Anna minun rakastaa enemmän

 Antti ja Irma ryntäävät leffaan

Irma ja Antti kävivät Myllyn Luxessa ahmaisemassa tämän Anna minun rakastaa enemmän -leffan.Irma on aina lukenut heti kaikki Juha Itkosen kirjat kun on kiinni saanut, joten pitihän se tätäkin elokuvaa kiirehtiä katsomaan heti kun kykeni. 

Mistä Anna minun rakastaa enemmän -leffa kertoo: nuoruus, musiikki, rakkaus, hulluus, taiteilijaelämä. Onko rakkaudelle oikeaa aikaa, vai onko se oikea aina oikea.

Rita Behm muuntautuu Suvi Vaahterana koko elokuvan ajan. Pyry Kähkönen menee nuoren miehen rakkaushullun nahkoihin uskottavasti. Aika tempun pääosien esittävät tekevät kun laulajasta Behm muuntautuu näyttelijäksi esittämään osaansa Suvi Vaahterana ja Pyry Kähkönen taas tekeytyy näyttelijänä myös muusikoksi, Antti Salokoskeksi. 

Musiikki ei elokuvassa ole Juha Itkosen alkuperäiskirjassa mainittua musiikkia vaan vaan leffamusiikin säveltänyttä Joel Melasniemeä. Aikakausi, musiikki  ja kuteet eivät ole 2000-luvun alkua, vaan jotakin sieltä täältä 2000-luvun vuosikymmeniltä, vaan eipä se haitannut. Niin eikä New York ole New York. Ohjaava Oskari Sipola sinnitteli maaliin elokuvahankkeensa kanssa yli kymmenen vuotta. 

Brooklyn Bridges -tunnusbiisi kasvaa ja paisuu elokuvan loppua kohti vaikuttavaksi. Poptähtenä Behm on parhaimmillaan. Ja rakkaudesta kärvistelevä Kähkönen koko ajan. Ihan lopussa on vielä kappale jota jää kuuntelemaan kunnes viimeinenkin säe haipuu.

Kovasti elokuvassa muutetiin paikasta toiseen, tuumivat Antti ja Irma että minne taas, vähempikin muuttolaatikoitten kanto olisi piisannut alleviivaamaan että ero tuli. Joskus snadisti uskottavuus kärsii kun ylimääräiset New Yorkin levyntekoporukat piti häätää paikalta, vaikka ei niistä näyttänyt häiriöksi olevan. Mutta ei haitannut. Salokoski kyllä komenti net mäkeen ansiokkaasti. 

Antti seurasi Behmin esittämään solistilaulaja Suvi Vaahteraa herkeämättömän lumoutuneena persoonasta. Irmalle elokuvataivaalla loisti Pyry Kähkösen Antti Salokoski. Loppujen lopuksi elokuva saa kaiken anteeksi. Ehkä juuri osittainen kotikutoisuuskin vetoaa,  ja varsinkin ohjaajan sitkeys, näyttelijöiden karisma, hetken lumous. Nuoruus häivähtää mielessä.