Täti hoitaa hommat

                        Kun henkilökortti menee hukkaan

Täti soittaa että henkilökortti on hukassa, ei löydy vaikka kuinka hakisi. Ja rahaa pitäisi siirtää tililtä toiselle. Lupaan heti huomenissa palata asiaan ja selvittää mitä pitää tehdä. Päätämme lähteä apuun tädin luo ajamaan, mitäs tuo nyt on alle kolmesataa kilsaa sivuunsa. Ei matka eikä mikään.

Näpyttelen puhelinta että mitä pitäisi tehdä. Ajamme palvelukotiin Viikkiin. 

Täti ei tykkää, olisi jo ehtinyt hoitaa hyvin pankkiasiat aamulla mutta kun piti meitä odottaa.

Ehdin vielä soittaa poliisin palvelunumeroon, viranomainen kertoo että katoamisilmoitus on se mistä pitää aloittaa ja yhdistää Pasilaan. Sieltä ei enää vastata, soitan palvelunumeroon uudelleen aamulla.

Ohjeita saatuani, ajattelemme että väliaikainen henkilökortti olisi se mistä aloittaisimme ja katsomme valokuvaamon Malmilta, läheltä tädin pankkia. Valokuvaamossa kaikki hoituu minuuteissa, tulostetut kuvat väliaikaista henkilökorttia varten ja toiset lähtevät suoraan poliisille sähköisesti. Lähdemme etsimään tädin pankkia joka on ihan kuvaamon naapurissa. Vaan eipä ole enää. 

Valokuvaaja  neuvoo että asian voi hoitaa missä vain poliisin toimipisteessä joka hoitaa lupa-asioita. Vaikka Tikkurilan asemalla. Sinne siis. Laitamme puhelimen neuvomaan reittiä. Riemastumme kun luulemme löytäneemme aseman, mutta eipä olekaan enää poliisipalveluita siinä talossa, vaikka maijoja seisoo pihassa. Ovessa on kuitenkin hyvä kartta josta voi paikantaa uuden toimipisteen. Kävelemme asemalle päin, minä edellä painelen etsimään oikeaa paikkaa, kysyn kahvilasta neuvoa, ja saan taas hyvät ohjeet. Täti tulee mieheni kanssa perässä rollaattorin kanssa. Sitten vain kuudenteen kerrokseen, josta otamme jonotusnumeron ja istumme odottamaan. Täti kauhistelee totista kuvaansa ja eteen kammattua tukkaansa. Välillä täti torkkuu, ja kun numero alkaa lähestyä, yritämme ängetä tätiä ylös liian matalalta tuolilta. Onnistumme ajoissa. 

Taas ystävällinen nuori virkahenkilö hoitaa asiat suitsait, katsoo tädin tiedot Kela-kortista ja vanhasta passista, kohta on kädessämme väliaikainen henkilöllisyyspaperi, ja uusi vetämässä, laskut maksettu. Uusi kortti tulee parin viikon kuluttua tädin lähikauppaan ja tekstiviestinä ilmoitus. Sitä odotellessa. Sillä välin kun toimitamme tädin asiat poliisiasemalla, mies on vienyt auton lähiparkkiin ja hakee sen sieltä kadun varteen. Hurautamme Viikkiin, päiväkahvi tulee tarpeeseen. 

Majoitumme tädin olkkariin, petivaatteet otimme kotoa mukaan, tädillä on hyvä vuodesohva.

Seuraavana päivänä tädille tulee terveydenhoitaja, pulssi tuntuu laukkaavan, muuten täti on priimakunnossa yhdeksänkymppiseksi.

Haemme ruoka-annokset kaappiin ravintolasta ja lähdemme pankkiin. Tilaamme mittariauton keskustaan, taksikuski on mukava ammattimies ja jättää meidät makkaratalon kulmille. Sekaan vaan, etsimme pankkia, löydämme oikean kerroksen ja kirjakauppaihminen neuvoo pankkiin kulman taakse. Otamme vuoronumeron kassapalveluihin ja käymme odottamaan.

Odotusaula kuhisee mielenkiintoista väkeä. Seuraamme kiinnostuneina, kun setelinippua tallennetaan, pankkihenkilö vaatii tietoja, mistä rahat ovat ja tallettaja hikeentyy. Suostuu mittelön jälkeen antamaan pyydetyt tiedot ja poistuu lopulta kiitellen. Toinen värikäs ja puhelias henkilö tiputtelee lattialle kirkkaan punaisia kapseleita.  Täti torkahtelee. Odotamme kolmisin vuoroa, nyt täti pääsee ylös, tuolit ovat riittävän korkeita vanhukselle. Mies roudaa tuolin tiskille että täti saa istua, palvelutiskiäkin voi laskea asiakkaan tasolle. Noin. Annan tädin uuden henkilökortin ja niin täti pääsee siirtämään uutta rahaa kuivuneelle käyttelytililleen. Välillä täti vähän kohottaa profiiliaan, että ottaisko viistoista tuhatta. Vuoroaan odottavat herkistyvät kuuntelemaan.  Vielä saamme muutamat laskut siirrettyä suoraveloitukseen. Lopuksi kyselen vielä, missä konttorissa tädin rahat nyt ovat, kun Malmilta ei enää löytynyt pankkia. No Senaatintorille oli siirretty. Ja oma palveluneuvojakin löytyi, nimenkin saimme selvitettyä. Yhteyshenkilölle laitettiin soittopyyntö. Ajamme taksilla takaisin palvelutaloon, syömme ja lähdemme paluumatkalle kotiin. Täti on väsynyt, mutta stressi helpottaa vähin erin, kun asiat ovat taas hetken järjestyksessä. Ja itse saimme seikkailla palveluviidasossa.

Täti karkeloissa

                                     Täti ja kultainen nuoruus

  Muistan kuinka olimme Karviassa seurojentalolla esiintymässä, Jenny-täti tarinoi. Sisällä olevassa salissa oli esiintymiskoroke. Se oli tanssiohjelmallinen iltama ja lopuksi ohjelmassa oli tanssia ja tappelua.

  Yksi esittämäni laulu oli  sikermä "Pilven päällä taivaan alla, meren vaahdot valkealla, päivä kipunoi, lokit karkeloi. Naura armas oi."

  Arvo oli sotilaspoikaohjaajana. Arvo johdatti poikia. Opettajan tytär Anja oli aina mukanani. 

- Muistan ikäni kun  veljeni Arvo sanoi, että hän ottaa valokuvan yhdessä hänen tyttökaverinsa Ainon kanssa. Menin sinne ja olin ujo kuvassa, mutta mennä piti.

  Olen ollut Helsingissä esiintymässä Vanhan kirkon kuorossa. Kävimme esiintymässä Ruotsissa Tukholman suomalaisessa merimieskirkossa. Amerikan reissulle piti mennä Kallion laulun kanssa, mutta en halunnut mukaan. He kävivät esiintymässä Amerikassa. Ensin olin sellaisessa kuorossa kuin Jubilate -kuoro, johon menin vuonna 1982. Harjoitukset olivat Tehtaanpuiston yhteiskoululla voimistelusalissa. Opettelimme saksaa ja latinaa ja lauluja niillä kielillä. Latinankieliset ja saksankieliset joululaulut menivät aika hyvin.

  Harjoituksiin meneminen oli kuitenkin vaikeata silloselta asuinpaikaltani. Ensin täytyi mennä Viiskulmaan Kaivopuistoon. Lopetin sen sillä ajattelin että mitä minä noita saksankielisiä lauluja jatkuvasti laulan. Antaa olla nyt.

  Sen jälkeen menin vuonna 1994 Vanhan kirkon kuoroon, jossa taiteellinen johtaja oli Vanhan kirkon kirkkoherra Hannu Latvala. Hän oli oikein ihana vetäjä. Kanttori oli säestäjänä. Siellä minä viihdyin kovasti ja meillä oli monet kerrat Vanhan kirkon kuorossa konsertteja. Oli joulukonsertteja ja kaikkea. Kuoro toimi kirkkosalissa vastapäätä Stockmannia.

   Siellä oli yhtenäiset kaavut. Sinivalkoinen huivi ja valkoinen kansio kesällä ja talvella musta ja kengät samoin. Kun lopetin siellä, niin myin kuoropuvun. 

 Kallion laulu tuli 1999. Olimme silloin palvelutalo Kinaporin vihkiäisissä. Kuoroa johti ensiksi Kallion kirkon kanttori, mutta sen jälkeen johtajaksi tuli Sibeliusakatemiassa valmistunut Jan Collander. Hän oli kaikkiruokainen ja hänen pikkutyttönsä esiintyi solistina joissakin lauluissa.

 Olin Kallion laulussa päätilintarkastajana vuosien ajan. Silloin oli miehiä vähän ja piti soitella. Kuoroon piti saada tenoria ja bassoa. Miehet ovat aina olleet kortilla. Alkuaikoina Kallion laulussa oli sellaisia musiikkinimiä kuten Klemetti. Hän oli 92-vuotias suoraryhtinen mies ja lauloi kuin torpeedo. Siellä oli tunnettuja musiikkimaailman nimiä.

  Maalaistyttönä minulla oli paljon tyttökavereita Helsingissä. Raija ja Raili olivat rakennusmestarin tyttäriä. He veivät minua tanssimaan Vanhalle ylioppilastalolle. He olivat keskikoulun käyneitä eikä heillä ollut osakuntakorttia. Tytöt sanoivat minulle että kyllä minä pääsen sisälle. Kävin Polilla Lönn-rotinkadulla.
 Siellä oli Lenita Airisto ja hänet oli juuri valittu Suomen Neidoksi.  Lenita oli paikalla monta kertaa. Hän oli niin ujo. Pojatkin katsoivat uskaltaako hakea. Lenitalla oli hymykuopat ja hän meni aina piiloon. Pojat kävivät hakemassa Lenitan hyvin kaukaakin. Lenita oli iloinen tyttö.

  Kestikartano oli hieno paikka Keskuskadulla vastapäätä Stokkaa. Siihen tuli myöhemmin lihakauppa ja vaateliikkeitä. En tiedä mitä kaikkia liikkeitä siinä on. En koskaan käynyt Sörkan Vennulla, mikä oli jätkien paikka siinä Hämeentien alussa enkä koskaan Annan Vennulla.

  Likat olivat kivoja ja minulla on heistä paljon valokuviakin. Oli kiva kuin oli paljon kavereita. Olimme Maija-Leenan kanssa Stokkalla paperiosastolla ja kävin hänen luonaan Eirassa. Hän asui vuokralla ja hänellä oli piano. Minä lauloin ja hän soitti "Fyr Elise".

  Kerran menin Kaivopuistosta,  kun asuin Töölössä kauppakorkeakoulun takana. Se oli ihana asunto, jossa sain asua kolme vuotta Maija-Liisan kanssa, joka meni sitten naimisiin. Asunnossa oli huone ja alkovi. Siellä tuotiin joka aamu teetä ja voileivät. Asunnon omistajat olivat uskovaisia. Siellä oli vanha rouva, jonka sisko oli neiti-ihminen. He asuivat keittiössä ja olohuone oli meillä vuokralla.

  Maija-Liisa oli Vaate Oy:n konttorissa töissä ja yksi omistajista sanoi, että äitillä on vuokrattavana huone. Pääsimme muuttamaan asuntoon Valhallankadulle. Paikka oli hieno ja meillä oli aina ohjelmaa. Maija-Liisa oli kaksi vuotta minua nuorempi. En ole ikinä nähnyt yhtä yritteliästä tyttöä. Hän oli evakko Karjalasta. Hän laittoi aina viikko-ohjelman: maanantaina jumppaan, tiistaina kauppakorkeakouluun kielikurssille, keskiviikkona tanssimaa, torstaina kylpypäivä, perjantaina leffailta ja lauantaina tanssimaan. Pyhä lepopäivä.

  Siihen aikaan oli hyvä orkesteri kuin Ossi Runne, joka oli oikea virtuoosi. Laulajista ensimmäisiä naisia oli Helena Siltala. Kävin tanssimassa Pohjalaisten osakunnassa Bottalla ja siellä oli Helena Siltala. Hän lauloi kankaankutojasta: "Katselen poimuja kankaan toisten, toisten vaan. Jos toiveeni mun täyttyä vois tahtoisin vaan..."

  Vanhempia esiintyjiä oli Kauko Käyhkö. He olivat mukana Linnanmäen jutuissa eikä tansseissa. Olen oikein surrut yhtä kavaljeeriani, professorin poikaa. Kun olimme Ylioppilastalolla, niin yksi Veka oli aina kiinni. Hän oli lättähattuja joita sanottiin piateiksi. 

  Professorin poika jäi, kun hän meni naimisiin. Hän kävi Stokkalla ja hymyili minulle. Hänen vaimonsa oli aivan minun näköiseni. Maija-Liisa sanoi, että oli kummallista, kun Jenny sinä kaikki saat, ketä sä haluat. Se oli vilpittömästi totta.

 Kai minäkin olin jonkin näköinen, ja olin aika iloinen ja valoisa maalaistyttö. Moni ihastui juuri siihen. Aika paljon olen pelannut korttini väärinkin.
  Olimme kerran Ispilässä tanssimassa ja minä seurustelin. Menimme tyttöjen kanssa päivätansseihin harjoittelemaan. Katsoin, että tuolla kauempana on joku kuvankaunis melkein mustatukkainen poika. Hän oli kihloissa, mutta hänelläkin oli vapaailta. Molemmat olimme sellaisia kohtalon uhreja. Hän oli siihen aikaan maaherrana toimineen poika Antti.

  Antti oli myöskin kemian maisteri ja tuotantopäällikkö. Meillä oli ainutlaatuisia kohtaamisia, mutta meillä ei ollut mahdollisuuksia jatkaa, sillä olimme varattuja. Hän tuli silloin Stokkan kassalle vastapäätä hopeaosastoa ja kävi katsomassa minua. Hän tuli joskus Valhallankadulle hissien taakse ja pyysi anteeksi, että hän käyttäytyy kuin koulupoika. Hän toi vihreitä kuulia joskus puulaatikollisen.
  Kumpikin lähti omille tahoilleen. Antti meni myöhemmin naimisiin ja syntyi kaksostytötkin. Hän kävi liikkeessä ihailemassa ja osti käkikellon. Hän totesi myöhemmin, että ei ikinä unohda. Hän oli komea kuin amerikkalainen filmitähti eikä hän ymmärtänyt sitä ja minusta tuntui että se ei voinut olla totta.
  Kai Lindin orkesterista oli yksi tanssikaveri. Tulin Helsinkiin 22-vuotiaana ja olin 25-vuotias, kun menin naimisiin Ollin kanssa. Myöhemmin näin televisiossa Antin ja hän oli lihonnut. Hänelle tuli tuntematon tauti.