Syysprinssin pauloissa

                                                      Ystävänpäivän romanssi

Syksyllä kävimme ystäväni kanssa katsomassa Syysprinssin. Leffan kirjailijapariskunta sai itkemään. Elokuvaitkuni on harvinaisuus, saatanpa joskus vähän liikuttua Hollywood-elokuvan sentimentaalisuuden viemänä. Mutta nämä kyyneleet olivat aitoa ahdistusta ja hätääntymistä päähenkilöiden kohtalosta, varsinkin Syysprinssin. Kyyneleet silmissä pidimme ystävämme kanssa hetken toisiamme kädestä. Vaikka pääosan esittäjät, Lauri Tilkanen ja Laura Birn, näyttivät mainoksissa kuin karnevaaleista karanneilta, elokuvassa heidät nielaisee lammasturkkeineen ja angorapuseroineen silmää räpyttämättä. Metodinäyttelemistä! Niinpä näyttelijät vain ottivat ja  menivät päähenkilöittensä turkkeihin ja angorakarvoihin ja saivat sieluntynkäni värisenään. 

Tämä pieni leffapolku johdatti minut lukemaan Harri Sirolan Kaksi kaupunkia, koska Tallinna kiinnostaa. Taas kohtaan tuon kirjailijapariskunnan, nyt Tallinnan laivalla. Mikä mahtava huumorintaju, kielellinen virtuositeetti, ajankuva, punk-hengen sukuinen rohkeus Harri Sirolalla olikaan. Todellinen ajankuva, 80-luvun tallinnalaisten kohtalonvuodet vyöryvät  panssarivaunujen lailla, vastaansanomattomasti. Mielessä välähtää niin Sofi Oksasen Puhdistus kuin Solzenitsinin Vankileirien saaristokin,  Kahden kaupungin imu ei hellitä. Samalla käyn hakemassa kirjastosta lisää Anja (aikaisemmin Kauranen) Snellmanin ja Harri Sirolan kirjoja. Yhtäkkiä molemmat kirjailijat tuntuvat  hyvin ajankohtaisilta. Emme voi tietää tulevaisuutta.

Harri Sirolan Syysprinssin kalaretken novelli vie Syysprinssi -elokuvan maailmoihin siinä kuin Anja Kaurasen Syysprinssikin, 80-luvun kirjalliseen murrokseen, jollaista harvoin on nähty näillä mailla. Yhtäkkiä kaikki oli niin toisin.

                                                      by Susanna Pihlaja

 Nuoret rakastavaiset, kaksi kirjailijaa ovat esiinmarssin voimahahmoja. Molemmissa kirjoissa on hyvin pikkutarkkaa miljöökuvausta, jota osaa arvostaa kunnolla Syysprinssi -leffan katsottuaan vielä enemmän. Elokuva avaa tuon ajan eläneitten nuorten ihmisten henkilöhistoriaa, ihmissuhteitten vaikeutta. Ajat muuttuvat. Jotkut meistä vain eivät kestä elää murroksessa. Jonkun on kuitenkin aina mentävä ensin, lyötävä tietoisuuteemme murtuma, ennen kuin maailmankuvamme voi hahmottua vähän toisin.

Anja Kauranen ja Harri Sirola kuva C.G. Hagström

Kirjailijoitten elinkaaret saavat pohtimaan myös omaa elämää, mitä kaikkea sen aikana koemme, ehdimme, haluamme. Anja Snellman kykenee tarttumaan aina uusiin asioihin, kirjoihin, ihmisiin. Niinpä luen kuin jatkumona kaikelle Snellmanin viimeisintä kirjaa Lähestyminen. Kirjan mukana vierailen huumevieroitusyksikössä, muistelen kaiholla ja ilolla Kreikan saaria. Kiitollisena lukuelämyksistä.

Pakoon et pääse

                                          

Razorblade romance

Siellä ne taas pelmaavat sen koiran kanssa isot miehet, haravat on pitkin mäkiä. Heittelevät koiralle puun oksaa ja juoksevat ja pyörivät vaahteran lehdissä kaikki kolme.

- Jeppuu, noudaa! ja huis. Ja Jeppu painelee korvat heiluen oksan perään. 

Jeppu!? Mikä ihmeen koirannimi sekin on? Suunnistan rantaan päin, pois umpihulluista naapureistani.

Hetken päästä kuulen tassutusta viereltäni. Koira katsoo minua ja minä häntä. Nyt minun pitäisi mennä kadun yli:

- Kuule Jeppu, pitää katsoa tuleeko autoja. Koira katsoo minua ja sitten minun kanssani molempiin suuntiin.

Kävelemme yhdessä rantaa pitkin, koira ottaa välillä spurtin ja jää odottamaan. Joku marmattaa isosta koirasta joka pitäisi olla kiinni.

- Ei ole minun koirani! huudan kiukkuisena mutta hävyttömät huutelijat ovat jo menneet. Jatkamme linja-autoasemalle ja kiipeän bussiin, koira jatkaa määrätietoisesti matkaansa eteenpäin. No huh!

Perillä ostamme valmiiksi ystäväni kanssa leffaliput, vakoilen lipuista wc-koodin ja lähdemme käymään kahvittelemassa ja rupattelemassa Pienessä Kirjapuodissa. Syysprinssi on illan elokuva. Lopussa itkemme molemmat. En itke sentimentaalisia elokuvakyyneleitä, en nykyistä itseäni, vaan kahden kirjallisesti lahjakkaan poikkeusihmisen tarina tuo mieleen nuoruuteni romanssin, joka viilsi partaterän lailla. Luulin niin että olimme onnelliset. Kuin lapset auringossa. Kun vihdoin on löytänyt kumppanin ja salaisen mansikkapaikkansa, saapunut kotiin. Sitten onni otetaan pois.