Irma kohtaa irkkubändin

 Irma ja irkkubändi Norjassa

Kesänä muutamana Irman ja Kahvila Babylonin isännän retkeillessä vuoristoisessa Pohjois-Norjassa sattui samalle levähdyspaikalle turistibussi. Isäntä joka toimi kuskina kipaisi luontoon. Ystävälliset norjalaiset näyttivät vilkuttavan bussista innoissaan. Irma siitä vilkuttamaan takaisin. Nämähän ovat tuttavallisia ihmisiä täällä vuoristossa.

Eipä aikaakaan kun kaksi iloista veikkoa lähtee tekemään tuttavuutta kierrellen kaarrellen mutkitellen hoilottaen ja nauraen. Näyttävät sirkuksesta karanneilta. Nahkakuteet ja killuttimet, valtava tukkapehko, toisella viheriän keltainen narrin puku ja hiippalakki päässä. Ovat jo puolessavälissä tulollaan, vaikka askelta pitää tapailla mammuttimaista whiski-pulloa käessä roikottaen. Irma pistää äkkiä muina karavaanareina auton oven kiinni ja tuhanteen säppiin.

-  Blondi, nyt pois vilkuttelemasta! Se on irkkubändi juhlatuulella. Isäntä palaili, justiinsa ajoissa. Brumm, kaasutamme takaisin jylhiin norjalaismaisemiin.

Irma alkaa hermostuksissaan muistella nuoruuden aikoja ja Norjaa.

- Muistan kun silloin kerran nuorena ajoin pilvessä täällä...

- Muahahaha, ajoit pilvessä! Sen minä kyllä uskon. Ratkeavat hahattamaan. Ja höhöttämään, toisilleen ja itselleen.

Antti ja Irma Armonlaaksossa

Irma päätti ilahduttaa Anttia varaamalla hääpäiväksi yllätysmatkan. Matka suuntautui ensin kohti Turkua, mutta sitten kurssi käännettiin läheiseen Naantaliin, jossa oli muinoin birgittalaisluostari. Kaupungissa on yhä luostariajoilta periytyvä ja vanhaa kunnioittaen restauroitu ja kunnostettu kirkko keskellä merenrantakaupunkia evankelis-luterilaisen seurakunnan käytössä. Muut luostarielämästä muistuttavat rakennukset kirkon ympäriltä ovat aikojen saatossa tuhoutuneet. 

Antti ja Irma olivat pakanneet kimpsunsa ja lähteneet matkaan. Lähimatkailua ja historiaa, kirkko olisi auki kahteen iltapäivällä ja Irma laskelmoi että sinne ehdittäisiin. Niin tapahtui. 

Pyhän Birgitan muistomerkki Naantalin kirkkopuistossa

Naantalin kirkko on rakennettu aikoinaan 1400-luvulla katolisen birgittalaisluostarin kirkoksi.

                        R.E. Ekmanin maalaus Syntinen nainen fariseuksen huoneessa

                            Triumfikrusifiksin arvellaan olevan luostariajan munkkien veistämä.

             Renessanssityylinen saarnastuoli on Henrik Flemingin lahjoittama vuonna 1622.

Kalkkikivestä tehty kasteallas on luostariajalta.

             Kuluvana vuonna kastettujen lasten nimet ja syntymäpäivät roikkuvat vihreissä sydämissä.

                     Kirkkolaivan ovat 1824 lahjoittaneet kirkolle Luonnonmaan miehet. 

     Komeat barokkityyliset urut on valmistettu Kangasalla 1990 Kangasalan Urkurakentamolla.

Uskonpuhdistuksen tultua Suomeen Armonlaakson luostari hiljeni vähitellen 1500-luvun loppua kohden.

Antti ja Irma yöpyivät Naantalin vanhassa kaupungisssa yhdessä Lintulan pikkukodeista.

Naantalin kirkko näkyy kauas ja vanhan kaupungin kujilta avautuu aina vaan uusia näkymiä.

Häämatkalaisille ja muillekin sopivaa afrikkalaista viisautta Lintulan Pääskysen pikku kodin keittiöstä.

Ennen kuin häämatka oli saatu päätökseen etsittiin vielä yksissä tuumin Pieni Kirjapuoti. Kirjakaupasta he valitsivat toisilleen lahjaksi kirjat ja pari postikorttia muistoksi. Ja vielä Kirjapuotikin muisti heitä Heli Laaksosen Ajopuujalka -kirjalla. Selaavat kirjaa.  "Arvaa Antti mikä on liiottelun huippu?" "No??? "Irma kysyy. "Kotokuusi onkin kotokaksitoista", Antti tietää. "Niin o. Mutta se on piha-, pihakuusi ja pihakaksitoista, Antti. Sun muistis pätkii", Irma vänkää. "Sunpas muistis pätkii: se on että milloin liioittelu on mennyt liian pitkälle eikä liiottelun huippu", ojentaa Antti. "Taas se vauhkoontu", jupisee Irma.

Torin toiselta puolelta Naantalin Aurinkoisesta saavat eteensä muhkeat suosikkiherkut, katkarapuleivät. Menevät ulos syömään. Rauhottuvat. Naantalin aurinko tulee esiin pilven takaa. 

Pienestä Kirjapuodista poimittiin vähän uusia lukemisia pimeneviin syysiltoihin, Arto Paasilinnaa nuoruuden versiona ja postuumisti ilmestyneenä ja lisää Jessie Burtonia.

  

Pienen Kirjapuodin postikorttilöytöjä,  kortti on sadan vuoden takaa, 1920-luvulta.

Irma tekee löydön

                                                  Irman ja Antin puuhia

Sir Willian Orpen (1878-1931): "Grace reading at Howth Bay

Uudelleen toisensa löytäneet Irma ja Antti asuvat edelleen vanhoissa kodeissaan. Irma asustaa Kahvila Babylonia vastapäätä ja Antti talossaan aivan lähellä kahvilaa. Aikaansa he viettävät jomman kumman asunnolla ja pistäytyvät silloin tällöin Babylonissa.

  Irma kumartuu ottamaan postin Antin laatikosta saapuessaan kumppaninsa pihapiiriin. Mainosten ja lehtien seasta löytyy kirje. Maassa eletään nyt korona-aikaa ja ihmiset totuttelevat uusiin rajoituksiin elämässään. Irma tunnustelee Antin kirjekuorta uteliaana. Ojentaa sen jo pihassa autotallilla Antin käteen.

  Sitten mennään tupaan keittelemään kahvit. Antti paistaa värikkään munakkaan nälkää hillitsemään: paprikaa, sipulia ja tomaattia laitetaan joukkoon. Sitten vasta on kirjekuoren avaamisen aika. Antti on järjestyksen mies.

  Täällä kirjeessä lukee että olen lähtenyt rajan taa. Tässä teille kahvilan avaimet, Antti ihmettelee. Kirje oli siis kahvilan isännältä. Teksti tuntuu vähän pelottavalta, mutta maassa on koronavirus valloillaan ja juuri nyt on paljon muutoksia, paljon epävarmuutta. Tosiaan, juurihan ne hallituksen viisikkonaiset ilmoittivat pistävänsä Uudenmaan rajat kiinni. Kaksikko koittaa pysyä määräysten perässä.

  No. Antti ja Irma lähtevät käymään kahvilassa. Irma tutkii uteliaana paikkoja ja huomaa kahvilan varastot: kahvia, teetä, suklaita. Yhdessä tuumittuaan soittavat sitten kahvilan isännälle, josko kahvilan varastoa voisi hyödyntää. Isäntä antaa luvan. Sitten vain toimeksi. Hetkessä Antin ja Irman tuttavat ostavat hurjat määrät tuotteita. Uusi aika - uudet kujeet.

  Tästä pikku kaupanteosta piristyneenä Antti lähtee hölkälle. Heti kun silmä välttää Irma kiipeää yläkertaan. Hän löytää oven joka johtaa vinttitiloihin. Vintillä on ikkunoita ja siellä näkee kulkea ja ovensuusta saa valotkin. Kaikenlaista tavaraa näkyy olevan vinttiin varastoituna ja mikäs tuolla, vanha matka-arkkuko? Irman on ihan pakko avata arkun kansi.

  Irma penkoo kiihtyneenä arkkua ja löytää nipun kirjeitä ja postikortteja ja toisen nipun vanhoja valokuvia sekä pienen taulun, vielä päiväkirjan ja muutaman kirjan. Irma innostuu niin että kädet tärisevät, tarttuu kuviin ensiksi. Sitten hän katsoo taulua. Vetää henkeä. Taulusta tuijottavat aivan kuin hänen ja Antin kasvot mutta vaatteet ovat kyllä vanhanaikaiset.

Rury Shibuya

  Irma kähveltää kuvat mukaansa, istuutuu aurinkoon kahvilan terassille ja alkaa plärätä kuvia. Samaan aikaan irlanninsetteri Jedi työntää kuonollaan portin auki, löntystää Irman luo ja työntää kuononsa Irman syliin. Hetken he vain istuvat näin. Punanuttu katsoo Irmaa lempein silmin ja lähtee hitaasti tiehensä. Irman silmissä kimaltavat kyyneleet. Hetken päästä Irma jatkaa valokuvien katselemista. Tässä! Sama pariskunta kuin taulussa. Eivät ihan niin paljon minua ja Anttia kyllä muistuta. Merkillistä. Ja kävikö Jedikin tässä?

  

Giovanni Giano Racconti d'Autunno

  

  

Irma yönaisten jäljillä

                       

                                          Irma antaa itselleen lahjan
 

Jouluna sain mieluisan lahjan itseltäni: Mia Kankimäen kirjan Naiset joita ajattelen öisin. Saman kirjan sai ystäväni lahjaksi minulta syntymäpäivänään tammikuussa. Päätimme muitta mutkitta Kankimäen yönaisten innoittamina kirjoittaa muistikirjoihimme ajatuksia joita yönaiset toisivat mieleemme. Niinpä ystäväni alkoi sen tien kirjoittaa kynä sauhuten rohkeudesta ja minä taas kaikensortin persoonallisuuksista jotka ovat saaneet minut tolaltaan ihastuksesta, hämmästyksestä, säikäyttäneet, hurmanneet älyllään nokkeluudellaan syvällisyydellään, viehätysvoimallaan, aistikkaalla vaatetuksellaan tai saaneet toivomaan olisinpa niin kuin hän. 

                          Skannattu Mia Kankimäen Naiset joita ajattelen öisin -kirjan kansikuvasta

Juuri kun ryhdyimme ystävättären kanssa kirjoituspuuhiin, televisiosta tulee ranskalaisen televisiosarjaan, Kuolema maalaa taulun (L'art du crime),  yksi toisen tuotantokauden viimeisiä osia. En silloin halunnut kuvitella että tuotantokausi voisi loppua niin ykskaks, olin täysin sarjan henkilöitten pauloissa. Niin vain koitti paluu arkeen. Pääosan esittäjä Nicolas Gob, murheitten murtama ja räjähdysaltis konstaapeli Antoine Verlay sai minut oitis polvilleen pelkällä sielunsa mustelmia luotaavalla katseellaan. Mikä persoonallisuus, joka tunkee ruudun läpi ja nyrjäyttää sieluni sijoiltaan. Konstaapelissa on jotain niin tuttua, niin totta, niin vetovoimaista. Siellä Louvre ja d'Orsey vilahtelevat toimintaympäristöinä, aina vain paranee, kaljupää konstan vastaparina taiteentuntijanainen Florence Chassagne (Eleonore Gosset-Bernheim). Pariskunnalla ei ole mitään yhteistä, vihaavat toisiaan ensi silmäyksellä. Miten täydellistä. Mies ei ymmärrä taidetta, mutta rikoksia hän osaa tutkia. Taidekiemuroissa en oikein pysy itsekään kärryillä, mutta uskon kaiken mitä sarjassa selitetään, tai mitä väliä. 

Taiteentuntijanaisella on yllään heti ensimmäisessä osassa jonka sain silmiini, täydellinen samettibleiseri, intohimoisen tummanpunainen, täydelleen istuva. Niinpä palasin hetkessä mielessäni opiskeluaikoihin ja Tampereen yo-talolle ja Veltto Virtasen bändin keikalle. Veltto otti lavaa haltuun keltaisessa takissaan ja Tuomisen Eetu silmäili maisemia bassokitaran varressa. Lavan lähellä kuljeskeli lasi kädessään hoikka nuori mies, jolla oli keskeltä hyvään alkuun kaljuuntunut pääkoppa ja pitkä tukka. Niin kuin tässä olennossa ei olisi ollut kyllin ihmettelemistä, jäin tuijottamaan kahta mahtavan piiiitkätukkaista tyttöä uteliaisuudesta kihisten, syvästi ihaillen noita taivaallisia olentoja jotka heilauttelivat pitkiä kiharaisia,  toisella tummat toisella vaaleat kutrit, yli puolen selän ulottuvia hiuksiaan. Vaalealla oli täydellisesti istuvat vaaleansiniset kulahtaneet farkut ja vähän vyötärön alapuolelle ulottuva musta läikehtivä samettibleiseri. Mulle mulle, tuollaiset kuteet myös. Vaatteet tekevät elämästäni taikaa. Yksi bändin tyypeistä huomasi minutkin, tai oikeastaan hän pisti merkille Love recordsin logolla varustetun t-paitani. Miten sulla voi olla tuo paita, kun ei minullakaan ole, vaikka olen Loven artisti, tyyppi närkästeli.

Mutta, mutta, nyt siis tarvittiin pikimiten musta samettibleiseri joka kiiltää ja läikkyy ja säihkyy ja
muuttaa elämäni. Ja niin tapahtui.