Sankaritar nuoruudesta
Hän oli lukioajan ystävättäreni: itsenäinen, kaunis, älykäs, fiksu, tyylikäs, iloinen, syvällinen, herkkä ja minua vuotta vanhempi tyttö. Ihailin häntä yli kaiken.
Ystävälläni oli puolipitkä, kiiltävä, syvän ruskea tukka. Se välkehti niin kauniisti kun hän sitä sattui leiskauttamaan puolelta toiselle. Minullekin, minullekin! ajattelin. Mutta ei vain kasvanut eikä leiskunut silkkitukkani.
Parhaiten muistan hänestä syvääluotaavat keskustelut kevätiltoina kävellessämme, kuu ja tähdet taivaalla ja se punainen planeetta, Mars. Ystävälläni oli harvinainen kyky pukea sytyttävästi sanoiksi ajatuksensa ja tuntemuksensa aina syviin tunteisiin asti. Hän sai saman taipumuksen tarttumaan minuunkin. Keskustelukyvyssään hän oli ylittämätön. Kaikki mitä hän sanoi oli valmista ja kaunista. Halusin olla kuin hän. Taisin olla hänelle kade vähän kaikesta. Mitä enemmän häntä ihailin, sitä enemmän ajattelin olevani olevani ihan liiaksi hölmö ja juntti ystäväksi hänelle.
Kamuni suunnitteli itse vaatteitaan. Hänen äitinsä sitten ompeli ja toteutti ne. Huippuhienoja, täydellisesti istuvia, aistikkaan värisiä luomuksia niistä tuli. Minulle, minullekin! haaveilin. Muistan vieläkin ne haalarit, leveät lahkeet, paljaat varpaat. Tai oranssin ja mustan talvitakin isoine taskuineen, ja peijoonin takki istui kuin valettu. Huonompiosaista sattui.
Kaverini poikaystävä oli kundikaverini paras ystävä. Ja yhä he kaikki kolme kuuluvat toistensa elämään. Vuosikymmeniin en kuullut kaveristani mitään. Nykyään tiedän mitä ystävälleni kuuluu. Ystävistään kannattaa pitää kiinni. Ovat kultaa kalliimpia.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti