Hiilenväkeä

Hiilenväkeä ja hattupäisiä miehiä ilmaantuu tielle Raili ja Pauliina Heikkilän tarinakirjassa  

Poikkesimme kerran sattumalta matkallamme Onnenkoskelle. Tuossapa soma poikkeamispaikka! Menimme sisään satumökkiin, siellä evästivät matkalaiset ja kaikenlaiset tuliaiset oli helppo poimia. Hypistelemiseen meni aikaa. Postikorttejakin silmäilimme. Päädyin pyöreäkulmaisiin kortteihin, jotka esittelivät lapsuudesta tuttua elämänmenoa maalaistalossa. Matkakumppani huomasi että valitsemani kortti olikin lapsuudenmaisemistani. Viimeisen äitienpäiväkortinkin löysin Railin runokorteista ja kuva oli Isojoen maisemista, äidin kotipitäjästä. Pidän kauniisti kulmistaan pyöristettyjä kortteja myös omaan menneisyyteeni liittyvinä suurina aarteina. Synnyinseutuihini liittyviä kortteja myydään nykyään vähän kaikkialla Suomessa.

 Pläräsin lisää kortteja, ainutlaatuinen tunnelma, pari runollista lausetta ja lapsuudesta tutut maisemat, pakko saada lisää. Myöhemmin löysin kortteja myös kotikaupunkini kirjapuodista. Aina ovat kortit saajaansa ilahduttaneet,  kaukomaillakin.

Hiilenväkeä -kirjasta muistin taas lapsuuttani. Hiippailin aina mummon kamariin ja istuin mummon sängyn viereen vihreään nojatuoliin. 

- Mummo, kerro taas niistä muinaisista. On vasta ilta. Kyllä jaksan valvoa, kinusin.

Niinpä mummo kertoi sillä kertaa tarinan kuinka mies oli koiransa kanssa liikkeellä iltahämäräistä tietä pitkin kotiaan kohti.Yhtäkkiä Musti seisahui niille sijoilleen kesken matkanteon, eikä niin sitten kirvelläkään eteenpäin. Musti vain seisoo ja katsoo hievahtamatta metsään päin. Vähitellen mieskin alkaa kuulla metsän suunnasta ääntä, kuin kellojen ja tiukujen moniäänistä kilinää ja kuisketta, pienen pientä puheen sorinaa, höpötystä. Äänet voimistuvat. Mies seuraa koiransa kanssa kuinka hiilenväet kilkutellen, höpinöiden ja kaltutellen kulkevat tien yli ja häviävät metsään vähitellen. Pienen pientä kilinää kuuluu vielä hetken ja sitten sekin vaimenee. Musti terhistyy taas ja niin mies ja koiransa pääsevät jälleen matkaan. Pikkuväen on aina annettava mennä ensin. 

Yhdistin kauan lapsenmielessäni hiilenväen joulutonttuihin kulkusten kilinän takia. Mummo väitti että tupatonttumme oli yksisilmäinen ja asusti vintillä. Yksisilmäinen joulutonttu ei sopinut minun uudenaikaiseen maailmankuvaani, vaikka miten yritin yksisilmäistä ymmärrykseeni sovittaa. Mummo kun puhui talonhaltiasta. Elettiin  1950-lukua.

Martta Wendelin

Seutu on sama kuin Raili ja Pauliina Heikkilän kirjassa Hiilenväkeä, jossa liikutaan Pohjois-Satakunnan ja Etelä-Pohjanmaan maisemissa. Ilmeisesti Pohjois-Satakunnan kansanperinteen tarinat  olivat sen ajan vanhemmalle väelle yhteisiä. Niin vain hattupäinen mies voi ilmaantua vielä tänäänkin. Ei ole pitkä aika kun ystäväni kertoi tummiin pukeutuneen miehen ilmestyneen koiralenkille. Koira peljästyi hattupäistä ja vapisi.  Miehen kasvot jäivät hatun varjoon. Kun nainen koirineen katsoi vielä taakseen, hattupäistä miestä ei enää näkynyt missään. Paikalta ei niin vain voinut kadota minnekään. Hattupäisen miehen ilmestymistä tielle tai polulle valottavat myös Raili Heikkilän keräämät kansanperinteen kertomukset. 

Raili Heikkilä on tehnyt arvokkaan työn keräämällä talteen kansanperinteen selittämättömiä kertomuksia vuosikymmenet ja yhdistämällä monimuotoiset tarinat Hiilenväkeä -kirjaksi vielä kun ihmiset niitä ovat muistaneet ja kerääminen on ollut mahdollista. Kirjan visuaalinen ilme on hiottu kokonaisuudeksi yhdessä tyttären, taidegraafikko Pauliina Heikkilän kanssa. Vanhimmat kertomukset ovat 1800-luvulta ja on helppo hahmottaa autottoman ajan elämänmenoa kertomusten kirjosta. Uusimmat selittämättämät sattumukset ajoittuvat 2010-luvulle asti.

Raili Heikkilän ja tyttärensä Pauliina Heikkilän yhteistyön ansiosta menneet ajat eivät pääse unohtumaan.