Hautakivikauppias Viipurissa

               Hautakivikauppias Lintukreeni vanhassa Viipurissa

Hautakivikauppias Lintukreeni kertoi kymmenvuotiaalle Antti-pojalle monia mieltä kiinnostavia tarinoita nuoruutensa päivistä Viipurin kuuluisassa kaupungissa.
Ammatin vaihtaminen ei ole vain nykypäivän ilmiö. Hautakivikauppiaaksi lopulta päätynyt Lintukreeni kokeili vuosien saatossa monia ammatteja.
Kotiseudulla Anttolan tienoilla oli monenlaisia maataloustöitä. Talvisin nuorukainen kävi muiden nuorten miesten tavoin savotassa. Lintukreenilla oli talon puolesta oma hevonen, jolla hän ajoi tukkeja.

Erään kerran sukulaismies vieraili Lintukreenin kotiseudulla ja kertoi kovaa vauhtia kehittyvästä Viipurin kaupungista Karjalan kannaksella.
Sukulaismies lupasi kortteerin, sillä Viipuriin meno edellytti varmaa majapaikkaa. Sellainen löytyi kaksikerroksisen puutalon toisesta kerroksesta. Elettiin vielä 1920-luvun puolta.
Ennen pitkää Lintukreeni matkusti junalla Viipuriin ja ihmetteli kaupungin vilkkautta.

                                                   

                                                                         

Hevosmiestaitojen ja sukulaismiehen ansiosta hän pääsi tuuraamaan viipurilaista vossikkakuskia ja kuljettamaan väkeä pitkin kaupunkia.
Musiikkimiehenä Lintukreeni hankki ensimmäisillä tilirahoillaan mandoliinin ja soitteli ajan kuluksi  sen ajan suosittuja kipaleita, tosin vain omaksi ilokseen.

                           

Viipurin teatterielämä ja samalla myös ravintoloiden asiakkaat tulivat tutuiksi vossikkakuskille.
Mielenkiintoa herätti myös mahdollisuus opiskella pikakirjoitusta ja esperanton alkeita.


 

Erään kerran Lintukreenin kyydissä oli vähän liiankin hyväntuuliseksi heittäytynyt herrasmies. Mies aikoi tehdä vaikutuksen ja kirjoitti pikakirjoituksella pienen lapun, jossa ilmoitti asuvansa keskustan hienoimpiin hotelleihin kuuluvassa hotellissa. Sieltä vossikkakuski saisi käydä perimässä maksun kyydistä. Miehen rahat kun olivat kuluneet muihin tarkoituksiin.
Miehen ja hänen tapansa tuntenut viipurilainen nainen tokaisi, että sellaisessa hotellissa tämä herra ei ainakaan asusta. Vossikkakuski näytti jäävän kokonaan ilman kyytimaksua.


           

Lintukreeni vietti vuoden pari Viipurissa, mutta sitten piti palata kotiseudulle hoitamaan kotitalon asioita. Muistot Viipurista jäivät kuitenkin elämään, sillä olihan kaupunki ikimuistoinen nuorelle miehelle. Uusi ammattikin piti keksiä, joten Mikkelin seudulla Lintukreeni meni suutarin oppiin.

Sisar Keltainen ja Sisar Sininen ja punainen kukka

                                    Sisareni Sininen 

                                                     

Mereltä puhaltaa viileän raikas tuuli. Aurinko paistaa.

Hannele Salmela

Tyttö astelee verkkaan kohti rantaa ajatuksiinsa vaipuneena, katse alas painuneena, sitten hän huomaa keltaiset kukat. Poimii niitä tohkeissaan sylin täyteen. 

Keskittyneenä, raukean hyvänolontunteen vallassa.

Keltaiset kukkani!

                                                                               Hannele Salmela

Kaksoissisareni tanssii baletissa. Hänen kukkansa, aina siniset, mutta yhtä tärkeät hänelle kuin minulle nyt nämä keltaiset. Oi siskoni, vähän surullinen, ahdistunut, ajattelee liikaa, tuntee liikaa. Ajatustensa ja tunteittensa heiteltävänä. 

Alphonse Mucha

Jo lapsina olimme kovin erilaiset, mutta jokin meidät yhdisti. Tunsimme sen aina, näkymättömän siteen välillämme. Pihassamme kasvaneet liljat, niistä muistan hänet ja nuoruutemme päivät, vanhempamme omissa puuhissaan, me kaksi lumotussa puutarhassamme. Aika pysähtyi. Aikaa ei ollut. Eikä ole nytkään, voin vieläkin pujahtaa maailmoihimme, jotka valloitimme yhdessä jo muinoin.

Hannele Salmela

Näen sen jo kaukaa, punaisen kukan. Sisareni tarvitsee nyt rakkautta. Punaisen kukan, uuden elämän virran.

Edgar Degas

Esitys on ohi. Kiiruhdan ojentamaan hänelle punaisen kukan. Kukkani puhuu hänelle kaiken, sanoitta. Katseemme kohtaavat, maailmamme kulkevat taas rinnakkain.

Keskustelemme hiljaa kunnes aamu valkenee. Tienoon peittää aamu-usva. On epätodellisen kaunista. 

Tämä hetki

                               Tämä hetki voi olla se ainut

                                                                      Amelie Lundahl

Tämä hetki on se mikä meillä on. Elämme hetkestä hetkeen. Ei ole alkuja ja loppuja ja tarinoita. Mielemme vain pykää tapahtumien virtaa kertomuksiksi. 

                                                                            P.S. Kroyer

Onko iltapalan vai karvaan kalkin vuoro: miten eläisit jos tietäisit, että aikaa on vuosi, kuukausia, viikkoja tai vielä vähemmän? Mikä muuttuisi? Matkustaisitko? Tapaisitko kaikki läheisesi ja sinulle rakkaat? Jäisivätkö vain tärkeimmät asiat elämääsi ja ihmiset? Puhuisitko asiat halki? Tunnustaisitko? Pyytäisitkö anteeksi? 

Ja kevennys samaan tyyliin:

 - Tapasin juuri miehen joka tiesi kuolevansa.

 - No etkö sinä sitten tiedä!?  

Hyvää yötä. Nukkukaa hyvin. Kun tunnustaa rajallisuuden, elää helpommin ja nukkuu paremmin. Amen.

                                                                          P.S. Kroyer

Antin ja Hullu-Veksin kalareissut

                                                   Iso kala nappaa Antin

Kevät näyttää taas etenevän vauhdilla. Mitä Antti teki nuorena keväisin ja kesäisin?
Minusta kaikkein jännittävintä oli käydä kalassa, siis ongella, sillä siihen aikaan minulla ei ollut virveliä tai muita hienompia kalastusvälineitä. Onki oli aivan riittävä. Kaupasta sai keveitä rottinkivapoja tai vavan saattoi katkaista itse onkipaikan läheltä.

 

  Yleensä kävin kalassa yksin. Varma matopaikka oli Tyyskänniemessä. Ämmänkoskesta ei saanut kalastaa, koska siellä oli lohia tai jotain muita jalokaloja.
  Kerran kaverini oli koskella kalassa ja sain itsekin vedettyä rannalle jonkin sortin lohen. Koho vain hävisi kuohuihin, kun kala veti toisesta päästä.
   Samassa kaupunkikorttelissa asui Antin perheen lisäksi viisi perhettä. Yksi niistä oli Hullu-Veksi jo eläkäikäisen isänsä kansa.
   Ihmiset pelkäsivät Hullu-Veksiä. Hän oli roteva keski-ikäinen mies, joka viihtyi paljon omissa oloissaan. Kävimme kuitenkin Hullu-Veksin kanssa monta kertaa yhdessä kalassa. Suosikkipaikkoja oli Pirtinvirta. Sielläkään ei saa enää kalastaa ilman lupia, sillä virtaan on istutettu arvokaloja.

   Siinä Pirtinvirran kaupungintalon puoleisella rannalla oli hyvä kivetty penger, josta sai yleensä ahvenia ja särkiä.
   Kerran taas olimme Hullu-Veksin kanssa kalassa. Yhtäkkiä oma ongenkohoni katosi kuin taikaiskusta virran veteen. Ajattelin, että tulossa olisi suurikin saalis. Yllätys oli melkoinen, kun onki vain taipui ja siimä kiristyi. Salaperäinen kala nousi sen verran pintaan, että vesi kohisi valkoisena. Onneksi Hullu-Veksi huomasi hätäni, sillä kala oli vetämässä minua kohti virran pengertä. Hullu-Veksi otti minut takaapäin kiinni ja veti rannalle. Veto oli kuitenkin liikaa ja siima katkesi, Antti kertoo.

   Arvelimme otuksen laatua. Eräänä veikkauksena oli, että onkeen oli tarttunut ankerias, joka teki tavallista kovempaa vastarintaa.
   Olimme Hullu-Veksin kanssa muutenkin hyviä kavereita. Yleensä ihmiset pelkäsivät tätä suuurta ja romuluista miestä. Hänellä oli tapana pelotella kiusaamaan tulleita pikkupoikia pois herästämällä isoa nyrkkiään ja puremalla vasemman käden rannetta.

   Meillä ei ollut koskaan mitään riitaa tai erimielisyyttä. Olimme molemmat tyytyväisiä kalansaaliisiin, joita kiikutimme koteihimme. Siihen aikaan itse ongituilla kaloilla oli arvoa, sillä niitä saattoi paistaa tai niistä pystyi tekemään makoisaa kalakeittoa.