Hautakivikauppias Viipurissa

               Hautakivikauppias Lintukreeni vanhassa Viipurissa

Hautakivikauppias Lintukreeni kertoi kymmenvuotiaalle Antti-pojalle monia mieltä kiinnostavia tarinoita nuoruutensa päivistä Viipurin kuuluisassa kaupungissa.
Ammatin vaihtaminen ei ole vain nykypäivän ilmiö. Hautakivikauppiaaksi lopulta päätynyt Lintukreeni kokeili vuosien saatossa monia ammatteja.
Kotiseudulla Anttolan tienoilla oli monenlaisia maataloustöitä. Talvisin nuorukainen kävi muiden nuorten miesten tavoin savotassa. Lintukreenilla oli talon puolesta oma hevonen, jolla hän ajoi tukkeja.

Erään kerran sukulaismies vieraili Lintukreenin kotiseudulla ja kertoi kovaa vauhtia kehittyvästä Viipurin kaupungista Karjalan kannaksella.
Sukulaismies lupasi kortteerin, sillä Viipuriin meno edellytti varmaa majapaikkaa. Sellainen löytyi kaksikerroksisen puutalon toisesta kerroksesta. Elettiin vielä 1920-luvun puolta.
Ennen pitkää Lintukreeni matkusti junalla Viipuriin ja ihmetteli kaupungin vilkkautta.

                                                   

                                                                         

Hevosmiestaitojen ja sukulaismiehen ansiosta hän pääsi tuuraamaan viipurilaista vossikkakuskia ja kuljettamaan väkeä pitkin kaupunkia.
Musiikkimiehenä Lintukreeni hankki ensimmäisillä tilirahoillaan mandoliinin ja soitteli ajan kuluksi  sen ajan suosittuja kipaleita, tosin vain omaksi ilokseen.

                           

Viipurin teatterielämä ja samalla myös ravintoloiden asiakkaat tulivat tutuiksi vossikkakuskille.
Mielenkiintoa herätti myös mahdollisuus opiskella pikakirjoitusta ja esperanton alkeita.


 

Erään kerran Lintukreenin kyydissä oli vähän liiankin hyväntuuliseksi heittäytynyt herrasmies. Mies aikoi tehdä vaikutuksen ja kirjoitti pikakirjoituksella pienen lapun, jossa ilmoitti asuvansa keskustan hienoimpiin hotelleihin kuuluvassa hotellissa. Sieltä vossikkakuski saisi käydä perimässä maksun kyydistä. Miehen rahat kun olivat kuluneet muihin tarkoituksiin.
Miehen ja hänen tapansa tuntenut viipurilainen nainen tokaisi, että sellaisessa hotellissa tämä herra ei ainakaan asusta. Vossikkakuski näytti jäävän kokonaan ilman kyytimaksua.


           

Lintukreeni vietti vuoden pari Viipurissa, mutta sitten piti palata kotiseudulle hoitamaan kotitalon asioita. Muistot Viipurista jäivät kuitenkin elämään, sillä olihan kaupunki ikimuistoinen nuorelle miehelle. Uusi ammattikin piti keksiä, joten Mikkelin seudulla Lintukreeni meni suutarin oppiin.

Sisar Keltainen ja Sisar Sininen ja punainen kukka

                                    Sisareni Sininen 

                                                     

Mereltä puhaltaa viileän raikas tuuli. Aurinko paistaa.

Hannele Salmela

Tyttö astelee verkkaan kohti rantaa ajatuksiinsa vaipuneena, katse alas painuneena, sitten hän huomaa keltaiset kukat. Poimii niitä tohkeissaan sylin täyteen. 

Keskittyneenä, raukean hyvänolontunteen vallassa.

Keltaiset kukkani!

                                                                               Hannele Salmela

Kaksoissisareni tanssii baletissa. Hänen kukkansa, aina siniset, mutta yhtä tärkeät hänelle kuin minulle nyt nämä keltaiset. Oi siskoni, vähän surullinen, ahdistunut, ajattelee liikaa, tuntee liikaa. Ajatustensa ja tunteittensa heiteltävänä. 

Alphonse Mucha

Jo lapsina olimme kovin erilaiset, mutta jokin meidät yhdisti. Tunsimme sen aina, näkymättömän siteen välillämme. Pihassamme kasvaneet liljat, niistä muistan hänet ja nuoruutemme päivät, vanhempamme omissa puuhissaan, me kaksi lumotussa puutarhassamme. Aika pysähtyi. Aikaa ei ollut. Eikä ole nytkään, voin vieläkin pujahtaa maailmoihimme, jotka valloitimme yhdessä jo muinoin.

Hannele Salmela

Näen sen jo kaukaa, punaisen kukan. Sisareni tarvitsee nyt rakkautta. Punaisen kukan, uuden elämän virran.

Edgar Degas

Esitys on ohi. Kiiruhdan ojentamaan hänelle punaisen kukan. Kukkani puhuu hänelle kaiken, sanoitta. Katseemme kohtaavat, maailmamme kulkevat taas rinnakkain.

Keskustelemme hiljaa kunnes aamu valkenee. Tienoon peittää aamu-usva. On epätodellisen kaunista. 

Tämä hetki

                               Tämä hetki voi olla se ainut

                                                                      Amelie Lundahl

Tämä hetki on se mikä meillä on. Elämme hetkestä hetkeen. Ei ole alkuja ja loppuja ja tarinoita. Mielemme vain pykää tapahtumien virtaa kertomuksiksi. 

                                                                            P.S. Kroyer

Onko iltapalan vai karvaan kalkin vuoro: miten eläisit jos tietäisit, että aikaa on vuosi, kuukausia, viikkoja tai vielä vähemmän? Mikä muuttuisi? Matkustaisitko? Tapaisitko kaikki läheisesi ja sinulle rakkaat? Jäisivätkö vain tärkeimmät asiat elämääsi ja ihmiset? Puhuisitko asiat halki? Tunnustaisitko? Pyytäisitkö anteeksi? 

Ja kevennys samaan tyyliin:

 - Tapasin juuri miehen joka tiesi kuolevansa.

 - No etkö sinä sitten tiedä!?  

Hyvää yötä. Nukkukaa hyvin. Kun tunnustaa rajallisuuden, elää helpommin ja nukkuu paremmin. Amen.

                                                                          P.S. Kroyer

Antin ja Veksin kalareissut

                                                   Iso kala nappaa Antin

Kevät näyttää taas etenevän vauhdilla. Mitä Antti teki nuorena keväisin ja kesäisin?
Minusta kaikkein jännittävintä oli käydä kalassa, siis ongella, sillä siihen aikaan minulla ei ollut virveliä tai muita hienompia kalastusvälineitä. Onki oli aivan riittävä. Kaupasta sai keveitä rottinkivapoja tai vavan saattoi katkaista itse onkipaikan läheltä.

 

  Yleensä kävin kalassa yksin. Varma matopaikka oli Tyyskänniemessä. Ämmänkoskesta ei saanut kalastaa, koska siellä oli lohia tai jotain muita jalokaloja.
  Kerran kaverini oli koskella kalassa ja sain itsekin vedettyä rannalle jonkin sortin lohen. Koho vain hävisi kuohuihin, kun kala veti toisesta päästä.
   Samassa kaupunkikorttelissa asui Antin perheen lisäksi viisi perhettä. Yksi niistä oli Veksi jo eläkäikäisen isänsä kansa.
   Ihmiset pelkäsivät Veksiä. Hän oli roteva keski-ikäinen mies, joka viihtyi paljon omissa oloissaan. Kävimme kuitenkin Veksin kanssa monta kertaa yhdessä kalassa. Suosikkipaikkoja oli Pirtinvirta. Sielläkään ei saa enää kalastaa ilman lupia, sillä virtaan on istutettu arvokaloja.

   Siinä Pirtinvirran kaupungintalon puoleisella rannalla oli hyvä kivetty penger, josta sai yleensä ahvenia ja särkiä.
   Kerran taas olimme Veksin kanssa kalassa. Yhtäkkiä oma ongenkohoni katosi kuin taikaiskusta virran veteen. Ajattelin, että tulossa olisi suurikin saalis. Yllätys oli melkoinen, kun onki vain taipui ja siimä kiristyi. Salaperäinen kala nousi sen verran pintaan, että vesi kohisi valkoisena. Onneksi Veksi huomasi hätäni, sillä kala oli vetämässä minua kohti virran pengertä. Veksi otti minut takaapäin kiinni ja veti rannalle. Veto oli kuitenkin liikaa ja siima katkesi, Antti kertoo.

   Arvelimme otuksen laatua. Eräänä veikkauksena oli, että onkeen oli tarttunut ankerias, joka teki tavallista kovempaa vastarintaa.
   Olimme Veksin kanssa muutenkin hyviä kavereita. Yleensä ihmiset pelkäsivät tätä suuurta ja romuluista miestä. Hänellä oli tapana pelotella kiusaamaan tulleita pikkupoikia pois herästämällä isoa nyrkkiään ja puremalla vasemman käden rannetta.

   Meillä ei ollut koskaan mitään riitaa tai erimielisyyttä. Olimme molemmat tyytyväisiä kalansaaliisiin, joita kiikutimme koteihimme. Siihen aikaan itse ongituilla kaloilla oli arvoa, sillä niitä saattoi paistaa tai niistä pystyi tekemään makoisaa kalakeittoa.

Ärsyttää

Stalkkarin lista siitä mikä ärsyttää eli kun alkaa naama vihertää:

- jos lähimmäisellä on kaunis tukka, vanhanakin saati nuorena; 
- jos lähimmäinen osaa laulaa nuotilleen; 
- jos joku on sosiaalinen ja hyväntuulinen, pakosti hän teeskentelee; 
- jos lähimmäiselläsi liikaa tykkäyksiä facebookissa, seuraajia somessa, ei semmoista kestä kukaan; 
- jos lähimmäinen on kova työihminen, siis aikaansaava; 
- jos asiakkaat pitävät ihmisestä: sietämätöntä; 
- jos työkaverilla on ihania matkakohteita, missä en ole käynyt, yksikin riittää pahoittamaan mielen; 
- kaunis ja värikäs asunto, auto, vene, mökki, uimahuone, asuntoauto, pistelee vihaksi semmoinen; 
- tunteista ja kaikesta yökaudet pölöttävä puoliso, en halua tietää semmosista mitään, kiitos; 
- jos lähimmäisellä on hohdokkaita ystäviä tai uskollisia ystäviä, joille voi avautua kaikesta; 
- jos ihmisellä läheiset välit lapsiinsa ja lapsenlapsiinsa, ei tarvitse niistä kaikkialla hölöttää; 
- jos lähimmäisellä on vaikutusvaltaa;
- yksilöllisiä koruja, vaikka sormus tai persoonallisia, aistikkaita vaatteita ja kenkiä; kauniita  kapistuksia vaikka muille jakaa;
- jos lähimmäinen osaa tekniikkaa hyvin, menköön nörtti elikkä insinööri muualle esitelmöimään;
- jos ihminen osaa tsekata itsensä lentoasemalla tai etukäteen jo kotona kuin vettä vaan;
- katsonut laatufilmin tai lukenut kulttikirjan ennen kuin itse ehtii, tuntee taidetta;
- on leuhkana edellämainituista, kyllä tulee mitta täyteen.

Sietämätöntä on nykyihmisen pröystäily. Ei mitään rajaa.
                                                            

                                                   Elin Danielsson-Gambogi: Aamiainen
                                          

Voi voi, mitä jos tulee sota? Lakkaisiko ärsyttämästä.

Nainen, keltainen kanootti ja pääsiäisjuhla

                            PÄÄSIÄISTARINA

Nainen meloo mereltä keltaisessa inkkarikanootissaan. Hän on tuulentuivertama ilmestys. Kohta hän on perillä, ulkoluodolla jolla hän asui lapsena. Nainen kiipeää ketterästi rantaan tummansinisessä retkeilyasussaan, hän riisuu oranssit pelastusliivit rannassa ja kiskaisee päästään pipon ja nakkaa lopuksi kaikki kanoottiinsa. Vanha laituri natisee. On kylmä vielä, vaikka aurinko paistaa. 

Tuulenahavoittama nainen kiertelee tervehtimässä vanhat tutut paikat. Ne vastaavat hänelle, kaikki puut, kivet, sileät kalliot, vanha pihakeinu ja kauempana sijaitseva pieni kotilampi, talot suojaamassa toisiaan ulkotuulten puhureilta. 

Martta Wendelin

On hyvä nähdä vielä kaikki aaltojen pieksämät merenrantakalliot, mutta on lähdettävä. Jätettävä rakkaat paikat, kitukasvuiset katajat, männyt, sileät kalliot, matalat varvikot. Mutta palaan taas. Aurinkokin palaa aina ajallaan, tämä on hänen pyhä paluumatkansa. Naisessa elää kotiinpaluun henki, sallien kuitenkin viipyilyn tutuilla paikoilla. 

Niin nainen meloo kohti rannikkoa, katselee edessäpäin näkyviä tuulen puuskia kotimerensä päällä, jäälauttoja näkyy vielä maisemassa siellä täällä. Hän näkee pääsiäiskokkojen syttyvän pitkin rantoja. Rantatulista hän aistii saman kotiinpaluun tunnun kuin aina ennenkin, ihan kuin häntä olisi jo kaivattu  täällä. Pääsiäisjuhlan odotus leijuu ilmassa, ihmiset pitävät näillä main tapanaan kokoontua yhteen tähän aikaan vuodesta.

Basilica of Gethsemane, Jerusalem

Nainen meloo intiaanikanoottinsa punavalkoisen pienen mökin rantaan, hyppää maihin, kokeilee onko avain vanhassa paikassa. Ja on on! Mökissä hän sytyttää tulen takkaan tervaskiehisten avulla, keittää voimakkaanmakuista teetä lämpimikseen. Takka humisee. Nainen lähtee verkkaan matkaan, sammuttelee hiipuvat kekäleet, hyvästelee vanhan mökin, muistaa sen kaikki vanhat asujaimet, sovittaa vanhaa keltaruskean raitaista villatakia, laittaa sen hitaasti takaisin naulaan, missä sen paikka on aina ollut. 

Nainen meloo kohti satamaa, laiturin päässä odottaa punanuttuinen irlanninsetteri, se katselee rauhassa kunnes nainen on perillä ja maissa, lähtee sitten yhtä jalkaa naisen kanssa. He tunnistavat toisensa, kaukaa tulleet tuntevat aina. Punanuttu kiertelee naisen kanssa pitkin ikihonkaista rannikkoa, sinisen talon kohdalla se luikahtaa pihaan kuusiaidan raosta. Koiran hävittyä pihaan, mitään rakoa aidassa ei näy. Nainen jatkaa tietä eteenpäin, tunnistaa kaksi hahmoa, nämä hän tunsi entisessä elämässään opettajana. Mutta vanhat oppilaat eivät he tunne häntä. Nainen tervehtii vastaantulijoita: "Minä se olen." Sitten hän jatkaa matkaansa. Oliko se hän, voiko olla!? Mutta naista ei enää näy.

Hän saapuu vanhan maalaistalon pihaan. Astelee ensin kanalaan.  Kukko kiekaisee hänet nähdessään oikein kunnolla. Naista hymyilyttää. Toista sataa vuotta vanha talo toimii nykyään myös tilapäisesti  majatalona.

Kapkov Yakov Fyodorovich "The Widow"

On pääsiäisjuhlan aika. Nainen saapuu pihaan kuin joka vuosi ennenkin, vaikka mitään ei ole sovittu. 

Siellä kaikki ovat, kasvoista heijastuu jälleennäkemisen riemu. Nainen riisuu Haltin retkeilytakin eteiseen, samoin oranssit rannekkeet, sen alla on pitkähihainen tumma paita, mutta oranssin  otsapannan hän jättää. Hänen haavansa kyllä paranevat, hänessä kasvaa jokin uusi ja huoleton.

Kaikki ovat saapuneet. Ilta pimenee, tähdet syttyvät pitkin taivaankantta yksi toisensa perään. 

Nainen tuntee olevansa rikas, koska ei ole mitään vaatinut itselleen. Ystävät kerääntyvät naisen ympärille, sulkevat hänet piiriinsä. 

Kaikki istuutuvat pöytään. Juhla voi alkaa. 

Seitsemän

Stalkkarin seiska

Lempinumeroni on seitsemän.
Protestoin sitä vastaan että seiskan poikkiviiva on poissa. Viiva pitää on! Jos ulkomaanelävä laittaa postia jossa on numeroita, joudun vertailemaan ykköstä ja seiskaa, ainakin joskus. No vaaleissa saattaa äänet mennä miten sattuu. Harmittaa varmaan osallisia.

Lumikilla oli seitsemän niitä kääpiöitä. Antiikin maailman ihmeitä oli seitsemän, yhden muistan, Rodoksen kolossin, jonka jalkojen välistä purjehdittiin satamaan. Ja seitsemän kuolemansyntiä. Kade, käärmemieli oli varmaan yksi. 

                                                 

Sitten oli ne seitsemän vitsausta Raamatusta, jotka Herra lähetti, koska kansa napisi. Ainakin heinäsirkkoja laittoivat taivaasta tulemaan. Vielä lisää seitsemän lihavaa ja laihaa vuotta jotka myös tuli ylhäältä, en muista kummat ens, varmaan lihavat. Saa korjata. Seitsemän viisasta neitsyttä oli Raamatussa, hyvä että niinkin monta. Taisivat olla niitä lamppuöljyn vartiointiin erikoistuneita. Tai siis kymmenenhän neitsyitä oli, Aleksis Kiven veljeksiä oli seitsemän. Saa korjata. 

Lempivuodenaikani sijoittuu alkukesään, kuudennen kuun lopusta seitsemännen puoliväliin. Kun kesä on ihan just nyt. Se tekee onnelliseksi.

Seitsemän on minulle myös mystinen ja pyhä luku, syleilee taivaita, ja värinsä on tummaa sinistä. Myös numero seitsemän heijastelee vettä sinivihreästä syvään sineen.

Seitsemän kertaa seitsemän koetteli koura kohtalon, ja saduissa koettelemuksia oli seitsemän, ellei kolme riittänyt sitten. Muistan kun skidit oli laitettu koulussa ekalla kirjoittamaan satu. Poika siinä etsii onneaan. Seitsemän hirveää kärsimystä ja ponnistusta oli kuvattu seikkaperäisesti koettelemuksia kuvaten. Loppu sujui kuitenkin liukkaasti, näin:

"Vielä seitsemän vuota sen pojan oli kestetävä. Sitten hän löysi onensa."
Sen pituinen se.