttuja, joka päivä tulee Lidliinkin uudet appeet. Pisin maailmaa lähettelevät. Minä haen ruokani tutulta jyväjemmarilta, siikliä ja porkkanoita ja sipulia, ja pysyn komiana kesät talvet. En ole mikään luuviulu.

Hyvä kun tästä toisen kerroksen ikkunasta näkee suoraan niitten kahvipöytään. Isäntä toi just ennen lähtöään uunista jotakin leipomuksia. On kyllä herkullisen näköistä. Pisti väliin graavattua kalaa ja jotakin, olisko ollut smetanaa. Ei oikein kaikkea näe kunnolla. Ja nyt se työhtöniekka laittaa linnuille jyviä, omenapuun oksasta siellä roikkuu lintulauta. Pakko hakea kiikarit kaapista.

Siellä ne nyt sitten istuu kahvittelemassa ja suut napsaa. Nyt rouvaset levittelevät värityskirjoja ympäri pöytiä ja rupeavat värittelemään. Hyvänen aika, aikaset ihmiset! No onneksi on nämä kiikarit, uskomatonta. Ei ole koskaan kukaan edes katsonut tänne päin, kun on nuo mainiot valoverhot edessä.

Tunnistan tuon kuvion, se on mandala, mummo-vainaan seinällä oli tuommoinen isona kuviona seinävaatteessa. Katselin sitä aina pienenä. Maalasikinkin joskus saman kuvion, kun olin tuskitteleva opiskelijaflikka. Maailmantuskaani tein.  Ei sitä lasketa. Olin nuori ja hölmö. Ei ole sama asia jos aikaset ihmiset värittelee, niin kuin ei olisi kunnollista tekemistä. Yhdellä on Kaija Juurikkalan tekemä värittelykirja, nyt hän näyttelee tuotostaan muille rouville. Pistäisi nyt oikein kiertämään. Heh.

Nyt ne lähtivät sinne pihakuoneeseen koko konkkaronkka. Jaaha, kirjailija istuu nojatuolissa takan vieressä kirja kädesään ja siihen ne kerääntyvät kaikki hänen ympärilleen. Nyt on hankala nähdä. Kipaisen myöhemmin katsomassa, mitä teosta ne siellä kuuntelevat. Nyt se Jeppu läksikin tännepäin, äkkiä pukeisiin, minä vähän kävelytän häntä, vaikka ihan sen pihahuoneen ikkunan alta, siitä kulkee mukava polku. 

Kummallinen otus, irlanninsetteri

                  Kummallinen otus

No sieltä naapurista se punaturkki lähtee taas jatkamaan matkaansa. Haluaisinpa tietää mikä sen reitti oikein on. Nyt se pysähtyy kadulle taloani vastapäätä, katsoo tänne ylös ikkunaani. Ja haukkuu!? Minuako?

Pakko vetäytyä pois.

Olisiko koira nyt lähtenyt, äkkiä toimeksi, saappaita jalkaan lähden katsomaan minne sillä on matka.

Kurkistan ikkunasta. Siellä se istuu. Nyt se haukkuu taas. Minuako? 

- No minä tulen. Ootas, minä mutisen.

Törmään alas rappusia ja siellä punanuttu odottaakin kadulla. Katsoo ympärilleen ja tulee luokseni. Katsoo kysyvästi silmiin.

- No mennään sitten Jeppu, sanon sille. Taas sama reitti, rantaan ja sieltä kävelemme yhdessä junaradan yli. 

- Ei tule junia, taas koira kuuntelee, katsoo radan molempiin suuntiin kuten minäkin. Sitten se askeltaa määrätietoisesti katua ylös. Seisahtuu taksiasemalle. Kuljettaja hyppää autostaan ja menee sisään asemalle.

- Seppo, kyytiläinen odottaa ja kas, Seppo tulee.

Punanuttu hyppää taksiin, katsoo Seppoon että nyt sopisi mennä. Sinne ne huristavat,  satamaan päin. Jään hölmönä katsomaan, mitä täällä tapahtuu?

Jepulle riitti

                                         Nyt Jepulle riitti

Kaiken maailman pyöräilijöitä ja mummoja ja muuta väkeä täällä vaan pyörii, mutta ei sanaakaan minusta, kauneimmasta punanuttuisesta irlanninsetteristä mitä on.  Ihme blogi. Taidan lähteä omin päin kiertelemään. Mitä siihen sanotte!?
Nyt palvelijani menee kylläkin keittiöön ja jääkaapille. Tämä muuttaa tarinan kulkua. Hmpff. Jurppii tollaset silti. Sitä paitsi, olen edelleen se suosituin, sopisi muistaa. 

Iso koira naapurissa?

Mitä ihmettä, taasko se iso koira änkeää naapuriin?

Koira on taas portilla ja mummo vastassa. Kovasti ne tuntuvat pälättävän, soitan kyllä kohta jonkun viranomaisen paikalle.Vaan ehkä se jekkuli tulee meillekin. On kyllä hyvin koulutetun oloinen. Niin ymmärsi joka sanan mitä sille puhuin ja neuvoin.

Ja sitten lappaa taas niitä naisia kantamuksineen. Kauheasti on asiaa. Mitä lienevät noitanaisia pitkine halatteineen, tarvitseeko sitä nyt tuolla tavoin halailla. Kismittää tommoinen turhanaikainen nauraminen, menisivät nyt sisään siitä.Varmaan ne jätti luutansa nurkalle. Kjääh.

Mihinkäs minä jäinkään? Ai niin tämä Pulkkisen uusi romaani. On kyllä paras mahdollisen lukuelämys, niin tulee ne Berliinin reissut

Antin kanssa mieleen. Vaan oli se Riikka Pulkkinen niin viiltävän kaunis siellä kirjamessuilla. Ymmärrän nyt ettei tämän kirjan sisällöstä voinut oikein mitään sanoa. Niin on ovelasti laadittu syvältä luotaava kuvaus. Luin jo kaiken, ja sitten oli pakko aloittaa uudelleen lopusta alkuun luku kerrallaan. Juha Itkosta oli pakko selvittää joskus samalla tavoin.  Mikä voima ja lataus, tunneskaala ja runous, vesi ja leimahdus.

No nukahdin, ehdin nähdä jo untakin Kreutzbergin turkkilaistorista ja tinkinytkin olin nutusta. Nyt se porukka on lähdössä, ja jekkuli myös, menen kyllä sanomaan... 

Pakoon et pääse

                                          

Razorblade romance

Siellä ne taas pelmaavat sen koiran kanssa isot miehet, haravat on pitkin mäkiä. Heittelevät koiralle puun oksaa ja juoksevat ja pyörivät vaahteran lehdissä kaikki kolme.

- Jeppuu, noudaa! ja huis. Ja Jeppu painelee korvat heiluen oksan perään. 

Jeppu!? Mikä ihmeen koirannimi sekin on? Suunnistan rantaan päin, pois umpihulluista naapureistani.

Hetken päästä kuulen tassutusta viereltäni. Koira katsoo minua ja minä häntä. Nyt minun pitäisi mennä kadun yli:

- Kuule Jeppu, pitää katsoa tuleeko autoja. Koira katsoo minua ja sitten minun kanssani molempiin suuntiin.

Kävelemme yhdessä rantaa pitkin, koira ottaa välillä spurtin ja jää odottamaan. Joku marmattaa isosta koirasta joka pitäisi olla kiinni.

- Ei ole minun koirani! huudan kiukkuisena mutta hävyttömät huutelijat ovat jo menneet. Jatkamme linja-autoasemalle ja kiipeän bussiin, koira jatkaa määrätietoisesti matkaansa eteenpäin. No huh!

Perillä ostamme valmiiksi ystäväni kanssa leffaliput, vakoilen lipuista wc-koodin ja lähdemme käymään kahvittelemassa ja rupattelemassa Pienessä Kirjapuodissa. Syysprinssi on illan elokuva. Lopussa itkemme molemmat. En itke sentimentaalisia elokuvakyyneleitä, en nykyistä itseäni, vaan kahden kirjallisesti lahjakkaan poikkeusihmisen tarina tuo mieleen nuoruuteni romanssin, joka viilsi partaterän lailla. Luulin niin että olimme onnelliset. Kuin lapset auringossa. Kun vihdoin on löytänyt kumppanin ja salaisen mansikkapaikkansa, saapunut kotiin. Sitten onni otetaan pois.

 

Kortteja pitkin maailmaa Postcrossing

Kortteja pitkin maailmaa

Nyt se irlanninsetteri on taas siellä portilla, nousee porttia vastaan. Mikä lie seikkailunhaluinen kulkija timanttipantoineen?  Ai jaa ja autotallista lähtee joku ukko avaamaan porttia. Onpa tutun näköinen tyyppi! Seuraan naapuritalon elämää taas verhojen suojasta. Nyt se ukko jäi tuijottamaan suoraan mun ikkunaani, kyllä on ihmiset uteliaita. No jospa vähän vetäydyn.

- Jeppu, tulepas nyt sanalle, ja tervehtimään kavereitasi! Niin he lähtevät kohti autotallia. Setteri tarkastaa innolla koko tallin ja seuraa ukkojen puuhia hääräten jaloissa. Kylläpä siinä on osallistuva koira. Vaan mitäs minun pitikään? 

Sitten muistan taas puuhani. Minun piti valita postcrossing-kortti saksalaiselle avioparille. Voi miten on laitettu  romanttinen profiilikuva, ja on niin kauniit nimetkin, Michaela ja Sebastian. Kunhan kortti on perillä, saan itse taas yllätyskortin jostain päin maailmaa. Tutkin osoitteita googlessa tai etsin paikkakuntia karttapallolta. Tällä hetkellä minulla on kortit lähtemässä Suomeen, Saksaan, USA:han, Thaimaahan, Japaniin, Sveitsiin, Belgiaan, Venäjälle ja minne kaikkialle olikaan!? Suomen kortti meni jo perille ja vastaanottaja herkistyi kovin vanhan ajan farmista eläimineen ja tuokiorunoineen. On kiva laittaa kortti välillä kotimaahankin.

Olen päätynyt valikoimaan tuntemattomille postcrossaajille hevoskortteja, koska niitä minulla on. Nuoripari tykkää eläinkorteista, taiteesta ja myös metsistä, vesistöistä sekä tietyistä kukkasista. Plärään kortteja ja karsin kovalla kädellä, kysyn naapurin mielipidettä. Aika monta korttia on vielä loppusuoralla.

Laittaisinko valokuvakortin vai Franz Marcin taidekortin?

Ystäväni taulusta tehdyn taidekortin? Hämmästyttävää miten monenlaista symboliikkaa korteissa voi nähdä tai millaisia ajatuksia kuva herättää.

Ripaus utuista romantiikkaa?

Tulppaanit olivat pariskunnan suosikkeja kuin myös metsä lampineen. 

No onpa taas miettimistä. Mutta haa, valinta on itsestään selvä.

Nyt setteri jatkaa matkaansa häntä huiskaten, ihan pakko mennä katsomaan minne sillä oikein on matka. Kenen koiria sitä oikein ollaan? Pitää pistää töpinäksi, ennen kuin koira häippäsee maisemista.

#postcrossing#irlanninsetteri

Huiskahäntä

                   

Huiskahäntä

Aikani kuluksi lueskelen yläkerrassa salapoliisiromaania, eivät ne osaa edes kunnon murhakirjaa väsätä nämä nykyajan murhakirjailijat, missäs ne minun Agathat olikaan? Katselen samalla pitsiverhojeni läpi naapuriin. Tuo kaktuskin tuossa, lykkäsi sydämenmuotoisen ulokkeen. Ihan piruuttaan varmasti. Kovasti siellä tien toisella puolella taas on elämää. Taas ne kaksi naisihmistä änkeävät puhua polottaen portista sisään, toinen on kovaääninen, vaikka en kuule mitä hän pajattaa. Jospa vähän avaan tuuletusikkunaa. Naiset suuntaavat piharakennukseen. Ihan kuin sieltä tulisi kahvin tuoksu. Turhanpäiväistä nauramista, liian värikkäät vaatteetkin niillä. En tykkää yhtään.

Piipusta nousee savu, kyllä siellä kotona ollaan.

Mutta nyt! Portille askeltaa yksinäinen punaisen oranssinruskeaan vivahtava koira. Kaunis punainen panta kaulassaan. Luontokappale työntää muitta mutkitta portin auki kuonollaan ja askeltaa häntä huiskaten pihaan. Merkkailee ja nuuskii, käy tervehtimässä piharakennuksen pälättävät naisihmiset, hypähtää kaulaan ja nuolaisee ystävyyden merkiksi. Koira yltää hyvin kovaäänistä naaman korkeudelle.

Kovasti tätsyt juttelevat ja punanuttu kuuntelee pää kallellaan, jatkaa sitten nuuskimistaan sen merkillisen juipin luo, mikä lie kesävieras ja hyyryläinen.

Aikansa kuljeskeltuaan koira suuntaa puutarhaan missä talon isäntä haravoi, koiruus työntää kuononsa  isännän syliin, saa rapsutukset, ja lähtee häntä huiskaten matkoihinsa. 

- Hei sitten Jeppu! huutelevat sille kaikki ja jäävät katselemaan huiskahännän menoa vähän haikean näköisenä mutta hymy huulillaan.

- Ihme otus, jupisen ja tuijotan tien yli naapuriin. Onko mokomaa nähty, itsekseen kuljeskelee. Kylänluuta! Kiertolainen...

                                                             

#irlanninsetteri