Osiris

 Hän palasi idästä

                                     by Susanna Pihlaja

Osiris

Kuollessaan hän vain tuli lähtökohtaansa,

hän palasi idästä aurinkoa silmäkulmissaan.

Hän on kuin lapsi

ja kuitenkin sukupuoleltaan täydellinen

- niin luulen.

Hän on miehekäs hentoudessaan.

Hän on värisevän haavoittuvainen.

Hän on heikko, mutta voittaa.

Hän on se: uusi mies,

kauneudessaan herkän koskettava,

loistossaan jumalallinen.

Hän pysyy hiljaisena itsessään.

Yön hiljaisuudessa rukoilen,

että tulisi toisia hänen kaltaisiaan,

ja siinä rukouksessa on mahtava voima.

Vain harva ymmärtää häntä,

se osoittaa hänen arvonsa:

hän on aikaansa edellä.

Hän ei ole minun

eikä kenenkään.

Ei häntä voi omistaa, 

hän vain on.

Mutta hänellä on minun oivallukseni sisarsielu

ja yhteys samaan elämän alkujuureen.

Hän on hiljaa,

mutta tekee kaiken.

Hän on vapaa aisteistaan

ja ylittää tähtien etäisyyksiä vaivattomasti.

Iltaisin voin katsoa häntä ikkunastani,

hän tuikkii silloin ystävällisesti.

Nuoruudenystävät

 Sankaritar nuoruudesta

                                                       by Susanna Pihlaja

                                                       

Hän oli lukioajan ystävättäreni: itsenäinen, kaunis, älykäs, fiksu, tyylikäs, iloinen, syvällinen, herkkä ja minua vuotta vanhempi tyttö. Ihailin häntä yli kaiken.

Ystävälläni oli puolipitkä, kiiltävä, syvän ruskea tukka. Se välkehti niin kauniisti kun hän sitä sattui leiskauttamaan puolelta toiselle. Minullekin, minullekin! ajattelin. Mutta ei vain kasvanut eikä leiskunut silkkitukkani.

Parhaiten muistan hänestä syvääluotaavat keskustelut kevätiltoina kävellessämme, kuu ja tähdet taivaalla ja se punainen planeetta, Mars. Ystävälläni oli harvinainen kyky pukea sytyttävästi sanoiksi ajatuksensa ja tuntemuksensa aina syviin tunteisiin asti. Hän sai saman taipumuksen tarttumaan minuunkin. Keskustelukyvyssään hän oli ylittämätön. Kaikki mitä hän sanoi oli valmista ja kaunista. Halusin olla kuin hän. Taisin olla hänelle kade vähän kaikesta. Mitä enemmän häntä ihailin, sitä enemmän ajattelin olevani olevani ihan liiaksi hölmö ja juntti ystäväksi hänelle.

Kamuni suunnitteli itse vaatteitaan. Hänen äitinsä sitten ompeli ja toteutti ne. Huippuhienoja, täydellisesti istuvia, aistikkaan värisiä luomuksia niistä tuli. Minulle, minullekin! haaveilin. Muistan vieläkin ne haalarit, leveät lahkeet, paljaat varpaat. Tai oranssin ja mustan talvitakin isoine taskuineen, ja peijoonin takki istui kuin valettu. Huonompiosaista sattui.

Kaverini poikaystävä oli kundikaverini paras ystävä. Ja yhä he kaikki kolme kuuluvat toistensa elämään. Vuosikymmeniin en kuullut kaveristani mitään. Nykyään tiedän mitä ystävälleni kuuluu. Ystävistään kannattaa pitää kiinni. Ovat kultaa kalliimpia.