Sisäiset ääneni

Rajatapaus,  hänen sisäiset äänensä ja minuutensa lilliputit

                                                               

Sisäiset ääneni

Sisäiset äänet puhelevat päässäni taukoamatta. Kun olin lapsi juttelin paljon itsekseni ja jäin tästä  toimesta kiinni, niinpä opin vähitellen sulkemaan sisäisen puheeni vain sisälleni, etten vaikuttaisi kovin hurahtaneelta muitten silmissä.

Jotta saisin äänet sisälläni sopusointuun, mietin millaisia ne ovat ja mitä ajavat takaa. Välillä pään sisällä tulee ahdasta, kun äänet puhuvat yhtä aikaa.  Toinen varoittaa: Ei onnistu! ja toinen viittaa kintaalla: Menee miten menee ja se siitä! Pirullista.

                                                                     

                                                                    Susanna Pihlaja

Ilon Wikland

 
Soraääni on ahdistunut ja osaa vain väännellä käsiään eikä saa millään toimeksi, ei pääse eteen eikä taakse, kun ei tiedä miten menisi ja minne. Soraääni jumittaa, tuskittelee ja kauhistelee sisälläni ja uskoo että maailmanloppu on jo ovella.

                                                                           

Susanna Pihlaja

                                                                   
Toinen ääni kellossa on Vauhtimimmillä. Tämä säteilee valoa ja äänensä tihkuu hunajaa. Mimmi uskoo satuihin, jotka käyvät toteen, hehkuu sisäisesti, on hyväntuulinen ja repii murheistakin huumoria. Vauhtimimmi osaa myös istua aloillaan, kun henki sattuu päälle, analysoi, selittää, pureutuu syntyihin syviin, oivaltaa hetkessä maailmojen salat.


                               
                                                                                P.S.Kroyer                            

Lilliputit, minuuden sisäiset hahmot

Äksytypsy on noitamainen hahmo, otsa rytyssä, vanha jo nuorena. Äksyllä on violetti baskeri päässään, tumman harmaa tukka longertelee sen alta, hahmo on luiseva ja alati liikkeessä,  kaikessa hermostuneisuudessaan täynnä levotonta energiaa.  Jotakin se tahtoo, jotakin se etsii. 

                                           

Edward Munch

                                                                           

Valopallo on pollukka joka pumpsahtelee silmissään eloisa intuitio, sen tukkakin kiiltää hyvinvointia. Säilyy nuorena vaikka kuinka ikääntyisi. 

            

                                                               

                                                                      Susanna Pihlaja
                                                                   

                                                           

                                                                                 Inge Löök

Tyllerö kulkee suu messingillä, iloitsee elämästä, osallistuu ja puuhailee, puhelee kerkeästi, kuljeskelee. Eksyy uteliaisuuttaan oudoille poluille, joilta löytää aina kotiin, koska uskoo löytävänsä.

                                                                     

Helen Schjerfbeck            Martta Wendelin 

 Jonakin päivänä kaikki ääneni soivat yhteen. Ne vain soivat. Minä vain olen. Ja lilliputit.  Lilliputit asuvat kaikki somassa sovussa yhdessä ja samassa talossa.

                                   

Antin ensimmäinen lehtijuttu

                                      Antti kirjoittaa partiojutun

Kouluaikoina Antti tapasi paljon kavereitaan koulussa ja sen ulkopuolella. Yksi tärkeimmistä vapaa-ajan harrastuksista oli partio. Siihen aikaan partio tarkoitti enimmäkseen retkeilyä talvisin ja kesäisin.

   Nämä retket kirjattiin tarkasti ylös. Niinpä Anttikin kirjoitti tasateräisellä tussilla omaa retkipäiväkirjaa ja kuvitti sen havainnollistavilla piirroksilla. Näin tapahumat pysyivät tuoreina mielessä.

    Lippukunnan kesän huiputapahtuma oli kesäleiri. Antti hankki kameran ja kuvasi leirillä. Sattumoisin leireiltä yleensä paikallislehteen juttuja tekevä toimittaja huomasi Antin kameran ja pyysi häntä lähettämään lehteen kuvia ja jonkinlaisen jutun leiristä, niin että hän itse pääsisi vähän vähemmällä vaivalla.

    Antti mietti ankarasti, mitä leiristä olisi kirjoitettava. Silloin mieleen palasivat retkiselostukset omaan retkikirjaan. Osviittaa siitä, mitä asioita ja missä järjestyksessä oikeaan lehtijuttuun pitäisi laittaa Antti sai lukemalla parin edellisvuoden leireistä kertovat jutut.

   Siinä meni tovi ja toinenkin ennen kuin vanhanaikaisella kirjoituskoneella naputeltu juttu valmistui. Paikallislehden toimitussihteeri luki jutun läpi ja pyysi tekemään muutaman pienen korjauksen. Kuvat kertoivat lisää leirin tapahtumista. Muutaman päivän kuluttua painototuore lehti tipahti kodin postiluukusta Antin ja kavereiden ihmeteltäväksi.

     Lehteen ei voinut kirjoittaa aivan kaikkea mitä leirillä tapahtui. Antti ja Matti pääsivät kotimatkalle Lassen pikaveneessä. Perässä paukasi tehokas moottori, mutta paluumatkalla keskellä selkää moottorin ääni vaimeni ja se pysähtyi kokonaan. Syykin selvisi: kaksitahtimoottorin bensiinistä oli unohtunut öljy, joten moottori leikkasi kiinni.

   Melontaretken jälkeen vene saatiin rantaan ja pikkuteitä pitkin koko saattue käveli valtatien varrelle. Tuttavalta saatiin polkypyörä lainaksi. Matti ehdotti, että Antti polkisi kaupunkiin ja toisi hänen autonsa, niin että kaikki pääsisivät nopeammin kotiin.

    Antin täytyi kuitenkin kieltäytyä, sillä ajokortti-ikä olisi vasta parin kolmen vuoden päästä. Niinpä Matti pyöräili vajaat kaksikymmentä kilometriä kaupunkiin ja tuli noutamaan autollaan loppuporukan.

    Ensimmäisen lehtijutun jälkeen paikallislehden toimittaja kysyi, voisiko Antti hoitaa muidenkin kesä- ja talvileirin jutut ja kuvituksen. Ensimmäisen jutun jälkeen leiri- ja retkijuttujen kirjoittaminen tuntui paljon helpommalta. Antti vieraili jopa sudenpentujen leireillä ja kirjoitti niistä lehteen pieniä artikkeleja. Koska Antti ei voinut olla leirillä koko aikaa, niin yksi leirin johtajista, Veksi, kertoi puhelimessa tarvittavat taustat juttua varten.

     

Muistan kesän

                                              

                                Stalkkari kesäduunissa.                

                                                    

Muistan sen kesän aina. Serkku tuli joka aamu kukon laulun aikaan noutamaan töihin risteyksestä, jonne sai jaloitella kilometrin ja toistakin. Mutta ei väsyttäny, joka aamu lähdin töihin intoa piukassa. Mitähän tänään!? Olin parinkymmenen, mutta kahvia isolle porukalle en ollut keittänyt. Ihme sumppi oli eka. Hyväntahtoisesti vinoilivat työmaaukot koko kesän. 

Aurinko paistoi aamusta iltaan joka päivä. Pomot, se serkku ja hänen esimiehensä, olivat itseään sivistäneitä miehiä. Siitä vaan posmottivat ulkoa pitkiä pätkiä Alastalon salista ja muista Raamatun paksuisista.Itsellä ei ole kehumista.
Serkkuni ja se Hautamäki osasivat ostaa ja myydä ja rakentaa ja muokata maita, tontteja, metsiä. Ei ole pitkä kun serkku näytti rullottamiansa taidepläjäyksiä, mitä lie olleet Nelimarkkoja. Ostanut nipussa. Itelle ei ois tullu ikinä mieleenkään. - " Flikka se vaan kulki koko kesän kirja saappaan varressa", virnuili serkku.
Vanhoilla päivillään serkku laittoi pystyyn Lomakylän syntymäpitäjäänsä. Hienon. Pieteetillä rakennetun ja etisöidyn, ja hyvät sapuskat laitteli vaikka pataljoonalle. Jätti jälkensä missä ikinä kulki. Ihmisiin ja maisemaan. Muistot kantaa. 



                      
                           

Maija ja Äärni ja vanhat rauniot

                                         Vanhat rauniot. 

                                         Stalkkarin tarinoita lapsuuden päiviltä.

Kävelimme isän kanssa rantaan. Kesätuuli leyhyytti vainioita. Isä sanoi että haluaa näyttää minulle jotain harvinaista. Kiipesimme rannan kautta metsäiselle mäelle, nyt tuoksuivat männyt ja jäkälät. Isä kulki edelläni raunioille. Isä kertoi että muinoin tällä mäellä asuivat hänen äitinsä veli eli isoäitini veli Äärni ja vaimonsa Maija perheineen. Maija oli luontoa rakastava ihminen. Hän vaali mökin ympärillä puutarhaa.Aamusta iltaan Maija ahersi kasviensa parissa. Kasvatti itse sipulit, lantut, porkkanat ja marjat, omenat ja yrtit. Yrteillä parantaminen oli Maijalla hallussa. Äärni taas oli jumalinen mies. Pitkä, vankka ukko, joka söi yhdeksänkymppiseksi kovaa ruisleipää omin hampain. Maija ja Äärni pitivät koko kylän hyvässä hengessä.

Etsimme isän kanssa Maijan omenapuun, syreenipensaat ja villiintyneet ruusut. Muistin puutarhan siitä pitäen aina. Käyskentelin hartaana tervehtimään Maijan puutarhaa, söin marjoja, ja mietin sitä perhettä joka ammoin asui aurinkoisella mäellä lähellä jokea ja jonne kosken kuohunta ja solina kantautui.
Teininä vein ystäväni tutustumaan Maijaan. Paistoimme makkaraa nuotiolla Maijan kallioilla. Vaikka satoi.

Jedi, Rudi ja soturiprinsessa Siri

                                               Soturiprinsessan tarina

    (Kaija Juurikkala: Sielun värityskirja, Soturi)

Olipa kerran soturiprinsessa nimeltä Siri. Oli sota-aika ja maa jossa prinsessa asui joutui sodan melskeisiin. Prinsessa haavoittui sodassa kranaatinsirpaleista ja joutui muutenkin kärsimään vainoajan ilmiöistä. Prinsessa lähetettiin  toipumaan sotatoimialueelta kenttäsairaalan kautta kotikaupunkinsa sairaalaan, tai oikeastaan se oli vain pieni toipilaskoti,  meren äärelle. Haavat olivat parantuneet, sirpaneet saatu pois, mutta joitakin pieniä siruja jäi ihon sisään.  Moni viivähti tytön sairasvuoteen äärellä, mutta nuori nainen vaikeni ja sulkeutui, ei halunnut purkaa tuskaansa kenellekään. Nuori lääkäri otti tavakseen käydä häntä katsomassa ja kysellä tytön vointia. Mutta tyttö vain käänsi katseensa seinään päin. Lopulta tyttö jatkuvaan vuoteensa vieressä tramppaamiseen kyllästyneenä tiuskaisi lääkärille vihaisena:
 -  Antakaa minun olla! Siitä paikasta nuori lääkäri kiipesi sairaalan ylimpään eli kolmanteen kerrokseen kysymään vanhalta teraupeutilta mikä neuvoksi.
 - Potilas on kyllä toipunut vammoistaan, mutta sodan kokemukset eivät jätä rauhaan.
Terapeutti kuunteli ja haroi harmaita hiuksiaan ja katseli ulos. Kysyi sitten:
 - Mitä hän on sanoo itse?
 - Antakaa minun olla!  lääkäri vastasi, tyttö haluaa vain olla itsekseen.
 - Tehkää sitten niin, terapeutti tuumii. Sitten hän ykskaks muistaa jotakin.
-  Niinpä, kuulehan, minulla on ongelma. Suostuisikohan hän kävelyttämään koiraani? Tai oikeastaan ei se edes ole minun vaan naapurini Rudin koira. Ja hän on nyt reissussa. Voisitko kysyä häneltä, sallisiko hänen tilansa jo pienet kävelyretket sairaalan puistossa? Ihme ja kumma, tyttö suostui. Hän siis suostui!  Lääkäri ei ollut uskoa.

Harmaahapsi terapeutti toi Jedin, vilkaan punanuttuisen irlanninsetterin aina iltaisin tytön luo ja poistui itse omille asioilleen. Joskus hän toi koiran myös aamulla ennen työajan alkamista tyttöä tervehtimään. Mitään ei lausuttu. Nuori nainen kuitenkin tuli loistavasti toimeen irlanninsetterin kanssa ja kun nuori lääkäri sattui vilkaisemaan alas puistoon, näytti että tyttö puheli vilkkaasti koiran kanssa.
Aikanaan koiran isäntä, hollantilainen rekkakuski Rudiger, jota Rudiksi kutsuttiin, palasi ulkomaan keikaltaan ja omi koiransa takaisin.
Nuori lääkäri huomasi tytön taas tuskailevan itsekseen. Todellakin, tyttö oli kuin olikin parantanut itsensä. Hän halusi toipua rauhassa, mutta nyt lääke oli poissa. Jedi, Jeppunen, tytön ritari.

Eräänä päivänä Jedi sitten vain livahti Rudin sinisestä talosta omille teilleen ja saapui sairaalaan ja asteli tytön huoneeseen häntä huiskien. Tyttö hymyili. Ja niin he kaksi lähtivät yhdessä ulos raikkaaseen kevätilmaan. Koira nuuski kaikkea, ja tyttö huomasi kuin uusin silmin auringon kilon lätäköissä. Lumi oli alkanut sulaa.



    kuva by Susanna Pihlaja

Tyttö meni takaisin huoneeseensa, mutta Jedi palasi kotiinsa Rudin luo.
-  Minne hävisit kuoma?  kysyi Rudi.  Mutta Jeppu vain huiski häntäänsä ja käveli keittiöön. Ruokaa! Rudi teki iltalenkin rakkaan kaukaa saapuneen punanuttunsa kanssa. He kulkivat aivan sairaalan ohi ja Jedi jäi tuijottamaan uuden ystävänsä ikkunaa. Tyttö näytti lukevan lampun valossa. Jotakin on meneillään, tuumi Rudi. Oli täysi kuu, Mars-planeetta vilkkui punaista valoaan, Venus loisti kirkkaana.

Antti ja hautakivikauppias Lintukreeni

                                     Antti ja hautakivikauppias

                    

Antti täytti yhdeksän vuotta samana päivänä, kun hänen isänsä kuoli. Sairaalassa vietetyn viikon jälkeen isän voimat loppuivat. Edessä olivat hautajaiset Luttilan hautausmaalla.
   Koko suku oli paikalla jättämässä jäähyväisiä.  Viimeisenä tervehdyksenä Antti kävi katsomassa arkussa makaavaa isäänsä. Kasvoilla oli hymy ja partakin kasvanut vähäsen. Näytti siltä, että isällä oli hyvä olla.

   Elämä jatkui arkisissa askareissa ja kesälomakin oli edessä. Parin viikon kuluttua hautajaisista Antin kotiin astui vieras mies. Aivan isän ikäinen, mutta kaljupäisempi. Vieras oli hautakivikauppias Lintukreeni.
   Hautakivi ostettiin ja toimitettiin paikalleen kaiverruksineen kaikkineen. Jostakin syystä Lintukreeni ja Antti ystävystyivät. Kesän aikana kaksikko kävi muiden surevien perheiden luona. Moni luuli, että Antti on hautakivikauppiaan poika. Se taisi vähän edistää kaupantekoakin.
   Kivikauppias liikkui Mossella enimmäkseen Heinäveden suunnalla. Kesäkuumalla uimapaikkana oli kuultavan kirkasvetinen Kermajärvi. Oikea juhlahetki vietettiin illalla nuotion ääressä: nokipannukahvit ja ranskanleipää jonka välissä oli oikein kinkkusiivuja.

   Heinäveden kirkonkylän baarissa kupillinen kahvia maksoi 23 penniä eikä bensiini ollut paljon kalliimpaa. Monessa talossa tarjottiin yösijaa, vaikka hautakivikauppoja ei syntynytkään.
   Seuraavinakin kesinä Antti oli loma-aikana hautakivikauppiaan apuna. Pikkuisilla metsäteillä, joiden varrella monet talot sijaitsivat, Antti opetteli ajamaan autoa. Kohta Mosse liikkui varsin luotettavasti, vaikkakin hiljaa hiekkatien monttuja väistellen.
   Talvella autolla pääsi huristelemaan Huruslahden jäätiellä ja -radalla. Lumi vain pöllysi ja jäähileet lensivät.
   Lintukreenin veli ajoi taksia Mikkelissä. Antti ja Lintukreeni kävivät taksikuskin kyydissä sukulaisvierailulla Kuopiossa asti: Opel Kapitän liukui reilua sadan kilometrin tuntivauhtia vaivattomasti viitostiellä.

  Kuopiossa Puijolta alas laskevaa tietä huristellut Lintukreenin sukulaispoika oli jäänyt traktorin takapyörän alle. Pyörä oli ylittänyt pojan vatsan kohdalta. Onni oli mukana onnettomuudessa,  poika selvisi eikä pahempia vammoja tullut.
   Eräässä kyläpaikassa Sulkavalla oli Antin kokoinen poika, jota hän arveli ikäisekseen. Puheet paljastivat, että poika tiesi harvinaisen paljon autoista: selityskin löytyi, sillä hän oli ammattikoulussa autonasentajalinjalla.

   Lintukreeni muutti eläkepäivinään Kuopioon lähemmäs sukulaisiaan. Antti osti hautakivikauppiaan käytössä olleen pienen Kipinä -merkkisen veneen ja moottorin. Kotimatkalla Kuopiosta Varkauteen Koiruusvedellä Puutossalmen lossin jälkeen yllätti navakka vastatuuli ja vene alkoi vähitellen täyttyä vedellä. Ei auttanut muu kuin ajaa vene lossirantaan, matkustaa linja-autolla kotiin ja jäädä odottelemaan tyynempää keliä. Kotimatka onnistui veneellä muutaman päivän kuluttua, kun keulan vuotopaikan korjasi maalarinteipillä. Se korjaus piti veneen vuotamattomana koko loppuajan.

   Vuodet vierivät ja Antti kuuli, että Lintukreeni on tullut matkansa päähän ja hänet oli haudattu Kuopioon. Silloin Antti päätti käydä tarkistamassa, oliko hautakivikauppias saanut haudalleen kiven.
   Etsiskely hautausmaalla tuotti tulosta ja hautapaikka sekä kivi löytyivät. Jos asia ei olisi ollut kunnossa, niin Antti oli jo valmiiksi ajatellut hommata Lintukreenille hautakiven.



                                                  

Kaikki mikä pelottaa

                                             Pelottaa

Yksin kun aikaansa viettää, nousee mieleen pelot. Nykyaika pelottaa.

Pelkolista nyt:

- sodan pelko

- ihmisten ja eläinten kärsimys

- joutuminen eroon läheisistä

- vakavat sairaudet

- väärin valtaa käyttävät ihmiset

- sadistisluonteiset ihmiset joiden kohteeksi joutuu

- ravinnon loppuminen tai saastuminen

- vesi loppuu

- kirjat ja lehdet katoavat

- luonnon tuhoutuminen

- pelon ilmapiiri

- vaino, vainoharhojen lietsomien

- inhimillisyyden katoaminen

- oikeudenmukaisuuden, luotettavuuden katominen

- julmuus

                            

Rukoilkaamme. Amen.