Kos-saaren lumo The Wonder of Kos Island

                       Kos-saaren lumo

On taas syksy, joten reissu Kosin saarelle Kreikkaan tuntuu hyvältä. Kotona armoton matkatavaralistojen tutkinta ja laukkujen pakkaaminen. Reppu käsimatkatavaroille ja hellevaatteet, muut matkakamppeet ja uimavarusteet isompaan laukkuun. Pähkäsimme moneskohan reissu Kosille tämä oli, mutta sekosimme aina vaan laskuissa. Päätimme sitten että kerta oli viides ja sillä sipuli. Ainoat maailmankolkat joihin jää ikuinen kaipuu, niitä on kaksi. Toinen paikoista jonne haluamme aina vain uudelleen palata on Kos. Saaressa on taikaa.

Odottelemme uutta lähtöaikaa Kosin lennolle Vantaalta. Lähdön piti olla kello kuusi, mutta se siirtyy ainakin tunnilla. Kai ruuhkaa elelässä tai jotakin muuta viivästystä.

Kävinne luovuttamassa matkatavarat jo edellisiltana lentoasemalla, joten niistä ei tässä vaiheessa tarvitse huolehtia. Matkaliput ja matkatavaratarrat piti hoidella nykytyyliin itse. Rahtitilaan menevien matkatavaroiden skannaus tuotti aluksi vähän päänvaivaa, mutta katsoimme muista mallia ja pienen kokeilun jälkeen sinne häipyivät. Löytyneekö laukkuja enää koskaan?

 Herätyksen varmistamiseksi kaikki kellot ja televisiokin piti virittää edellisiltana soimaan aamulla kello 4.15 aikaan. Hotellilta lentokentälle menevä bussi odottelikin jo ovien edessä, joten matka alkoi ilman suurempia viivytyksiä. Koneessa rupettelimme Irma -nimisen naisen kanssa, joka myös oli matkalla Kosille kumppaninsa kanssa. Eipä tullut aika pitkäksi, välillä nukahtelimmekin.

 Perillä Kosin saarella noin kolmen ja puolen tunnin lennon jälkeen. Lämmintä ja auringonpaistetta pilvettömältä taivaalta. Bussi odotteli Kosin kentällä uudella paikalla, kentällä on uudet saksalaiset järjestelyvastaavat ja tohinaa riittää. Opas Tomi infosi Kosin saaresta sekä vaihtoi bussia tapaamaan muita matkaajia.

                                               

Yhtäkkiä meri kimaltelee edessämme ja pamahtaa verkkokalvoillemme suorastaan hehkuen kosinsinistä vihdoin bussin ikkunoista,  sykähdyttää. Turtistien vuokra-autot ovat kuin kiillotettuja koppakuoriaisia rannalla puoliympyrässä. Luulimme jo ettei tämä hetki enää koskaan koittaisi, ettemme enää ikinä pääsisi takaisin Kreikan saarellemme, tälle meidän ainoalle oikealle. Kos-hotellilla jäimme bussissa kuten aina. Huoneiden vapautumista ei kannattanut jäädä odottelemaan, vaan saman tien läksimme souvlakien perään tuttuun paikalliseen ihan naapurissa,  "O Sakis" -grilliravintolaan. Oitis tunnistivat meidät. Siellä muistettiin, mitä tilasimme joka kerta edellisillä matkoilla: souvlakit, kreikkalaista salaattia, tsatsikia, juotavaa.  Paitsi pita-leivän unohtivat. No paistoivat niitäkin, kun  hoksasimme pyytää.

                                                 

Merestä löytyi ensisukelluksella ihmeellinen suuri simpukka elävine kotiloineen, emme olleet moista nähneet koskaan ennen. Ajattelimme että simpukka on viesti Poseidonilta. Palautimme meren elävän  takaisin mereen.

                                           

Merelle seilasi Kosin satamasta monenlaisia aluksia: purjeveneitä, ihmeellisen näköisiä turistiveneitä, rahtilaivoja ja laivoja, jotka kuljettavat tavaraa ja ihmisiä saarilta saarille.

Maanjäristyksen jäljet näkyvät. Jokin aika sitten Kosia ravisteli maanjäristys.Vanhoja bysantin aikaisia rakennelmia oli sortunut maan tasalle.

 Kosin sataman äärellä sijaitsevaan vanhaan ristiretkiritareiden rakennuttamaan linnaan ei päässyt sisälle. Maanjäristyksen rikkomat rakenteet voisivat sortua ja aihettaa onnettomuuksia.

 Kos-hotellin ravintolassa hemmoteltiin matkalaisia runsaalla crepes-välipalla, mahtavia pieniä ja isompia herkkuvateja vain ilmaantui Julian keittiöstä kantamana aina vain lisää ja lisää.
Koska Kos-hotelli on huoneistohotelli ja hotellin alakerran kaupasta saa purtavaa ja kaikkea lomailuun tarvittavaa, ravintolan käyttö jää vähiin. Joka kerta kun baariin pistäytyy, se on elämys, jonka muistaa. Kiitos henkilökunnan.

Meressä kauhomisen, sukeltelun ja pulikoimisen jälkeen tepastelemme aina Kosin rantakadun yli  hotellin altaalle ja viivymme hetken varjoisien, roikkolehtisten puitten suojassa, aina samassa paikassa. Joskus meressä näkyy muitakin uimareita, mutta ei siellä tungosta ole.

Lomalla pitää olla lukemista. Lukemaan ei kylläkään tällä kertaa ennättänyt. Kos-hotellin aulassa on eri maista tulleiden matkailijoiden sinne jättämiä kirjoja. Myös suomenkelisiä löytöjä olemme aina tehneet.

 Ensimmäisen päivän huippuhetkiä olivat aivan kaikki hetket, tunnemylläkkä yllätti ja liikutti perin juurin lähes kyyneliin. Matkalla lentokentältä Kosin kaupunkiin, muistoja ja tunnelmia edellisistä matkoista Kosin saarelle ja sen moniin kyliin ja rannoille, tavernoihin, kirkkoihin ja erikoisiin maisemiin tulvahtaa mieleen. Kissoja ja vuohia, mausteiden, vihannesten ja hedelmien tuoksua. Musiikkia.  Kiireetöntä ja ikiaurinkoista, mereltä tulee. Historian havinaa, kulttuuria antiikin ajoilta saakka.
 Hienosti sujunut matka kotoa Kosille, mahtava keli, vihdoinkin Kreikassa tunne kuristaa kurkkua, hyvä huone ja näköala, hotellin johtaja oli laittanut myös tervetulokirjeen ja -lahjan: hunajaa ja paikallista oliivisaippuaa. Olimme otettuja. Henkilökunta muisti meidät ja riemastui näkemisestämme. Olimme vielä enemmän otettuja. Siellä he hääräsivät,  Kostas ja Julia entiseen tapaansa kaikista turisteista kiinnostuneina ja puheliaina hotellin ravintolan puolella. Kun kotiin olisi tullut.

Vaikka matkustamme kevyin kantamuksin, tuomisia riittää. Löytyi käteviä vöitä, oliivista tehtyjä tuotteita:  saippuoita, öljyjä, voiteita, samppoota, hunajapurkkeja, rantamekko, kissalompakko pikkurahoille, pinkit rantatossukat. Siis ihan vain tarpeeseen ostamme.

Paluumatkalla keskellä ennätysruuhkaista Kosin lehtokenttää tapasimme taas ruskettuneen ja rennonoloisen ja iloisen Irman miehensä kanssa. Paluumatka lykkääntyi muutamalla tunnilla.

Suomi on taas niin hyvä ja maailman paras. 

Omenapuun alla

                                  Yllätys omenapuun takaa

Antti ja Irma istuskelevat Kahvila Babylonin terassilla iltapäiväkahveilla. Terassilta näkyvä syksyinen meri on tällä kertaa tyyni vaikka myrskyäkin on luvattu. Veneet eivät liiku enää kesäiseen tahtiin.  Osa on jo talvitelakalla.

Aivan kahvilan terassin vieressä kasvava vanha omenapuu ja siinä pilkottavat punaiset kohta kypsät omenat tuovat mieleen ajatuksen: nyt olisi aika kerätä omenat ja tehdä niistä mehua.

- Kuka kumma tuolla puun toisella puolella kuhnii. Tuttu ääni. Pian sieltä pilkahtavat tutun tuntuiset kasvot. Kas vain,  siitä on jo vuosia, kun viimeksi nähtiin.
- Mitä sinulle kuuluu?
- Hyvää vain. Kesä oli kuuma, mutta on niitä kuumia kesiä ollut ennenkin. Miten syksy on mennyt? kyselee Antin tuttava.
- Kun katselen tuota omenapuuta, niin ajattelin lähteä seuraavaksi keräämään ja mehustamaan syksyn satoa. Nyt on omenoiden aika, Antti ajattelee.

- Se Kuopion matka muorin kanssa sukulaisiin oli mieltäsi kiehtova reissu. Kerrotko siitä vielä lisää, kehottaa Irma Anttia. Muistelushetki kun jäi kesken, ja Antin tuttukin istuutui seuraan samalla.
- Siitä on niin kauan, että tuskin muistankaan. Tuskin se ketään kiinnostaa.
- Hei, nyt syksyllä voi muistella jotakin vanhaakin juttua, toteaa pöydän äärelle kahvikuppeineen istahtanut Antin vanha tuttu.

Antti puraisee vähän punakylkistä omenaa, joka on pudonnut kahvilan pihalle taivaisiin kurkottelevasta omenapuusta ja pyyhkii suurimman hymyn huuliltaan kuin salaa. Muistot alkavat heräillä.

- Taisin olla parikymppinen tai vähän vanhempi. Päätimme lähteä muorin kanssa kyläilemään sukulaisiin, joita emme olleet nähneet vuosiin. Itse asiassa minä ei ollut nähnyt näitä isän puolen sukulaisia koskaan.
- Vasta hankkimani Volkkari, siis sellainen oikea kupla, startattiin ja kohta moottori pörisi tuttua ääntään. Leppoisasti ajelle ja äidin ohjeita noudatellen osuimme sukulaisten pihaan. Perillä oli enemmänkin porukkaa. Minulle aivan outoa, mutta kuitenkin hyvin tutun tuntuista.

Antti muistelee, että syksy oli silloinkin jo pitkällä. Kohta alkaisivat hiihtokelit. Sukulaiseni tyttären tyttären, juuri kouluikään entineen pikkutytön sukset eivät kuitenkaan olleen hiihtokunnossa.
- Hei, kyllä minä voin ne voidella. Olen itsekin hihdellyt samanlaisilla puusuksilla. Taitavat olla saman merkkisetkin, olympiarenkain koristellut punaiset Järviset, Antti ilahtui.

Antti innostui asiastaan ja katosi kohta talon eteiseen. Siellä sukset odottelivatkin ensimmäisiä hiihtokelejä. Onneksi porstuan penkin alle oli jätetty edellistalven voiteita. Tervata suksia ei tarvinnut. Riitti pelkkä luistovoitelu. Sitten vielä pitovoidetta voidepesään. Kyllä näillä nyt lykkii ja sukset varmasti pitävät. Lipsuvilla suksilla on ikävä hiihdellä.

- Astuin tuvan puolelle ja kerroin suksien olevan ainakin jonkinlaisessa hiihtokunnossa. Pikkutyttö kiitti ja hänen äitinsä kehotti istumaan kahvipöytään. Vasta keitetty kahvi, pulla ja mukava juttuseura saivat olon rennoksi. Muorikin oli ennättänyt käydä läpi sukulaistätiä kiinnostaneet tärkeimmät ja polttavimmat keskustelunaiheet.
- Kohta tulee pimeää ja ehkä pieni yöpakkanenkin. Ensilumi saattaa pudota taivaalta hetkellä millä hyvänsä. Meidän on pakko lähteä kotimatkalle.
- Nähdään pian. Oli mukava tavata. Hyvästit jätetään puolin ja toisin.

- Kävittekö vielä tuttavien luona kylässä vai tulivatko he käymään teillä? kysäisee Kahvila Babylonin terassilla istuva vanha tuttava.
- Ei koskaan. Se oli ensimmäinen ja viimeinen tapaaminen näiden ihmisten kanssa. Ketähän he oikein olivat. Ehkä se selviää taas jonkin sattuman kautta? Hienoja muistoja kuitenkin.

Cafe de Flore

                                    Filmihullut kahvilassa 

Antti ja Irma kuikuilevat Kahvila Babylonin oven raossa. Kahvilan isäntä puuhailee vinyylilevyjensä parissa, kummallisen kiehtova sävelmä täyttää kohta koko tilan, muuttaa paikan tunnelman niin kuin vain musiikki voi. Mielikuvat alkavat oitis vaeltaa, välillä vuosikymmenteen taa ja takaisin juuri elettyihin hetkiin.
- Mikä tämä on? kysyy Antti uteliaana.
- Isäntä näyttää vinyyliä. Tämä soi, Cafe de Flore.
- Kiehtovaa musiikkia, sanoo Irma ja istahtaa kuuntelemaan ja katselemaan kuinka tuuli repii pihan puita lehtineen, mutta puut vaan näyttävät stooalaisen välinpitämättömiltä. Tuulkoon sitten. 

Vanessa Paradis tekee loistavan ja hyvin samaistuttavan roolityön äidinrakkauden ilmentymänä. Rakkaustarinat kietoutuvat lopussa yhteen henkeäsalpaavan sykähdyttävällä tavalla.

Kun kappale on loppunut, isännällä on kädessään DVD ja hän sujaittaa sen katseluhuoneen laitteesseen. Irma ja Antti tuijottavat herkeämättä filmiä Cafe de Flore. Mistä tämä oikein kertoo?
Tarina montrealilaisesta DJ:stä rakastettuineen ja lapsineen ja toinen tarina 60-luvulta Down-lapsensa oikeuksia puolustavasta pariisilaisäidistä  vuorottelevat saumattomasti, eivätkä Antti tai Irma edes huomaa kyseenalaistaa sitä mikä ihme tarinat liittää yhteen. Kyse on suurista tunteista, perheestä ja rakkaudesta. Mysteeriä raotetaan rinnakkaisten todellisuuksien kautta. Kiehtovaa. Jäljelle jää halu purkaa tapahtumien ketju ja ymmärtää. Valmiiksi kun ei katsojalle anneta edes ehkä-vastauksia.

Irma haluaa katsoa filmin uudelleen. Arvoituksellisuus jää ilmaan leijumaan. Jotakin on tapahtunut, myös katsojan mielessä.
Kun pystyy ymmärtämään ja nimeämään syviä tunnekokemuksia, voi myös päästää irti ja jatkaa eteenpäin vapautuneena. Leffa ilmentää näkemystään pyyteettömästä rakkaudesta taidolla ja tunteella kaikesta muusta piittaamatta.

Babylon Cafeteria

                         Antin ja Irman hääreissu kahvilaan

              Hieno rouva turkulaisen Babylon Cafeterian seinällä. Aitoa ja eksoottista.

Irma ja Antti päättivät juhlistaa hääpäiväänsä pienellä retkellä. Kuin sattuman kaupalla löytyi vuoden alkupuolella avattu Babylon Cafeteria Turusta. Kuin sattuman kaupalla niin ikään tapasivat kauan sitten toisistaan eroon joutuneet Irma ja Antti taannoin Kahvila Babylonissa kotikaupungissaan.
Ennen kuin pienelle visiitille Babylon Cafeteriaan päädyttiin, puivat Irma ja Antti nuorena eroon päättynyttä suhdettaan. Itkettiin ja naurettiin, vatvomisesta lopun uupuneina vihdoin nukahdettiin.

Salamarakkaus nuorella iällä ja päätä pahkaa naimisiin. Kahden vuoden ajan leiskuivat kaikenlaiset tuntemukset, kunnes eräänä päivänä itsepäiset, intoilevat, helposti kuohahtelevat ja vapaudenhaluiset rakastavaiset vain muitta mutkitta säntäsivät eri teille. He eivät sitä huomanneet, mutta kumpikin oli jo löytänyt kodin toisissaan. Sydän joka kaipasi löysi puolikkaansa. Onni oli siinä. Maailma odotti.  Ja niin he läksivät varhain syyskesän aamuna usvan leijuessa vielä maisemassa kumpikin omille teilleen. Antti uuteen työhön maailman ääriin ja Irma matkusti junalla kohti tuntematonta. Junamatkahan on matkojen äiti ja samalla matka omaan itseen. Mitään avioeroa kumpikaan ei tullut edes ajatelleeksi pistää toimeksi.

 

 Navigaattori opasti toisensa uudelleen löytäneet löytöretkeilijät kohti päämäärää. Babylon Cafeteria on nyt aivan nurkan takana. Auto vain parkkiin ja reipas kävely syyskauniissa säässä. Vähän jännittää!

Cafeterian henkilökunta oli ystävällistä ja antoi luvan ottaa valokuvia. Ilman kuvia ei tällaisen paikan tunnelmaan pääsisi käsiksi. Itämaista tunnelmaa on ikuistettuna Cafeterian seinän maalauksissa.

Tuhannen ja yhden yön tarinat heräävät henkiin. Tuntuu vähän siltä kuin palattaisiin nuorina yhdessä innolla luettujen Mika Waltarin kirjojen maailmaan. Aina ei tarvitse matkustaa kauas löytääkseen jotakin uutta ja mielenkiintoista.

Musiikin lumoa.

Taidokasta käsityötä.

Eksoottisen näköisiä kapistuksia.

Auringonkukkaloisto on tämän kesän hitti.

Cafeterian yhteyteen rakennettu erillinen ulkoterassi odottelee asiakkaita.

  

                                           
                                                   
                                                    Itämaista kauneutta.

Sisällekin mahtuu istumaan.

Irma ja Antti tutkivat Babylon Cafen ruokalistaa. Antin annoksessa oli naudanlihashaurmaa riisillä.

Irma puolestaan päätti maistella kanashaurmaa ja  salaattia.

  

Eri vaitoehtoja löytyy ruokalistalta.

Kolaa ja fantaa sekä vettä ruokajuomaksi.

 Borma ja baklava maistuvat kahvin kanssa.

Miehiä töissä Rusthollinrinteessä aivan Babylon Cafeterian läheistöllä.

Päivän päätteeksi ajettiin leffateatteriin. Dominic Cooken ohjaama ja Ian McEwanin käsikirjoittama ja hänen kirjaansa perustuva "Rannalla" -elokuva herkkine häämatkakuvauksineen sai tunteet pintaan, herätti kauniin musiikkinsakin viettelemänä paljon ajatuksia ja kuin ihmeenä tai sattuman oikkuna kokivat hääreissuun lähteneet sen miten heidän tarinansa niin läheltä liippasi elokuvan nuorenparin kohtaloa. Juuri tänään. 

Tulenliekkien leikki

Elämästä ja kaikesta

Tähtiystävyyttä
Heräät uneesi
ja se jatkuu herättyäsi kauan, kauan.
Kun on taipumus rakastua vastanäyttelijäään,
Voi aina aloittaa uuden näytelmän,
elää uuden elämän uuden rakastetun kanssa.

Kaikki hyppysi kuolemista pois entisestä,
Nyt vain täydellisenä, vihdoin.
Yleispätevä voi tulla esiin vain
yksilöllisyyden ilmentymänä.
Rakkaudessa on lopulta
kysymys elämästä ja kuolemasta.

Oranssi mustaa vastaan?
Ei, oranssi mustan kanssa,
yhdessä  kuin aikojen alussa.
Mutta musta on elämän pääväri.

Sellaista on rakkaus:
elämä meidät erottaa,
huomenna jo eri teillä.
Siihen asti ilo on meidän.