Hurmaava täti innostuu muistelemaan
Kohta yhdeksänkymmentävuotias Jenny-täti muistaa hyvin lapsuutensa leikit ja vähän vakavammatkin puuhat. Viime vuosisadan alkupuolella lasten tärkeänä tehtävänä oli käydä paimenessa.
- Kävimme pikkusiskoni Tuovin kanssa paimenessa Riihivainiolla. Istuimme Tuovin kanssa kivellä ja äiti toi evästä. Riihivainio oli olevinaan kamalan suuri. Se oli navetan takana ja rajoittui maantiehen. Takana olivat korkeat kalliot.
- Olimme silloin vielä pikkuisia. Paimensimme lehmiä alueella joka ei ollut kokonaan aidattu. Riihivainiolla oli hyvä heinikko, ja lehmiä syötettiin siellä tilapäisesti. Yleensä siellä Riihivainiolla oli enemmän viljelystä, joten kysymyksessä ei ollut lehmien vakituinen laidunpaikka. Muistan hyvin vanhan navettarivin takana olleen kiven, jonka päällä istuimme. Kivi oli iso, melkein kokonainen kallio. Myöhemmin se kutistui, velmuilee Jenny.
- Lehmiä oli jonkin verran. Ensimmäiseksi vanhempi väki kyseli, onko monta lypsävää. Paimennettavina taisi olla neljä tai viisi lehmää. Lehmät olivat länsisuomalaista tavallista rotua, ei mitään ayshireä.
- Tuovi oli pieni ja suloinen. Meillä oli ikäeroa kuukautta vajaa kaksi vuotta. Itse olin seitsemän ja Tuovi viiden vanha paimentyttöinä ollessamme.
Aikuisiällä kun minulla oli kosketinsoitin monta vuotta, niin saunasta tullessani minulla oli traditio. Rupesin heti soittamaan nostalgisesti: Jäi toiset aamulla nukkumaan. Otin reppuni naulasta ja kiiruhdin karjateille. Paimeneen. Muistelin silloin Tuovia, rakasta pikkusiskoa.
- Myöhemmin lehmille tehtiin aitauksia. Olin avustamassa pikkulikkana, kun tehtiin pinta-aitaa. Oli oikein kuuma ja piti hautoa vitsoja, joilla aita sidottiin. Pinta-aidassa oli vinot puut. Kun olin kymmenevuotias ja Tuovi kahdeksan, niin muistan kun kotona laitettiin piikkilangat karjavainiolle. Pikkuinen Tuovi tuli talvella koulusta ja huusi: Äiti! Mulla jäi karvalakki piikkilankaan!
- Äitini oli nuorena kaunis ihminen ja hän oli erikoinen. Äiti oli nähnyt kansanopistossa toisiakin opiskelijoita jotka ymmärsivät pukeutumisen päälle. Kun äiti meni Kankaanpään torille, niin hän laittoi jalkaansa kiiltonahkakengät, joissa oli puolikorot. Kellään kylän naisilla ei ollut sellaisia kenkiä.
- Lakerikengät kiilsivät ja me lapset ihailimme niitä ilolla. Kun äiti ei nähnyt, niin otimme kengät laatikosta, jossa niitä aina säilytettiin. Kävellä lompsotimme niiden kenkien kanssa sillä lailla, että korko laahasi pitkin lattiaa. Meillä oli niin pieni jalka, itselläni 29:n numeron, niin ettei jalka täyttäneet kuin puoli kenkää. Jos äiti olisi nähnyt klompsotuksemme hänen hienolla lakeerikengillään, niin hän olisi ollut vihainen. Tykkäsimme niin paljon niistä kengistä, ettemme voineet pitää näppejämme irti niistä.
- Äiti sanoi myös ettei hän nutturaa käytä, vaan pitää olla valkki, jossa tukka kääritään pään päälle kertaalleen rullalle. Hänellä oli myös lohenpunainen mekko 20-luvun tyyliin. Se oli aivan suora ja siinä oli suorat leveät hinat ja ympäriinsä pliseerattu alaosa ja lyhyt helma. Vähän polven alapuolelle.
- Ajattelin, että kyllä minulla on nätti äiti, vaikka se on kyllä jo aika vanha. Muistan, että äiti oli silloin 42-vuotias. Äiti oli oppinut kansanopistossa, että pöytä piti kattaa hienosti kun sukulaiset tulivat vierailulle. Kun Viljasen herrasväki tuli visiitille, niin äiti sanoi: Tervetuloa nyt ruokailemaan. Me lapset totesimme yhdessä: "Mitä tuo äiti yrittää olla niin hieno, että oikein hävettää."
- Valokuvaamossa käyminen oli silloin kallista. Isän periaatteena oli, että ei tuhltata mininkään turhaan. Koulu oli hyvin aktuelli. Kankaanpää oli sivistyksen etujoukoissa ja siitä saatiin olla ylpeä. Arvo-veljeni yllytti minuakin Lahteen kansankorkeakouluun kovasti ja musiikkia harrastamaan. Kävimme laulukuoroissa, mutta isä ei siitä oikein innostunut. Isä totesi, että tyttäret ovat komeita plikkoja ja menevät suuriin taloihin emänniksi. Hänellä on kaikkea väriä: on tumma- ja valkotukkaista.
- Vielä 50-luvullakaan ei ollut automaattista, että lapset jatkavat koulussa pitempään kuin on pakko. Eräs ylpeyttä herättävä asia oli kouluun pääsy. Veli kävi maatalousopiston ja meni Espooseen parin kolmen kuukauden kurssille.
- Muistan ikäni, kun sinä veljentyttäreni olit oppikoulussa, täti muisteli. Painelit kesäisin usein silloin uimaan. Olit villi ja raisu. Opetin sinulle englantia, sillä sitä ei opetettu silloin vielä koulussa. Polskuttelit vedessä ja rallatit englannin sanontoja. Tell me hani hani how much love you me...
- Olavin kanssa polskuttelitte joessa pitkiä matkoja puolisen kilometriä aina Käsipuille ja Käsipuiden ahteelle saakka. Toisessa suunnassa oli Sikakosken ahde ja koski.
Jennyn veljentytär muistaa aina elävästi kuinka hienoa oli kun stadin Olavi-setä ja Jenny-täti saapuivat meille maille. "Halusin heti heti kollaamaan Jenny- ädin matkalaukkua ja nuuhkin turkkia joka tuoksui hienolta hajuvedeltä, Chanel 5 luki pullon kyljessä. Ja kuulimme kiehtovia juttuja pääkaupungin elämästä, kuten Tunturikadun naapureista Waltareista. Olavi-setä suositteli lukemaan Waltaria kun olin teini."
Jenny-täti muisteli, kuinka he laskivat talvisin Toini-siskon kanssa Sikakosken ahteella. Laaksossa kasvoi kesäisin rentukoita. Rentukoita kasvaa siellä vieläkin.
- Kävin Kansanvalistusseuran kirjeopiston seminaariin valmistavan kurssin. Kun käyn Kolmatta linjaa takaisin, niin muistelen usein, että joskus viisikymmentä vuotta sitten lähetin Kansanvalistusseuraan kirjeitä. Itse tein silloin jatkokurssin lopputyönä tutkielman aiheesta "Miten voit puolustaa Mariaa Juhani Ahon Juhassa". En koskaan saanut takaisin tutkielmaani, kun käytössä ei ollut kopioita. Se kyllä itketti minua kovasti, koska näin tutkielman eteen niin paljon vaivaa, Jenny-äti murehtii.
