Tien päälle

Oon kulkuriksi syntynyt mä vainen

Kuski matkaseuraksi, vähän rahaa, tavaraa, paljon seikkailumieltä. Pääsen taas ihmettelemään uusia kummallisia seutuja. Nukun autossa, laivassa, puiston penkillä, tähtitaivaan alla. Plazassa.

Pysähtykää kun kohtaatte jotakin kaunista. Poiketkaa kotimuseoon, erikoiseen kahvilaan tai yöllä heselle. Rupatelkaa niitä näitä tuntikausia.

Teemme pikku retken kesken matkan. Erämaassa paistaa aurinko, tuuli tuo metsän tuoksut, polku mutkittelee, majavat rakentavat patoa.

Otan kuvia siitä mitä näen. Kuvista muistan vuosien jälkeen ne hetket. Ja meidät siellä. Muuten unohtaisin.

Aja vasten usvaista auringon nousua. Aja pilvessä. Poimi tuntemattomia kukkasia. 
Osta kiva, hölmö, hauska matkamuisto. Tai uniikki alkuperäiskansan tekemä mekko, lapikkaat, koru josta et saa silmiäsi irti, mora-puukko Morasta. Poimi erikoinen kivi tai merkillinen käpy. Ne säilyttävät muistosi.

Vuorilla tuulee, rannoilla tuulee.

Kohtaa sekopää irkkubändi, jota kohta juokset pakoon. Löydä kadonnut henkilö, joka palaa kotiinsa vain karatakseen uudelleen. Kunnes on kohta aikuinen.

Istu vain ja katsele. Olet elossa. Kaikki painuu syvälle sinuun. Syntyy muistoja. Ja tulee uusi kevät. Kohta voin jo lähteä. Onni on odotuksessa.

Muistelo. Maaliskuu ja yöpakkaset. Kuu taivaalla ja Venus. Tai mikälie. Olen huono tähdissä. Sulanut uudellen pakastuva lumi narskuu jalkojen alla. Kevään tuntu raikkaana ilmassa. Sietämätön, pakahduttava lähtemisen kaipuu. Kalarannan seisake ja rautatie muistutuksena kaukaisista maisemista. Pakko päästä lähtemään. Satamaan minne ne laivat tulevat. Bussiasemalle missä ihmisiä lähdössä, odottamassa, vastassa. Kohta ei kestä. Pakko päästä. Tampereelle edes.

Ystävyys

                                                  Ystävyyden lajit

Kaikenkarvaista ystävyyttä! Kerran minullakin oli ystäviä. Kaipaan heitä, jokaista. Ehkä siksi kulutan aikaani seuraamalla muitten elämää, muistelemalla, napisemalla itsekseni kaikesta. Ja sitä paitsi, Kulkuri koira valitsi minut! Kateellinen olen, jopa omalle eletylle elämälleni. Eniten sille.

Ystävyyksien lajitelma

1. Lojaali ystävä. Tämä on se joka päätti olla sinun puolellasi ja tekee niin. Ei tunkeile, on silti vierellä. Elää omaa elämäänsä. Osaa pitää suunsa supussa.

2. Lapsuuden tai nuoruuden ystävä. Hänet elämä lahjoitti sinulle jo nuorena. Jos olitte fiksut, osasitte pitää kiinni. Tietää mihin kaikkeen voit ryhtyä. Mutta haluaa pitää sinut silti elämässään.

3. Kirjaystävä. Tämän ystävän kanssa voin jakaa tärkeimmän harrastukseni kirjallisuuden. Mutta myös taiteen, teatterin, elokuvan, merkillisen projektin joka lähtee tyhjästä, mutta jatkuu vuosia. Musiikin, spontaanin seikkailunhalun. Mitä kulman takana on? Kuin lapsina, katsotte vain toisianne silmiin ja lähdette siitä paikasta selvittämään. Ystävä jonka löysit kirjallisuudesta tai muu ystävä jonka itse loit.

4. Samaa sukua. Voi olla ainoa maailmassa joka jakaa saman kieroutuneen huumorintajun tai filosofoi saman teorian tai tykkää sinusta koska tykkää sinusta.

5. Tähtiystävä. Hänet toi kohtalo tiellesi kummallisissa paikoissa, etukäteen ilmoittamatta. Lapsuuden riippusillalla, Kuopion torilla, Egyptin pyramideilla, Turussa liikennevaloissa, Tammelan puistotiellä. Mikään ei pidä kiinni, mutta jokin yhdistää. 

6. Ystäväsi yli rajojen. Naapurin koira, pikkulinnut pihallasi, lapsuuden elikot, delfiinit meressä. Pihapuu, kataja, tervaleppä, kuusi. Keltaruusu. Kotimeri. 

Iltatähti. Suojaava taivas. Vihreä, vaalenpunainen missä vain näetkin. Lempivaate, jonka pidät risaksi.

Poisnukkuneet jotka kuitenkin ovat läsnä muistoissasi, jossakin. 

Ja kaksoisliekit, nuo aikojen alusta yhteenkuuluneet, jotka kyllä aina tunnistavat toisensa ensi katseesta. Niin minäkin tein. Vaikka elämä sitten meidät erotti, kuulumme yhteen aina.

Vainikkala - suuri junamatka

                                       Vainikkala ja muut suuret junamatkat 

                               

Valtias katsoi puoleeni ja näki parhaaksi lähettää minulle runsain määrin vitsauksia, koska en ole piitannut hillitä uteliaisuuttani vaan olen minä päiväni päästään tuijotellut naapurin elämää kateellisin ja kaunaisin mielin. Suhteeton rangaistus pikku erheestä. Mutta minnekäs valitat.

Pureskelin pähkinöitä, hammas halkesi. Se äityi turpoamaan. Olin varma että tulehdus ulottuu heti kohta aivoihin saakka. Niin kuin tekikin. Otin pikkuisen unipillerin ja särkylääkkeen, seurauksena hyvin huuruinen tila, unta tuskin nimeksi. Onneksi olin ehtinyt napata kirjastosta päivällä Jussi Lehmusveden Vainikkalan, joka istui täydellisesti mielentilaani. Edessä oli mieletön junamatka, useitakin.

Junamatka on matkojen äiti ja Vainikkala rockin (bändi nimeltä Mysterio), painajaismaisen sekoilun, vanhan yöpuolen runouden (Uuno Kailas) ja murha- ynnä muittenkin mysteerien, arvoitusten, salaisuuksien sekainen suuri junamatka. Päähenkilö on Juhani Hurma, jonka tarinaa on lähetetty penkaamaan sanomien YT-neuvottelujen varjossa työtään tekevä politiikan toimittaja, Toivo Tuohipuu. Mainio asetelma. 

                                                                          

No jos ei vierasta rock-henkistä pahanpäiväistä kohellusta, niin tervetuloa junaan kaikki lukunälkäiset. Kunnon kyytiä saa, jos ei päätä palele eikä jumalatoin örvellys haittaa. Ihan omalla vastuulla sitten vain. Yksityiskyytiin.

                                                                                

Matka Vainikkalaan oli pikamatka, kirja joka imee mukaansa, kunnes kaikki on ohi ja perseet pilkottavat junan ikkunassa.

Vaihdoin junakyydin vauhdissa Suureen junaryöstöön ja Paul Theroux'n Suureen junamatkaan. Hammas tuli hoidettua ja neljän päivän lukumatkan jälkeen ymmärsin että painaijaisia aihettanut tauti oli norovirus. Tautista aikaa elämme ihmispolot.

Syysprinssin pauloissa

                                                      Ystävänpäivän romanssi

Syksyllä kävimme ystäväni kanssa katsomassa Syysprinssin. Leffan kirjailijapariskunta sai itkemään. Elokuvaitkuni on harvinaisuus, saatanpa joskus vähän liikuttua Hollywood-elokuvan sentimentaalisuuden viemänä. Mutta nämä kyyneleet olivat aitoa ahdistusta ja hätääntymistä päähenkilöiden kohtalosta, varsinkin Syysprinssin. Kyyneleet silmissä pidimme ystävämme kanssa hetken toisiamme kädestä. Vaikka pääosan esittäjät, Lauri Tilkanen ja Laura Birn, näyttivät mainoksissa kuin karnevaaleista karanneilta, elokuvassa heidät nielaisee lammasturkkeineen ja angorapuseroineen silmää räpyttämättä. Metodinäyttelemistä! Niinpä näyttelijät vain ottivat ja  menivät päähenkilöittensä turkkeihin ja angorakarvoihin ja saivat sieluntynkäni värisenään. 

Tämä pieni leffapolku johdatti minut lukemaan Harri Sirolan Kaksi kaupunkia, koska Tallinna kiinnostaa. Taas kohtaan tuon kirjailijapariskunnan, nyt Tallinnan laivalla. Mikä mahtava huumorintaju, kielellinen virtuositeetti, ajankuva, punk-hengen sukuinen rohkeus Harri Sirolalla olikaan. Todellinen ajankuva, 80-luvun tallinnalaisten kohtalonvuodet vyöryvät  panssarivaunujen lailla, vastaansanomattomasti. Mielessä välähtää niin Sofi Oksasen Puhdistus kuin Solzenitsinin Vankileirien saaristokin,  Kahden kaupungin imu ei hellitä. Samalla käyn hakemassa kirjastosta lisää Anja (aikaisemmin Kauranen) Snellmanin ja Harri Sirolan kirjoja. Yhtäkkiä molemmat kirjailijat tuntuvat  hyvin ajankohtaisilta. Emme voi tietää tulevaisuutta.

Harri Sirolan Syysprinssin kalaretken novelli vie Syysprinssi -elokuvan maailmoihin siinä kuin Anja Kaurasen Syysprinssikin, 80-luvun kirjalliseen murrokseen, jollaista harvoin on nähty näillä mailla. Yhtäkkiä kaikki oli niin toisin.

                                                      by Susanna Pihlaja

 Nuoret rakastavaiset, kaksi kirjailijaa ovat esiinmarssin voimahahmoja. Molemmissa kirjoissa on hyvin pikkutarkkaa miljöökuvausta, jota osaa arvostaa kunnolla Syysprinssi -leffan katsottuaan vielä enemmän. Elokuva avaa tuon ajan eläneitten nuorten ihmisten henkilöhistoriaa, ihmissuhteitten vaikeutta. Ajat muuttuvat. Jotkut meistä vain eivät kestä elää murroksessa. Jonkun on kuitenkin aina mentävä ensin, lyötävä tietoisuuteemme murtuma, ennen kuin maailmankuvamme voi hahmottua vähän toisin.

Anja Kauranen ja Harri Sirola kuva C.G. Hagström

Kirjailijoitten elinkaaret saavat pohtimaan myös omaa elämää, mitä kaikkea sen aikana koemme, ehdimme, haluamme. Anja Snellman kykenee tarttumaan aina uusiin asioihin, kirjoihin, ihmisiin. Niinpä luen kuin jatkumona kaikelle Snellmanin viimeisintä kirjaa Lähestyminen. Kirjan mukana vierailen huumevieroitusyksikössä, muistelen kaiholla ja ilolla Kreikan saaria. Kiitollisena lukuelämyksistä.

Antin autot

Antin merkilliset autot

-  Antti, olen kuullut että olet hurahtanut autoihin. Viime yönä meidän parkkipaikalla yksi auto tööttäili itsekseen kuin palovaroitin ja vilkutteli valoja pitkän aikaa. Oliko se sinun autosi, vai kenen?

- Olet oikeassa Karri. Heräsin keskellä yötä tutun tuntuiseen ääneen. Sitten vilkaisin ikkunasta parkkipaikalle. Siellä se vilkutteli ja tööttäili kuin seuraa kaivaten. Ihmeellisiä nuo autot nykyisin. Tulikohan sille ikävä?

- Montako autoa sinulla on ollut? Muistatko edes niitä kaikkia? Mikä on tämä uusin ajopelisi?

- Ensimmäisen ja viimeisen auton ikäeroa on tasan 30 vuotta. Tänä aikana tekniikkaa on kehittynyt, mutta autoilla on edelleen oma luonteensa. Koskaan aikaisemmin minulla ei ole ollut tällaista itsekseen tööttäilevää kapistusta.

- Löysin kuin sattumalta ensimmäiseksi autokseni vuoden 1969-mallisen Kuplavolkkarin. Sillä oli kiva huristella. Ostin siihen talvirenkaatkin yhdeltä kaverilta. Maksoivat kymmenen markkaa. Keväällä eräs autokauppias halusi ostaa sen väkisin asiakkaalleen. Siitä autosta sain tuhannen markan voiton.

- Nyt ne kuplat ovat melko harvinaisia. Oliko siinä vikoja ja miten katsastus sujui?

- Bensiiniä kului kahdeksan litraa sadalle kilometrille ja tuhannen kilometrin välein piti lisätä litran verran öljyä. Auto oli eräänlainen ikiliikkuja. Se lähti hyvin käyntiin yli 20 asteen pakkasillakin.

- Muistan sen vanhan Toyotan, taisi olla sinulle todella rakas, vai mitä? Nyt sama merkki menestyy suomalaisvoimin ralleissa. 

- Oikeastaan se on paras auto, mikä minulla on koskaan ollut. Se kuului alkujaan Papalle, mutta hän luopui siitä, kun lopetti autolla ajamisen. Se auto on ollut käytössäni jo neljätoista vuotta ja kestäisi varmasti toisen mokoman lisää.

- Mikä on tämä itsekseen tööttäilevä ja vilkutteleva auto. Mistä sen ole löytänyt Antti?

- Oikeastaan se tuli perheeseen sattumalta. Naapurin rouva piti väristä ja sitten kävimme kaverini  kanssa hakemassa auton. Itse kutsun sitä mopoautokseni. Tosin uusi mopoauto on sitä monin verroin kalliimpi.

- Usein sanotaan, että talossa täytyy asua vähintäin vuosi tai veneellä ajella kesä, ennen kuin sen tavoille oppii. Täytyy sanoa, että autoon pätee sama sääntö. Uskon, että vuoden kuluttua autokin on paljon tutumpi, Karri selostaa.

- Jutellaan tarkemmin autoista ensi syksynä. Sitten osaan sanoa tarkemmin, millainen tämä tööttäilijä oikeasti on, tuumii Antti, automies.

                                               

Omituista porukkaa. Siellä ne taas mellastavat, fiktiiviset olennot.

                                                    Kirjallinen salonki

On tämä nyt taas, Babylonin väki norkoilee kadulla,  josko huomaisin heidät. Juonittelevat miten pääsisivät mukaan tarinaan, oikein kokoustavat kadun kulmassa. Long time no write.

No hyvä on, isäntä jätti portin auki ja häipyi sen visiirityypin kanssa lentokoneet kainalossa. Menkää nyt, menkää toki sisään taloon, stooriluteet.

Täällä minä taas istun, mielipaikallani akkunan ääressä, kohta naapurissa varmaan tapahtuu jotakin, semmoinen on aaninki. Energiat on sillä viisiin liikkeessä. No jotakin elämää sentään tälläkin kadulla, taidan laittaa tämän kirjan pois.

"Tyttö on näet oikeassa, yksinkertaisuus on puhtaampaa, elegantimpaa." Hyvin kirjoitettu, ajattelin, mutta heitänpä tämän nyt sängylle ja jatkan kohta lukemista.

No niin, sieltä tulee ensimmäisenä huiskahäntä Jeppu, maailman kaunein irlannninsetteri, sitä mieltä olen, askellus on sen sorttista, minä niin tykkään tuosta kuljeskelijasta. Sitten sieltä pyrähtää kokonainen naisparvi Jepun perässä. Osa on jo tuttuja, mutta tuota yhtä en ole nähnyt. Vaikuttaa ihan kunnolliselta ja järkevänoloiselta naisihmiseltä, varmasti joku virkanainen, miten lie tuohon höynähtäneiden naurajien porukkaan eksynyt? Ja sieltä porhaltaa se kirjailijakin, töyhtöniekka. Siveltimiä niillä on ja värejä ja kirjoja kainalossa.

Kato kato, isäntä on jättänyt ovenkin auki herrasväelle. Kirjailija painattaa sinne pihahuoneelleen ja mitä? Sekö laittaa tulen takkaan, noin vaan, no kai se helmikuussa lämmittää hänen oloaan. Laiha ihminen on. Ja on soukat farkut. Mistä on niin pienet löytänytkin. Syö varmaan kuin lintu. Jotain jyviä tai niitä nyhtöjuttuja, joka päivä tulee Lidliinkin uudet appeet. Pisin maailmaa lähettelevät. Minä haen ruokani tutulta jyväjemmarilta, siikliä ja porkkanoita ja sipulia, ja pysyn komiana kesät talvet. En ole mikään luuviulu.

Hyvä kun tästä toisen kerroksen ikkunasta näkee suoraan niitten kahvipöytään. Isäntä toi just ennen lähtöään uunista jotakin leipomuksia. On kyllä herkullisen näköistä. Pisti väliin graavattua kalaa ja jotakin, olisko ollut smetanaa. Ei oikein kaikkea näe kunnolla. Ja nyt se työhtöniekka laittaa linnuille jyviä, omenapuun oksasta siellä roikkuu lintulauta. Pakko hakea kiikarit kaapista.

Siellä ne nyt sitten istuu kahvittelemassa ja suut napsaa. Nyt rouvaset levittelevät värityskirjoja ympäri pöytiä ja rupeavat värittelemään. Hyvänen aika, aikaset ihmiset! No onneksi on nämä kiikarit, uskomatonta. Ei ole koskaan kukaan edes katsonut tänne päin, kun on nuo mainiot valoverhot edessä.

Tunnistan tuon kuvion, se on mandala, mummo-vainaan seinällä oli tuommoinen isona kuviona seinävaatteessa. Katselin sitä aina pienenä. Maalasikinkin joskus saman kuvion, kun olin tuskitteleva opiskelijaflikka. Maailmantuskaani tein.  Ei sitä lasketa. Olin nuori ja hölmö. Ei ole sama asia jos aikaset ihmiset värittelee, niin kuin ei olisi kunnollista tekemistä. Yhdellä on Kaija Juurikkalan tekemä värittelykirja, nyt hän näyttelee tuotostaan muille rouville. Pistäisi nyt oikein kiertämään. Heh.

Nyt ne lähtivät sinne pihakuoneeseen koko konkkaronkka. Jaaha, kirjailija istuu nojatuolissa takan vieressä kirja kädesään ja siihen ne kerääntyvät kaikki hänen ympärilleen. Nyt on hankala nähdä. Kipaisen myöhemmin katsomassa, mitä teosta ne siellä kuuntelevat. Nyt se Jeppu läksikin tännepäin, äkkiä pukeisiin, minä vähän kävelytän häntä, vaikka ihan sen pihahuoneen ikkunan alta, siitä kulkee mukava polku.