Valasranta

                                            Antti ja Irma: tanssien kesään

Kasvihuoneilmiö pukkaa päälle heti toukokuussa. Kesä jota koko viime kesä odotettiin, on täällä taas.
- Niin, ne entiset kesät ja kesätanssit, olivat ne ihania aikoja, huokaa Irma.
Antti kuulostelee Irman puheita. Onko nainen käynyt aikoinaan tansseissa oikeilla kesälavoilla? Nytkin tanssiminen on muodissa, mutta vanhan ajan tanssipaikoista alkaa olla pulaa. Onkohan niitä missään näillä nurkilla?
- Yhden ainakin tiedän reilun tunnin ajomatkan päässä, nimi on Valasranta, selittää Irma. Lava on ollut pystyssä Säkylän Pyhäjärven rantamaisemissa Yläneen puolella vuodesta 1955, joten perinteitä on.

- Vai että Valasranta? Aika outo nimi tanssilavalle suomalaisen järven rannalla. Valaita Pyhäjärvessä?
Antti kaivaa kaapista suorat housut ja kesäpaidan. Olisiko tämä hyvä asu? Irma on sonnustautunut etelän kesäänkin sopivaan vilpoisaan vaatteeseen. Varmuudeksi pariskunta palaa ottamaan vielä takit mukaansa.
Valasrannan lippuluukulla seisoo kaksi komeaksi kasvanutta järjestysmiestä. Eivätpähän juopuneet tai muuten rähinähenkiset tungeksi tanssilavalle. Autojakin on parkkeerattu lähialueelle pienen kirkonkylän automäärän verran. Luulisi, että tanssijoitakin on melkoisesti.
- Ei tuonne mahdu kunnolla tanssimaan,  jänistää Antti vielä ennen sisäänmenoa. Suurin syy saattaa olla kuitenkin se, että viime tanssiaskeleista on jo vähän aikaa. Muistuisivatko askeleet vielä mieleen vai joutuisiko Irma tyytymään seunäruusuksi tai sitten hakemaan jonkun nopsajalkaisemman kanssikavaljeerin.
- Tiedätkö Irma, kuka täällä on esiintymässä? Varmaan joku humppa- tai muu outo tanssiorkesteri ja takavuosien raspikurkku?
Tanssilattialla meno näyttää vauhdikkaita, kuin Tanssii tähtien kanssa -ohjelmassa ikään. Ei tuonne ainakaan tohdi mennä mukaan. Tallovat vielä jalkoihin tai muuten tönivät.
Antti ja Irma muistelevat vanhan ajan lavatansseja ja seuraavat tanssilattian taitureiden askelia. Yllätykseksi lavalta kajahtaa jonkin ajan kulutta Anneli Mattilan tuttu ääni. Hetkessä on lattia täynnä.
- Nyt kyllä mennään, meinaa Irma.

- Mennään mennään ja niin he aloittelevat hissuksiin ovensuun läheltä niin pääsevät tanssikurssiensa käyneitten tanssijalkaisten alta pois, jos tilanne näyttää uhkaavalta.
Juhamatti aloittaa oman settinsä heti Annelin jälkeen. Ryhdikäs, notkealiikkeinen ja komeaääninen vanhan liiton laulajamies vetää muutaman entuudestaan tutun kappaleen ja oitis heräävät tanssikansan tanssihalut. Ei vaan voi jättää väliin, kyllä tästä rakkaudella selvitään. Ja siellä Antti ja Irma jo liitävät. Kauan ei tarvinnut harjoitella.

Ilta kuluu rattoisasti kahta artistia kuunnellen, tanssikansaa katsellen ja mukaan riemuun tunkien. Eipä näy korkkareita. Tanssitossut pitää olla. Irmalla on, kukkaistossut oikein. Väsyksiin asti Antti ja Irma tanssaavat, välillä luohaavat oikein, hellittävät kun pukkaa hiki pintaan. Heti kohta taas pyörivät kuin väkkärät.
- Nyt on lähdettävä kohti kotimaisemia, ettemme jää maantiellä näiden vahdikkaiden tanssijoiden jalkoihin, Antti esittää.
- Ei kai me nyt kesken lähdetä. Tai no, mennään vaan. Jos vielä yhdet! Niin he tekevät. Sitten on hauska ja vielä voimiakin ajella pimeässä kotiin päin. Venus ilmaantuu alkumatkasta taivaalle, ja kuu siintää maantien yläpuolella. Arkajalka tanssipari ajaa halki öisen maiseman täynnä alkukesän ihmetystä.

Tästä toukokuisesta tanssimatkasta tuli saman tien melkoinen yhteinen aarre näille kahdelle uudelleen toisensa löytäneelle ihmiselle. Mahtoiko tanssilavalle paluu herättää heissä joitakin muistoja, jotka ovat uinuneet vuosikymmeniä unohduksissa.  "Mikä sulle oikein tuli, ensin sydämesi suli. Hetken ehdin uskoa-a, kanssas kuljen kohti aamuruskoa."

- Kesällä uusiksi, jos sinulle sopii, innostuu Antti.
- Katsotaan nyt. Siis ilman muuta armaani, virnistelee Irma. Käydään siellä Karviassa Mattilan  Annen  Taidekahvilassakin?

Antti ja Alaskan matka

                                            Antin tutkimusmatka Alaskaan

- Olet Antti kuulema matkustellut aikanaan paljonkin. Onko Alaska tullut tutuksi?
- Niinpä. Nyt tuntuu tulevan tuutin täydeltä televisio-ohjelmia Alaskasta. Ei ole Alaska sen tutumpi.
  Luin äskettäin mielenkiintoisen kirjan. Allen Forrester tekee kirjassa tutkimusmatkan silloin vielä tuntemattomaan Alaskan osaan, eli Wolverine-joen laaksoon ja sen latvavesille.

  Kirjailija Eowyn Ivey on nuori alaskalaiskirjailija,  joten tunnelmat ja tiedot ovat hyvin hänen hallussaan.
  Kertomus tuntuu uskottavalta, onhan kirjan lähtökohtana vuonna 1885 tehty tutkimusretki Alaskaan.
  Kun nyt katselee televisio-ohjelmia, kuten "Operaatio Alaska", "Alaskan armoilla", "Alaska, viimeinen rintama", "Alaskan selviytymiskoe" ja "Alaskan kultakuume", joissa ihmiset myörivät jättimisillä kullankaivuu- ja huutelukoneillaan Alaskan maaperää, kaatavat metsää, metsästävät ja muuten vain yrittävät valloittaa Alaskan erämaita, tuntuvat nykyaika ja kirjan kuvaama aika kertovan eri alueesta.

  Televisio-ohjelmien parasta antia ovat Alaskan komeat joki- ja vuoristomaisemat eri vuodenaikoina.

- Jos olisi mahdollista, niin lähtisin matkalle Alaskaan Allen Forresterin retkikunnan mukana. Edessä olisi suuri tuntematon erämaa kaikkine sen tarjoaminen iloineen, suurine ongelmineen ja hienoine hetkineen, Antti tuumaili. Villi Pohjola -sarja häivähtää myös mielessä pohjoisine ilmapiireineen. Siellä se hirvi yhä tallustaa kadulla Antin mielikuvissa.

  Taivalta taitettaisiin lopputalvesta alkaen Wolverine-joen jäällä ahkioita vetäen. Kevään edetessä jäät lähtisivät ryskyen pitkin valtavaa jokiuomaa.
  Alkuperäinen, salainen ja mystinen Alaska avautusi askel askeleelta. Keväällä Alaskan alkuperäisasukkaat, midnoosky-intiaanit, aloittaisivat lohenkalastuksen alkeellisilla eläimen jänteistä kudotuilla verkoillaan - talven nälkäkuuri olisi ohitse.
  Turkimusretkikuvauksen vastapainoksi Eowyn Iveyn kirjaan on otettu katkelmia Forresterin raskaana olevan Sophie -vaimon päiväkirjamerkinnöistä kotona Vancouverin kasarmilla.

- Taidan jättää Alaskan matkan väliin. Oman mielikuvituksen luomat matkat ja maisemat saavat olla omiani, Antti pohtii.

Nyt olohuoneen pöydällä on Andre´ Brinkin kirjoittama "Tuokio tuulessa" -niminen teos, joka kertoo Elisabeth Larssonin ja Adam Mantoorin matkasta 1700-luvun Etelä-Afrikassa. Vaikka Alaska ja Etelä-Afrikka ovat kaukana toisistaan ja ajankohtakin poikkeaa yli sadalla vuodella, niin molemmissa kirjoissa on paljon samaa. Nyt edessä voi olla mielenkiintoinen matka kuumassa ja eksoottisessa Etelä-Afrikassa.

Sekä Iveyn "Maailman kirkkaalla laidalla" että Andre Brinkin "Tuokio tuulessa" ovat molemmat hyytävän koskettavia tarinoita mantereittensa 1700-luvun ja 1800-luvun asukkaista, luonnosta, selviytymisestä ja rakkaudesta ääriolosuhteissa.
  Alaska-kirjan "Maailman kirkkaalla laidalla" kirjoittajan Eowyn Iveyn edellinen "Lumilapsi" -romaani sijoittuu myös Alaskan erämaihin. Ilmestyttyään 2013 se oli yksi Pulizer-palkinnon finalisteista.

Palatkaa perhoset

                                            Rakkautta ennen kuin on myöhäistä

  

 

Stalkkari Irma siivoaa kovalla touhulla. Lehtitelineestä hän löytää ruskeaan paperiin käärityn paketin, tuijottaa sitä hyvän tovin, ennen kuin tajuaa. Oi tämä on se paketti minkä korjasin talteen - sateesta. Jeppu, se punaturkkinen irlanninsetteri pudotti sen. Minun piti se niin toimittaa perille myöhemmin. Mutta sitten tuli joulukuu ja ne leffaillat Antin kanssa Kahvila Babylonissa. Saman tien Irma avaa paketin uteliaisuudessaan. Kirja, lempikirjailijani Juha Itkosen romaani. Suomen suurimmasta rock-tähdestä Suvi Vaahterasta ja kirjailija Antti Salokoskesta, joka uskoi olevansa Suvin laulujen hän.

Irma alkaa oikopäätä lukea uutta tarinaa. Unohtaa kaiken muun. Eläytyy kauan sitten poimimansa kirja-aarteen ääreen herkistyneenä, ihmeissään, kirjailija puhuu minulle, suoraan minulle, telepatiaa, magiikkaa. Noituutta? Tai samantapainen ajattelutapa, fiktioiden ja ajan rinnakkaisuudet ja päällekkäisyydet. 

Anna minun rakastaa enemmän oli ensimmäinen Itkosen kirja, johon Irma oli tarttunut ja siitä pitäen lukenut kaikki ilmestyneet. Parasta luettavaa koko Suomessa, hänelle kelpasi joka ainoa Itkosen hengentuote.

Antti kömpii Irman rappusissa ja plimpottaa ovikelloa. Irma heittää kirjan soffalle ja menee avaamaan ovea.
- Lähdetkös käymään Babylonissa? Jos vaikka löytyisi joku elokuva katseltavaksi. Irma huiskaisee hätäpäissään kirjansa suojapapereita sivuun, piiloon Antin katseilta.
- Lähdetään vaan. Menevät rappuset kolisten.

Kahvila Babylonissa Irma ja Antti asettuvat valikoimaan katseltavaa leffanurkasta. Isäntä kiikuttaa huoneeseen sinisissä isoissa kupeissa yrttiteetä ja ruisleipää vuohenjuustolla. Irma äkkää Rakkautta ennen -elokuvat ja selittää Antille että ne tulivat hänen mieleensä kirjasta jota hän juuri luki. Samat päähenkilöt leffasta toiseen, aina eri elämäntilanteissa.  Richard Linklaterin elokuvan Ethan Hawken ja Julie Delpyn näyttelemät päähenkilöt Jesse ja Celine löytävät toisensa aina uudelleen nuorina Wienissä, myöhemmin Pariisissa ja selvittelevät suhdettaan vuosikymmeniä myöhemmin Kreikassa.

Niin kuin hän ja Antti, Irmalla välähtää. Kerran niin läheiset, uudestaan toisensa löytäneinä, kiitollisina kohtalostaan. Seesteisen onnellisina. Heidän aikansa oli silloin ja on taas. Heidän elämänsä yksi ympyrä sulkeutuu, se matkii fiktiota, mutta onnellisempana versiona, ilman riutumistä ja räytymistä.

Irma jatkaa katselumaratoniaan aina Rakkautta keskiyöllä filmiin asti, mutta Antti nukahtaa, herää sitten filmipariskunnan säksätykseen ja menee keittiöön rupattelemaan aikansa kuluksi kahvilanväen kanssa. Irma huokailee leffan loppuun ja yhdessä lähtevät kuomat kotiutumaan.

Seuraavana päivänä illansuussa Irma saa Perhoset luettua, paketoi kirjan uudelleen entiseen ruskeaan paperiinsa ja lähtee palauttamaan sitä. Irma kävelee koko puutaloalueen läpi, katselee kiinnostuneena talojen pihoja, suuntaa satamaan. Aikoo pudottaa käärön sinisen talon postilaatikkoon. Paketin päällä lukee osoitteen yläpuolella Prinsessa Siri. Omituista, tuumaa Irma. Ei ole Suomessa prinsessoita. Tästä on otettava selvää.

Kotona Irma tutkii kirjahyllyään ja löytää etsimänsä: Anna minun rakastaa enemmän. Lukulampun valossa hän syventyy uudelleen Antin ja Suvin nuoruuteen. Joitakin ihmisiä on vaikea saada päästään pois koskaan. On maaliskuu. Lumet alkavat kohta sulaa. Mustarastas laulaa ensimmäistä kertaa tänä keväänä.

Vain sinuun jää värit

                                                  Lappu haalarin taskussa

Nuorena tykkäsin kaikenmoisista haalareista. Hankala asu, mutta minusta ihana, kesät talvet. Yksi vielä löytyi komeron alahyllylle piiloutuneena.
Oi niitä aikoja ja asu pesuun!!! Ai täällä on joku lappu taskussa. Ai tämmöinen merkillinen. Ai olin kirjoittanut runon ihastukselleni. 

Hetkiä.
Pieniä ikuisuuksia.
Kohtaamisia.
Äkkiä muuta maisemaa ei enää ole.
Vain sinä olet.
Vain sinuun jää värit.

Isikselle

                                                 Elämän lähde

Kultakehräinen

                                        Kultakehräinen

En minä ihmisiin usko. Vain sinuun kultakehräinen.
Tuleni valo, keltainen jumalani. On vain sinulla.
Niin minä löydän tieni aurinkoon.
Sinä rakastat meitä, ylpeitä huolettomia kulkijoita.
Eivät ne minulle mitään voi, kun kannan sinua otsallani.

Elää kuin tuuli, ja kuolla hilpeänä.
Hartaana kuin lapsi, herkkämielinen, kaiken kokeneena, tikari povellasi. Lähdet matkalle.
Todella tietäen vain sen mitä et tahdo. Rynnistät umpimähkään? Ei.
Salaa itseltämmekin ovat kaikki tärkeät tavoitteet
meissä kauan uinuneet.

Antin auto

                                              Antin koeajot

Vanhoissa lännenfilmeissä ratsastajat katosivat loppukuvassa kohden auringonlaskua. Vanhan Simcan puikkoihin Antti hyppäsi auringon noustessa. Nykyisin Simcasta saisi kaiketi pulittaa pikku omaisuuden. Simca olisikin muuten ollut hyvä, mutta iskunvaimentimet olivat mennen talven lumia. Ei siis aivan helpoin ja turvallisin kärry, tuumin.  Onneksi autosta ei tullut omaani, mutta se oli lajissaan ensimmäinen koskaan koeajamani kulkupeli.

Aivan sattumalta olen joutunut ajamaan autolla jos toisellakin tämän Simcan jälkeen. Kirjoittelin lehtiin autojuttuja. Koeajamieni autojen lukumäärää en edes muista, mutta niitä kertyi vuosikymmenten varrella satoja.

Luulisi, että eri autojen välillä ei ole suuriakaan eroja. Istutaan alas, startataan, käännellään rattia, painellaan kaasua ja lopulta jarrutellaan ja pysyhdytään.

Autoissa on kuitenkin eroja. Kohdalleni sattui kymmenkunta vuotta sitten minulle uusi automalli ja -merkki. Tämä se vasta on auto. Tämän ottaisin. Sittemmin olen ajanut saman merkin katumaasturilla pariinkin eri otteeseen, mutta alkuperäisen koeajoauton voittanutta ei niistäkään löytynyt.

Kymmenkunta vuotta sitten koeajolla vaikutuksen tehnyt automallia oli edelleen myynnissä käytettynä. Vertailin jonkin aikaa tarjolla olleita ehdokkaita netissä. Kalliilta ne tuntuivat meikäläisen budjetille. 

Sitten sattui silmiini autoliikkeen mainoksesta sopivan oloinen yksilö. Muina miehinä kävelin liikkeeseen ja tutkiskelin autoja. Myyjä tarjosi merkkiä jos toistakin.

Tämän mielittelemäni Auton ympärillä hääri toinen autokauppias ja ostajaehdokas. Samperi. Auto oli melko varmasti menossa uuteen kotiin. Myyjä ja ostaja eivät tuntuneet kuitenkaan pääsevän sopuun vanhasta autosta maksettavasta välirahasta, joten kauppa jäi tekemättä. Onneksi. 

Huoletonta näytellen kysäisin paljonko tuo Auto tuolla maksaisi. Hintapyyntö tuli reilusti alaspäin ja kaupat lyötiin lukkoon kädenpuristuksella. Talven varalle autoon vaihdettiin pyynnöstäni alle talvirekaat. Seuraavana päivänä ajoin Autoni uuteen kotiinsa.

Autolla ajon opettelun aloitin alle kymmenvuotiaana Huruslahden jäällä. Menopelinä oli vuoden 1959 -mallinen Mosse.  Siihen aikaan ei turvavöistä ollut tietoakaan. Uimaan piti päästä kauniina kesäpäivänä. Mossella mentiin, minä ja hautakivikauppias Lintukreeni.