Täti hoitaa hommat

                        Kun henkilökortti menee hukkaan

Täti soittaa että henkilökortti on hukassa, ei löydy vaikka kuinka hakisi. Ja rahaa pitäisi siirtää tililtä toiselle. Lupaan heti huomenissa palata asiaan ja selvittää mitä pitää tehdä. Päätämme lähteä apuun tädin luo ajamaan, mitäs tuo nyt on alle kolmesataa kilsaa sivuunsa. Ei matka eikä mikään.

Näpyttelen puhelinta että mitä pitäisi tehdä. Ajamme palvelukotiin Viikkiin. 

Täti ei tykkää, olisi jo ehtinyt hoitaa hyvin pankkiasiat aamulla mutta kun piti meitä odottaa.

Ehdin vielä soittaa poliisin palvelunumeroon, viranomainen kertoo että katoamisilmoitus on se mistä pitää aloittaa ja yhdistää Pasilaan. Sieltä ei enää vastata, soitan palvelunumeroon uudelleen aamulla.

Ohjeita saatuani, ajattelemme että väliaikainen henkilökortti olisi se mistä aloittaisimme ja katsomme valokuvaamon Malmilta, läheltä tädin pankkia. Valokuvaamossa kaikki hoituu minuuteissa, tulostetut kuvat väliaikaista henkilökorttia varten ja toiset lähtevät suoraan poliisille sähköisesti. Lähdemme etsimään tädin pankkia joka on ihan kuvaamon naapurissa. Vaan eipä ole enää. 

Valokuvaaja  neuvoo että asian voi hoitaa missä vain poliisin toimipisteessä joka hoitaa lupa-asioita. Vaikka Tikkurilan asemalla. Sinne siis. Laitamme puhelimen neuvomaan reittiä. Riemastumme kun luulemme löytäneemme aseman, mutta eipä olekaan enää poliisipalveluita siinä talossa, vaikka maijoja seisoo pihassa. Ovessa on kuitenkin hyvä kartta josta voi paikantaa uuden toimipisteen. Kävelemme asemalle päin, minä edellä painelen etsimään oikeaa paikkaa, kysyn kahvilasta neuvoa, ja saan taas hyvät ohjeet. Täti tulee mieheni kanssa perässä rollaattorin kanssa. Sitten vain kuudenteen kerrokseen, josta otamme jonotusnumeron ja istumme odottamaan. Täti kauhistelee totista kuvaansa ja eteen kammattua tukkaansa. Välillä täti torkkuu, ja kun numero alkaa lähestyä, yritämme ängetä tätiä ylös liian matalalta tuolilta. Onnistumme ajoissa. 

Taas ystävällinen nuori virkahenkilö hoitaa asiat suitsait, katsoo tädin tiedot Kela-kortista ja vanhasta passista, kohta on kädessämme väliaikainen henkilöllisyyspaperi, ja uusi vetämässä, laskut maksettu. Uusi kortti tulee parin viikon kuluttua tädin lähikauppaan ja tekstiviestinä ilmoitus. Sitä odotellessa. Sillä välin kun toimitamme tädin asiat poliisiasemalla, mies on vienyt auton lähiparkkiin ja hakee sen sieltä kadun varteen. Hurautamme Viikkiin, päiväkahvi tulee tarpeeseen. 

Majoitumme tädin olkkariin, petivaatteet otimme kotoa mukaan, tädillä on hyvä vuodesohva.

Seuraavana päivänä tädille tulee terveydenhoitaja, pulssi tuntuu laukkaavan, muuten täti on priimakunnossa yhdeksänkymppiseksi.

Haemme ruoka-annokset kaappiin ravintolasta ja lähdemme pankkiin. Tilaamme mittariauton keskustaan, taksikuski on mukava ammattimies ja jättää meidät makkaratalon kulmille. Sekaan vaan, etsimme pankkia, löydämme oikean kerroksen ja kirjakauppaihminen neuvoo pankkiin kulman taakse. Otamme vuoronumeron kassapalveluihin ja käymme odottamaan.

Odotusaula kuhisee mielenkiintoista väkeä. Seuraamme kiinnostuneina, kun setelinippua tallennetaan, pankkihenkilö vaatii tietoja, mistä rahat ovat ja tallettaja hikeentyy. Suostuu mittelön jälkeen antamaan pyydetyt tiedot ja poistuu lopulta kiitellen. Toinen värikäs ja puhelias henkilö tiputtelee lattialle kirkkaan punaisia kapseleita.  Täti torkahtelee. Odotamme kolmisin vuoroa, nyt täti pääsee ylös, tuolit ovat riittävän korkeita vanhukselle. Mies roudaa tuolin tiskille että täti saa istua, palvelutiskiäkin voi laskea asiakkaan tasolle. Noin. Annan tädin uuden henkilökortin ja niin täti pääsee siirtämään uutta rahaa kuivuneelle käyttelytililleen. Välillä täti vähän kohottaa profiiliaan, että ottaisko viistoista tuhatta. Vuoroaan odottavat herkistyvät kuuntelemaan.  Vielä saamme muutamat laskut siirrettyä suoraveloitukseen. Lopuksi kyselen vielä, missä konttorissa tädin rahat nyt ovat, kun Malmilta ei enää löytynyt pankkia. No Senaatintorille oli siirretty. Ja oma palveluneuvojakin löytyi, nimenkin saimme selvitettyä. Yhteyshenkilölle laitettiin soittopyyntö. Ajamme taksilla takaisin palvelutaloon, syömme ja lähdemme paluumatkalle kotiin. Täti on väsynyt, mutta stressi helpottaa vähin erin, kun asiat ovat taas hetken järjestyksessä. Ja itse saimme seikkailla palveluviidasossa.

Täti karkeloissa

                                     Täti ja kultainen nuoruus

  - Muistan kuinka olimme Karviassa Seurojentalolla esiintymässä, Jenny-täti tarinoi. Sisällä olevassa salissa oli esiintymiskoroke. Se oli tanssiohjelmallinen iltama ja lopuksi ohjelmassa oli tanssia ja tappelua.

  Yksi esittämäni laulu oli  sikermä "Pilven päällä taivaan alla, meren vaahdot valkealla, päivä kipunoi, lokit karkeloi. Naura armas oi."

  - Arvo oli sotilaspoikaohjaajana. Arvo johdatti poikia. Opettajan tytär Anja oli aina mukanani. 

Muistan ikäni kun  veljeni Arvo sanoi, että hän ottaa valokuvan yhdessä hänen tyttökaverinsa Anjan  kanssa. Menin sinne ja olin ujo kuvassa, mutta mennä piti.

-  Olen ollut Helsingissä esiintymässä Vanhan kirkon kuorossa. Kävimme esiintymässä Ruotsissa Tukholman suomalaisessa merimieskirkossa. Amerikan reissulle piti mennä Kallion laulun kanssa, mutta en halunnut mukaan. He kävivät esiintymässä Amerikassa. Ensin olin sellaisessa kuorossa kuin Jubilate -kuoro, johon menin vuonna 1982. Harjoitukset olivat Tehtaanpuiston yhteiskoululla voimistelusalissa. Opettelimme saksaa ja latinaa ja lauluja niillä kielillä. Latinankieliset ja saksankieliset joululaulut menivät aika hyvin.

-   Harjoituksiin meneminen oli kuitenkin vaikeata silloselta asuinpaikaltani. Ensin täytyi mennä Viiskulmaan Kaivopuistoon. Lopetin sen sillä ajattelin että mitä minä noita saksankielisiä lauluja jatkuvasti laulan. Antaa olla nyt.

  Sen jälkeen menin vuonna 1994 Vanhan kirkon kuoroon, jossa taiteellinen johtaja oli Vanhan kirkon kirkkoherra Hannu Latvala. Hän oli oikein ihana vetäjä. Kanttori oli säestäjänä. Siellä minä viihdyin kovasti ja meillä oli monet kerrat Vanhan kirkon kuorossa konsertteja. Oli joulukonsertteja ja kaikkea. Kuoro toimi kirkkosalissa vastapäätä Stockmannia.

   Siellä oli yhtenäiset kaavut. Sinivalkoinen huivi ja valkoinen kansio kesällä ja talvella musta ja kengät samoin. Kun lopetin siellä, niin myin kuoropuvun. 

 Kallion laulu tuli 1999. Olimme silloin palvelutalo Kinaporin vihkiäisissä. Kuoroa johti ensiksi Kallion kirkon kanttori, mutta sen jälkeen johtajaksi tuli Sibeliusakatemiassa valmistunut Jan Collander. Hän oli kaikkiruokainen ja hänen pikkutyttönsä esiintyi solistina joissakin lauluissa.

 Olin Kallion laulussa päätilintarkastajana vuosien ajan. Silloin oli miehiä vähän ja piti soitella. Kuoroon piti saada tenoria ja bassoa. Miehet ovat aina olleet kortilla. Alkuaikoina Kallion laulussa oli sellaisia musiikkinimiä kuten Klemetti. Hän oli 92-vuotias suoraryhtinen mies ja lauloi kuin torpeedo. Siellä oli tunnettuja musiikkimaailman nimiä.

  -  Maalaistyttönä minulla oli paljon tyttökavereita Helsingissä. Raija ja Raili olivat rakennusmestarin tyttäriä. He veivät minua tanssimaan Vanhalle ylioppilastalolle. He olivat keskikoulun käyneitä eikä heillä ollut osakuntakorttia. Tytöt sanoivat minulle että kyllä minä pääsen sisälle. Kävin Polilla Lönn-rotinkadulla.
 Siellä oli Lenita Airisto ja hänet oli juuri valittu Suomen Neidoksi.  Lenita oli paikalla monta kertaa. Hän oli niin ujo. Pojatkin katsoivat uskaltaako hakea. Lenitalla oli hymykuopat ja hän meni aina piiloon. Pojat kävivät hakemassa Lenitan hyvin kaukaakin. Lenita oli iloinen tyttö.

  -  Kestikartano oli hieno paikka Keskuskadulla vastapäätä Stokkaa. Siihen tuli myöhemmin lihakauppa ja vaateliikkeitä. En tiedä mitä kaikkia liikkeitä siinä on. En koskaan käynyt Sörkan Vennulla, mikä oli jätkien paikka siinä Hämeentien alussa enkä koskaan Annan Vennulla.

  Likat olivat kivoja ja minulla on heistä paljon valokuviakin. Oli kiva kuin oli paljon kavereita. Olimme Maija-Leenan kanssa Stokkalla paperiosastolla ja kävin hänen luonaan Eirassa. Hän asui vuokralla ja hänellä oli piano. Minä lauloin ja hän soitti "Fyr Elise".

   - Kerran menin Kaivopuistosta,  kun asuin Töölössä kauppakorkeakoulun takana. Se oli ihana asunto, jossa sain asua kolme vuotta Maija-Liisan kanssa, joka meni sitten naimisiin. Asunnossa oli huone ja alkovi. Siellä tuotiin joka aamu teetä ja voileivät. Asunnon omistajat olivat uskovaisia. Siellä oli vanha rouva, jonka sisko oli neiti-ihminen. He asuivat keittiössä ja olohuone oli meillä vuokralla.

  Maija-Liisa oli Vaate Oy:n konttorissa töissä ja yksi omistajista sanoi, että äitillä on vuokrattavana huone. Pääsimme muuttamaan asuntoon Valhallankadulle. Paikka oli hieno ja meillä oli aina ohjelmaa. Maija-Liisa oli kaksi vuotta minua nuorempi. En ole ikinä nähnyt yhtä yritteliästä tyttöä. Hän oli evakko Karjalasta. Hän laittoi aina viikko-ohjelman: maanantaina jumppaan, tiistaina kauppakorkeakouluun kielikurssille, keskiviikkona tanssimaa, torstaina kylpypäivä, perjantaina leffailta ja lauantaina tanssimaan. Pyhä lepopäivä.

  -  Siihen aikaan oli hyvä orkesteri kuin Ossi Runne, joka oli oikea virtuoosi. Laulajista ensimmäisiä naisia oli Helena Siltala. Kävin tanssimassa Pohjalaisten osakunnassa Bottalla ja siellä oli Helena Siltala. Hän lauloi kankaankutojasta: "Katselen poimuja kankaan toisten, toisten vaan. Jos toiveeni mun täyttyä vois tahtoisin vaan..."

   - Vanhempia esiintyjiä oli Kauko Käyhkö. He olivat mukana Linnanmäen jutuissa eikä tansseissa. Olen oikein surrut yhtä kavaljeeriani, professorin poikaa. Kun olimme Ylioppilastalolla, niin yksi Veka oli aina kiinni. Hän oli lättähattuja joita sanottiin piateiksi. 

  Professorin poika jäi, kun hän meni naimisiin. Hän kävi Stokkalla ja hymyili minulle. Hänen vaimonsa oli aivan minun näköiseni. Maija-Liisa sanoi, että oli kummallista, kun Jenny sinä kaikki saat, ketä sä haluat. Se oli vilpittömästi totta.

  - Kai minäkin olin jonkin näköinen, ja olin aika iloinen ja valoisa maalaistyttö. Moni ihastui juuri siihen. Aika paljon olen pelannut korttini väärinkin.
  Olimme kerran Ispilässä tanssimassa ja minä seurustelin. Menimme tyttöjen kanssa päivätansseihin harjoittelemaan. Katsoin, että tuolla kauempana on joku kuvankaunis melkein mustatukkainen poika. Hän oli kihloissa, mutta hänelläkin oli vapaailta. Molemmat olimme sellaisia kohtalon uhreja. Hän oli siihen aikaan maaherrana toimineen poika Antti.

  Antti oli myöskin kemian maisteri ja tuotantopäällikkö. Meillä oli ainutlaatuisia kohtaamisia, mutta meillä ei ollut mahdollisuuksia jatkaa, sillä olimme varattuja. Hän tuli silloin Stokkan kassalle vastapäätä hopeaosastoa ja kävi katsomassa minua. Hän tuli joskus Valhallankadulle hissien taakse ja pyysi anteeksi, että hän käyttäytyy kuin koulupoika. Hän toi vihreitä kuulia joskus puulaatikollisen.

  Kumpikin lähti omille tahoilleen. Antti meni myöhemmin naimisiin ja syntyi kaksostytötkin. Hän kävi liikkeessä ihailemassa ja osti käkikellon. Hän totesi myöhemmin, että ei ikinä unohda. Hän oli komea kuin amerikkalainen filmitähti eikä hän ymmärtänyt sitä ja minusta tuntui että se ei voinut olla totta.

  Kai Lindin orkesterista oli yksi tanssikaveri. Tulin Helsinkiin 22-vuotiaana ja olin 25-vuotias, kun menin naimisiin Ollin kanssa. Myöhemmin näin televisiossa Antin ja hän oli lihonnut. Hänelle tuli tuntematon tauti.

Karen Blixen, yönaisten kuningatar sadan vuoden takaa

                                   Irma tarinankertojan jäljillä

                                                 Karen ja hänen veljensä Thomas Dinesen

Mia Kankimäen kirja Naiset joita ajattelen öisin, saa Irmankin pohtimaan yhteistä elämäänsä paronitar ja kirjailija Karen von Blixen-Finecken matkassa. Niinpä. 

Ihan ensimmäiseksi ajatukseni tavoittaa vuosikymmenten takaa sinut Karen Blixen elokuvasta Out of Africa ja kokonaisen naisen elämäsi sadan vuoden takaa. Elokuvassa vietettiin joulua 1919 joissakin lukuisista juhlistanne siellä Kenian seurapiireissä. Juhlista muistan vilauksen Denysin kuin myös Felicityn hahmoista. Myös Felicity vilahtelee elokuvan alusta sen loppuun saakka mukana, vaikka tarinaa Denysin ja Felicityn välillä ei kerrota. Tai sitten näen sinut Karen lentämässä Afrikan taivaan alla ystäväsi ja rakastettusi,  metsästäjän ja englantilaisen seikkailijan Denys Finch Hattonin kanssa kaksitasoisella lentokoneella. Niin huikaisevat maisemat ja koko Afrikan luonnon käsittämätön kauneus villieläinlaumoineen, järvineen, savanneineen ja ne vaaleanpunaiset flamingot. Vai kuvittelinko vain nähneeni nuo kauniit linnut elokuvassa? 

Pääaihe elokuvassa on Denysin ja Karenin suhde kaikkineen, koko elämän pituisine vaikutuksineen. 

Miten epätavallinen pariskunta, naimisissa oleva Karen ja Denys joka kaiken aikaa suojelee riippumattomuuttaan, suhteessa voimakastahtoiseen Kareniin, ajattelen jälkiviisaana. Denys kantaa Karenin farmille kasapäin lahjoja, elämyksiä: gramofonin, jotta he voivat kuunnella musiikkia, Denys vie Karenin tutkimaan Afrikan luontoa safareille tai katselemaan maisemia kaksitasostaan käsin. 

                                                  Karen Blixen, Kikuyu girl, 1923

Karenin mies paroni Bror von Blixen-Finecke säilyy avioeronkin jälkeen elämänsä loppuun Karenin lähipiirissä, kuin myös Denys ja hänen kuolemansa jälkeen tämän sukulaiset Englannista. Denys Finch Hatton haudattiin Keniaan Ngong kukkuloille Karenin ja Denysin yhteisten toiveitten mukaan. Kerrotaan että leijonat ottivat tavakseen majaille hautakummulla pian Denysin kuoleman jälkeen.

Seikkailunhaluinen, elämyshakuinen Bror tartuttaa Kareniin Afrikassa syfiliksen, joka oireilee eri tavoin Karenin loppuelämän ajan, vaikka taudin hoidossa käytetyt voimakkaat myrkyt vaikuttavat aluksi tepsivän tautiin. Dramaattinen tulipalo Karenin omistamalla kahvifarmilla ja täydellinen konkurssi ajaa Karenin takaisin Eurooppaan ja kotiinsa Tanskaan Rungstedlundiin äitinsä luo. Salakavala tauti vaikuttaa Karen Blixenin loppuelämään dramaattisesti kipuineen ja kaikkine muutoksineen. Lopulta Karen on vain suuria silmiä, luuta ja ohutta valkoista ihoa, ja painaa tuskin mitään, mutta elämän polte on kova. 

Karenin merkillinen viehätysvoima korostuu ja lisääntyy kilvan eri kielillä julkaistujen tarinakokoelmien myötä. 

Muistan ostamani kortin kotimuseosta Tanskan Rungstedlundista Karenin Amerikan matkalta, siinä hänelle pitävät seuraa kirjailija Arthur Miller vaimonsa Marilyn Monroen kanssa, Karenin seurassa on hänen uskollinen sihteerinsä. 

Paljon kirjoja ehti langanlaiha Karen Blixen julkaista, paljon kunniaa saavuttaa, juhlia, tapahtumia järjestettiin hänen matkatessaan pitkin maailmaa riutuneena mutta innoista säihkyvin silmin  viimeisiin hetkiinsä asti. 

Loppuunsa asti Karen kykeni pyörittämään ympärillään romanttisten runoniekkojen ja muitten nuorten nerokkaitten miesten piiriä kuin etsien vastinetta kaipuulleen, onnelle jonka melkein saavutti Afrikassa suhteessaan nuoreen metsästäjään, Denys Finch Hattoniin. 

Käsittämätöntä ja paikalleen naulitsevaa on joidenkin ihmisten persoonan läsnäolon voima vielä vuosisadan, vuosikymmenten jälkeen.

                                                       Karen Blixen, Omakuva

Elokuvan Out of Africa Felicity, oikealta nimeltään Beryl Markham pisti myös tuulemaan elämässään,  lensi ensimmäisenä naisena idästä länteen yhtä soittoa Atlantin yli, avioitui monet kerrat, tai tutustui muuten mielenkiintoisiin ihmisiin, kirjoitti muistelmiaan kirjaan West with the Night, jota itse Ernest Hemingway ylisti.

 Pitäisiköhän kaivaa Paula McLainin kirja, Circling the Sun? Yksi yönainen johtaa toisen luo. 

Irma yönaisten jäljillä

                       

                                          Irma antaa itselleen lahjan
 

Jouluna sain mieluisan lahjan itseltäni: Mia Kankimäen kirjan Naiset joita ajattelen öisin. Saman kirjan sai ystäväni lahjaksi minulta syntymäpäivänään tammikuussa. Päätimme muitta mutkitta Kankimäen yönaisten innoittamina kirjoittaa muistikirjoihimme ajatuksia joita yönaiset toisivat mieleemme. Niinpä ystäväni alkoi sen tien kirjoittaa kynä sauhuten rohkeudesta ja minä taas kaikensortin persoonallisuuksista jotka ovat saaneet minut tolaltaan ihastuksesta, hämmästyksestä, säikäyttäneet, hurmanneet älyllään nokkeluudellaan syvällisyydellään, viehätysvoimallaan, aistikkaalla vaatetuksellaan tai saaneet toivomaan olisinpa niin kuin hän. 

                          Skannattu Mia Kankimäen Naiset joita ajattelen öisin -kirjan kansikuvasta

Juuri kun ryhdyimme ystävättären kanssa kirjoituspuuhiin, televisiosta tulee ranskalaisen televisiosarjaan, Kuolema maalaa taulun (L'art du crime),  yksi toisen tuotantokauden viimeisiä osia. En silloin halunnut kuvitella että tuotantokausi voisi loppua niin ykskaks, olin täysin sarjan henkilöitten pauloissa. Niin vain koitti paluu arkeen. Pääosan esittäjä Nicolas Gob, murheitten murtama ja räjähdysaltis konstaapeli Antoine Verlay sai minut oitis polvilleen pelkällä sielunsa mustelmia luotaavalla katseellaan. Mikä persoonallisuus, joka tunkee ruudun läpi ja nyrjäyttää sieluni sijoiltaan. Konstaapelissa on jotain niin tuttua, niin totta, niin vetovoimaista. Siellä Louvre ja d'Orsey vilahtelevat toimintaympäristöinä, aina vain paranee, kaljupää konstan vastaparina taiteentuntijanainen Florence Chassagne (Eleonore Gosset-Bernheim). Pariskunnalla ei ole mitään yhteistä, vihaavat toisiaan ensi silmäyksellä. Miten täydellistä. Mies ei ymmärrä taidetta, mutta rikoksia hän osaa tutkia. Taidekiemuroissa en oikein pysy itsekään kärryillä, mutta uskon kaiken mitä sarjassa selitetään, tai mitä väliä. 

Taiteentuntijanaisella on yllään heti ensimmäisessä osassa jonka sain silmiini, täydellinen samettibleiseri, intohimoisen tummanpunainen, täydelleen istuva. Niinpä palasin hetkessä mielessäni opiskeluaikoihin ja Tampereen yo-talolle ja Veltto Virtasen bändin keikalle. Veltto otti lavaa haltuun keltaisessa takissaan ja Tuomisen Eetu silmäili maisemia bassokitaran varressa. Lavan lähellä kuljeskeli lasi kädessään hoikka nuori mies, jolla oli keskeltä hyvään alkuun kaljuuntunut pääkoppa ja pitkä tukka. Niin kuin tässä olennossa ei olisi ollut kyllin ihmettelemistä, jäin tuijottamaan kahta mahtavan piiiitkätukkaista tyttöä uteliaisuudesta kihisten, syvästi ihaillen noita taivaallisia olentoja jotka heilauttelivat pitkiä kiharaisia,  toisella tummat toisella vaaleat kutrit, yli puolen selän ulottuvia hiuksiaan. Vaalealla oli täydellisesti istuvat vaaleansiniset kulahtaneet farkut ja vähän vyötärön alapuolelle ulottuva musta läikehtivä samettibleiseri. Mulle mulle, tuollaiset kuteet myös. Vaatteet tekevät elämästäni taikaa. Yksi bändin tyypeistä huomasi minutkin, tai oikeastaan hän pisti merkille Love recordsin logolla varustetun t-paitani. Miten sulla voi olla tuo paita, kun ei minullakaan ole, vaikka olen Loven artisti, tyyppi närkästeli.

Mutta, mutta, nyt siis tarvittiin pikimiten musta samettibleiseri joka kiiltää ja läikkyy ja säihkyy ja
muuttaa elämäni. Ja niin tapahtui.

Kasvupaikka

Kerran oman kasvupaikan sain

Apollo

Hymyilevä Apollo

Ei paha ole kenkään ihminen,

vaan toinen on heikompi toista.

Paljon hyvää on rinnassa jokaisen,

vaikk' ei aina esille loista.

Kas,  hymy jo puoli on hyvettä

ja itkeä ei voi ilkeä;

miss ihmiset tuntevat tuntehin,

siell lähell on Jumalakin.

Oi antaos Herra sa auringon

mulle armosi kultaiset kielet,

niin soittaisin laulua sovinnon,

ett yhtehen sais eri mielet.

Ei tuomitse se joka ymmärtää.

Mut laulukin syömiä selittää.

Ja ihmiset toistansa lähemmä vie.

Sen kautta käy Jumalan tie.

Oi onnellinen joka herättää 

niitä voimia hyviä voisi.

Oi ihmiset toistanne ymmärtäkää.

Niin ette niin kovat oisi.

Oi miks emme me kaikki yhtyä vois?

Ja yksi jos murtuis muut tukena ois.

Oi ihmiset toistanne suvaitkaa.

Niin suuri suuri on maa.

Me olemme kaikki nyt laivalla.

Ja kynnämme suurta merta.

Meidät synnytettiin vaivalla 

ja vaivalla kuolemme kerta.

Mut se mikä siinä on välillä,

se olkohon lämpöä, lempeä.

Kas tuiskussa kun yhtehen yhtyvi kaks,

käy kulkukin helpommaks.

Eino Leinoa

Täti duunissa

Täti painaa pitkää päivää jo nuoresta

Annetaan Jenny-tädin itse kertoa yhdeksänkymmenen vuoden elämänkokemuksellaan:

 "Jokaisen ihmisen olisi syytä ajatella millaista hyvä elämä on juuri hänelle eikä välittää muitten mielipiteistä. Tiedän, että tämä nykyinen elämänvaihe päättyy pian. Siksi myös nyt joka päivästä pitää nauttia.

  Usko hyvään ja oikeudenmukaisuuteen  saa ylläpitää elämääni ja on auttanut kestämään vastoinkäymisiäkin. Olen kiitollinen elämästäni päivittäin ja kiltti ihminen. Mutta minulla on oikeus välillä sanoa oma mielipide ja jos se on provosoiva silloin se ei aina ole hyväksi itselle. Jokaisen pitäisi hyvissä ajoin millaista elämää tavoittelee."

                                  

Työelämä jää taakse

 "Eläkkeelle jääminen merkitsee aina melkoista tulotason laskua. Myös on hyvä muistaa, että oma asunto ei tuota mitään kassavirtoja. 

  Ei tarvitse miettiä enää tässä iässä sellaisia. Huoletta eläminen on minun ratkaisuni, joka valkeni minulle jo vuosikymmenet sitten. Ajatus on ollut jo 18 vuotta mitä elämältäni haluan. Elämä on hyvin eletty kun elää viisaasti itselleen ja kun perunkirjan viimeinen numero on nolla. Ei tämä tarkoita, että velaksi elän. Tähänkin saakka näillä eväillä on menty.
  En ole koskaan ollut erikoisen tavoitteellinen, mutta määrätietoinen tarvittaessa kyllä. Esimerkiksi omistushaluun liittyy aina stressiä. En ole ollut mammonan perään. Olen jo vuosia ajatellut, että rahaa on sen verran että pärjää ja voi matkustella vähän ja hankkia jotakin miellyttävää itselleen. Se tervehdyttää ja antaa mielenrauhaa. Minulla on aina ollut pohjalaanen luonne.  Että piste tähän ja henkselit päälle."

 "Toinen kohta elämässä, johon ei voi vaikuttaa on terveys. Ihmiskohtalot ovat arvaamattomia ja erilaisia.
 Olen ollut tyytyväinen vähään. En kaipaa luksusta. Seesteinen elämän arki on hienointa elämää. Voi vähän irrotella.  Minä olen ollut monta kertaa tienhaarassa. Kun oivaltaa sitten lopulta mitä tehdä, niin se on valtavan arvokasta. Valkoiset valheetkin ovat monta kertaa pelastavia.
  Me kuolemme ja maadumme, mutta me nautimme elämästä niin kauan kuin me voimme. Ei meille laiteta mitään patsasta."

Työn syrjään kiinni

  "En ole asunut muualla kuin Honkajoella ja Helsingissä. Tulin Helsinkiin kun olin ollut Lahdessa kassanhoitajana ravintolassa. Näin ilmoituksen Maaseudun Tulevaisuudessa. Olin Lahdessa vähä  aikaa töissä ja palasin sitten kotiin.

  Seuraavaksi tulin Helsinkiin serkkuni Reino Salon luokse. Hän oli veljeni Arvon kanssa hyvä ystävä ja oli meillä töissäkin. Hänelle tuli tuntematon tauti eikä sitä saatu koskaan selville.
  Isän sisko Hilda oli opettajan kanssa naimisissä ja heillä oli mökki Honkajoen pappilan vieressä. Pappilassa taas oli nätti harmaa huone ja siellä oli urkuharmoni ja sain olla siellä rippikouluaikana pari yötä. Halusin oppia soittamaan muutakin kuin Ukko Noaa, mutta en saanut kuitenkaan kovin pitkään opetella sitä soittamista.

  Toinen isän sisko Viljasen Selma sai miljoonamiehen, jolla oli Kankaanpäässä postitalo, kukkakauppa ja ruumisarkkuliike."

Täti kotiutuu Helsinkiin

 "Helsingissä minun piti mennä yhteiskunnalliseen korkeakouluun Kallioon. En kuitenkaan päässyt kouluun enkä enää halunnut palata Honkajoelle. Häkellyin tentissä. Olin väsynyt ja maalta tullut enkä pärjännyt kokeissa. Olin kaksi viikkoa Reinon luona ja sain sitten alivuokralaiskämpän.

  Pääsin ensimmäiseen työpaikkaan, joka oli kahvipaikan kassa. Kahvila oli Hakaniemen rannassa. En osannut mennä kämpälle. Emäntä neuvoi, että paras opetus on sinulle, että kuljet vain raitiovaunukiskoja seuraten. Pääsin perille."

  Minulla oli kansankorkeakoulun merkki kävelypuvun rinnassa ja sormus. Kun kahvilan omistajan pojat kävivät oppikoulua, niin he vähän ihmettelivät merkkiä. Nisu oli kahvilassa hyvää ja pullia sai syödä.

  Tulin välillä kotiin hengittämään ja huilaamaan. Menin sitten Stockmannille enkä osannut kieliä. Silloin piti osata ruotsia. Myymäläpäällikkö oli ihana ja sanoi, että olen käynyt Lahden kansankorkeakoulun ja olen arvostettu tyttö. Minulla oli mahdollisuus opiskella lisää myynti- ja mainoskoulussa, joka muutti toisena vuotena nimensä markkinointi-instituutiksi.  Kävin kaksi vuotta ja suoritin kaupalliset tutkinnot ja sain todistuksenkin."

  "Taas myymäläpäällikkö Berglundin puheille ja hän kiitteli kovasti, että hyvin on mennyt. Stockmann kustansi opiskelun. Minulla oli sikäli hyvää tuuria. Oli myös ruotsia ja yhteiskunnallisia aineita, jotka tähtäsivät yhteiskunnalliseen korkeakouluun.

   Olen suorittanut tutkielmen Juhani Ahosta otsikolla "Miten voit puolustaa Mariaa Juhani Ahon Juhassa". Kirjoitin monta viikkoa opinnäytetyötä, mutta en saanut sitä takaisin kirjallisuuden opettajalta."

  "Olin Stockmannilla paperiosastolla ja opiskelujen jälkeen pääsin hopeaosastolle. Siellä meni sitten 14 vuotta. Asiakkaina oli muun muassa sen ajan merkkihenkilöitä, kuten Rakel Wihuri kävi poikineen autonkuljettajan kanssa. Sitten oli myös rouva Sylvi Kekkonen. Tein asiakaskortiston ja sainkin kaikkiaan 178 asiakasta asiakaskortistoon ennen kuin lähtin pois.
  Stockmannin jälkeen menin työhön uuteen työpaikkaan kulta- ja kellosepän liikkeeseen vuonna 1964. Asiakkaina olivat muun muassa Virolaisen Kyllikki ja Johannes. Taidekaivertaja kaiversi tilattuun hopetauluun kauniita omenankuvia. Muista kuinka Kyllikki ajoi pienellä Fiatillaan.
  Stockmannin ajoista minulle siunaantui paljon tuttavia. Jouluna sain paljon kukkia asiakkailta ja Mertasen rouva toi minulle mustikoitakin.
  Hoidin muun muassa virastotalosta lähetettyjä asiakkaita, joille oli määrätty annettavaksi esimerkiksi kunnon työmiehen kello. Oli kuitenkin katsottava, että kellon arvo ei ylittänyt annettua hintaa."

Myymälänhoitajaksi
 "Monta kertaa oli unettomia öitäkin sillä työ oli hyvin vastuunalaista. Esimerkiksi kun liikkeeseen toimitettua arvokasta pakettia ei löytynyt mistään. Vihdoin viimein paketti löytyi lähettämöstä.
   Sain tarkkaavaisuuspalkkioita, joita annettiin silloin, kun pystyi löytämään katteettomia tai varastettuja luottokortteja ja selvittämään asiat seikkaperäisesti Luottokunnalle. Monta kertaa oli jännät paikat näiden luottokorttihuijareiden kanssa. Niin vain selvisin hyvällä tuurilla ja neuvokkuudellani."

Monenlaista väkeä kävi ostoksilla kulta- ja kellosepänliikkeessä
"Ikimuistoisinta oli tietenkin myydä rakkauden kihlat ujosteleville rakastuneille. Rakastavaisia piti usein vähän avittaa ja ohjata sormusten valintaan kun yhdessä tultiin kultasepän liikkeeseen, punasteltiin, kun ujostutti se kihlojen ostaminen.
  Työssä on sattunut paljon erilaisia tapahtumia joten elämä on ollut rikasta. Esimerkiksi yksi asiakas osti umpikuorisen kultakellon ja tilasin siihen perät. Kirjoitin arvokkaaseen kelloon vakuutuksen, kun se luovutettiin asiakkaalle.
  Työssä joutui olemaan jokapaikan eerikki. Arvioin myös antiikkia. Esimerkiksi kauppaneuvos Rakel Wihuri tuli meille kuljettajan kanssa ja kysyi vanhempaa henkilökuntaa. He tarvitsivat lahjan, joksi ehdotin intialaista antiikkihopeaa.
  Rouva Fazer soitti ja toimitti asiansa ruotsiksi. Hän totesi, että koko Skandinavia tuntee hänet ja puhuu ruotsia, mutta niin vain rouva Fazer tuli lopulta kuitenkin meille ostoksille.
  Konsuli Tillander opasti meitä myyntityössä alalle tullessani. Hän totesi, että on parempi sanoa, että minä hankin eikä että minä ostan."