Suomalainen Joulutarina

     Joulutarinan Nikolas veistää joulun suomalaisittain

Suomen itsenäisyyspäivänä, joulukuun kuudentena, koko kahvila Babylonin väki kokoontuu katseluhuoneeseen kuin taikaiskusta yhtä aikaa katsomaan Juha Wuolijoen Joulutarinaa. Moneen kertaan katsottu Joulutarina herkistää mielen.

 Nuoren Nikolaksen muu perhe kuolee onnettomuudessa ja 

Nikolas kasvaa syrjäisessä Lapissa kyläläisten ottopoikana. Nikolas veistelee mielellään puusta erilaisia eläinhahmoja jokaisen perheen lapsille kiitokseksi huolenpidostaan.

Vasta katkeroituneen puusepän Iisakin ohjaamana hänestä kasvaa nykyään kaikkien tuntema maaginen hahmo, joka jakaa jouluna lahjoja.

Joulutarina kauhistuttaa, liikuttaa kyyneliin asti ja innostaa. Lapin talviset maisemat antavat kehyksen katsojan mielikuvitukselle, haaveelle joulupukista. 

Kari Väänäselle ei tee mieli Iisakkina pistää yhtään hanttiin, Hannu-Pekka Björkmanin pukki on aito, rauhallinen ja luotettava joulupukki, tukkakin kasvaa ja väri muuttuu oikean tuntuisesti Nikolaksen vanhetessa eikä katsojaa rupea ärsyttämään irtoparta pukin naamalla. Nikolaksen hahmojen uskoo hyvin olevan sama ihminen koko ajan, näyttelijöiden olemus toimii samanlaisessa rauhallisessa tempossa.

Elokuva päihittää rauhallisuudessaan viuhuvat ja nopeasykkeiset kansainväliset joulupukkileffat. Juha Wuolijoen elokuva luottaa kerronnan voimaan, joulutarinaan.

Tarina on niin vahva, että se sulattaa vaivatta monenlaiset jouluperinteen kertomukset yhteen kuten punanuttuisen pukin ja lentävät porot. Myös Pyhä Nikolaus, Myran piispa,  joka eli noin 300 vuotta jKr. ja jota pidetään joulupukki-hahmon esi-isänä,  joutui orpona 12-vuotiaana luostariveljien hoiviin, myös hän halusi auttaa hätään joutuneita ja tehdä hyviä tekoja salassa, myös hän otti huomioon lapset. Joulusukkakin yhdistetään vanhoissa tarinoissa Pyhään Nikolaukseen, joka tarinan mukaan pudotti savupiipusta kultarahoja auttaakseen perheenisää saamaan myötäjäiset tyttärilleen. Kultarahat putosivat takassa kuivumassa oleviin sukkiin. Näin hämmästynyt  isä pääsi pinteestä ja tyttäret naimisiin. Wuolijoen Joulutarinan Nikolas keksi kuitenkin paketoida lahjat. 

Ei ole ihme, että Joulutarinaa katsotaan muuallakin kuin kahvila Babylonissa joka vuosi ennen joulua. Siinä on oikeaa joulun taikaa. Nikolaksen hyvyys tulee kaukaa ja kestää tuleviin aikoihin. 

Nikolaksen elämän käänteisiin pääsee käsiksi myös Marko Leinon kirjoittamasta Joulutarinasta.

Kirjaa saa jo lukea useilla kielillä ja sitä saatetaan lukea joulusta jouluun aina uudelleen kuten Suomessakin.

Ice Age Mammuttimainen joulu

Mammuttiperhe pukkia lepyttämässä Pohjoisnavalla

Kahvila Babylonin katseluhuoneesta kuuluu lasten mekastusta.
- Mä haluun tään!
- Ei mä en taho. Mikä se on?
- Tää on Ice Age.  Mammuttimainen joulu.
- Ei kun joo, se on hyvä. Katotaan se.

Lapset asettautuvat mammuttien pariin ruudun ääreen. Hetkessä tulee aivan hiljaista.
Satunnainen pariskunta, Antti kumppaneineen, hiipivät myös katsomaan, mikä ihme sai aiemmin mekastaneet lapset niin hiljaisiksi.
Lapset seuraavat, kuinka mammuttiperhe ja muut hassunhauskat mammuttiperheen eläinystävät  lähtevät kohti pohjoisnapaa. Mammutti-isäkin alkaa uskoa joulupukkiin, kun sen omin silmin näkee.
Olipas kiehtova animaation pätkä, innostuu Anttikin.
- Mitäs lapset piditte elokuvasta?
- Oli se ihan hyvä, mutta liian lyhyt. Katotaan se uudelleen!
- Joo! säestää lapsikuoro.
Siitä he kaikki ovat yksimielisiä ja palaavat istumaan.

Painajainen ennen joulua

Halloween-maan luu-ukko tahtoo joulupukiksi

-  Minäpä nappaan tästä tämän Tim Burtonin Jack Skellington-filmin. Ei sitä ukkoa näy täällä mailla halmeilla, eukko kurkkii ympärilleen Kahvila Babylonissa. Kuudelta piti tavata, nyt se jo on, no melkein kuusi.  Osaan minä tämän yksinkin katsella, ai hei, ootko henkilökuntaa? Tuotko minulle teetä kupposen, rooibos sopii meikäläisen makuun, on Afrikan syvät ja herkulliset aromit, sopii minun makunystyröilleni. Ja vuohenjuustosämpylä, jos on? Joko se meni? Ihan kuin ei tuntisi, vaikka naapureita ollaan. Merkillillistä porukkaa. Mutta hyvä on leffakokoelma niillä.

 - Ai täällä sinä jo istutkin, Antti äkkää ja toitottaa sitten Babylonin keittiöön: Tuokaa mulle vihreää teetä kupillinen, kun joudatte.
-  Juu tuodaan! kuuluu keittiöstä.
- Hyvä kun maltat katsella, etkä pölötä, tätä pitää vähän sisäistää. Että on Halloween ja luu-ukot siellä laulavat. Aika virkeesti ne vetää, tuon sortin väeksi, vai mitä? Antti utelee.  Mutta kumppani vain tuijottaa ruutua kuulematta mitään silmät sepposellaan. Eläytyypä hyvin manalan väkeen, Anttia huvittaa.
- Päivää kumppani! Kyllä minä kuulin, tuli vaan vähän viiveellä perille. Kato nämä on niin vikkeliä, pitää ottaa joka käänteestä vaarin.
Hiljentyvät yhdessä, Antti ja tuntematon,  katsomaan kuinka käy joulu-ukon ja joulun,  kun luu-ukko haluaa vähän vaihtelua iän ikuiseen perinteeseen, Halloweenin aikaiseen peloitteluun ja kolisteluun.
- Olipa siinä erikoinen elämys. Se  räsy-nukke se sukkelasti ompeli itsensä ja oli niin romanttinen loppukin, eukko summaa vinosti hymyillen.
Antti nyökii ja vilkuttaa silmää. Huomenna met jatkamme. Samaan aikaan.

Sattumalta

                                          Sattumalta Serendipity

Kello lähenee ilta kuutta. Kahvila Babylonin ulko-ovea lähestyy kaksi hahmoa eri suunnasta sateen kastelemalla,  katuvaloissa kiiltelevällä kadulla. Hups, he miltei törmäävät toisiinsa.
- Anteeksi!  Tulin vähän lujaa kun halusin olla ajoissa. Minulla on tapaaminen. Mutta siinähän sinä oletkin! Mennäänkö sisälle täältä etelän talvisäästä? kysäisee Antti.
Kahvila Babylonin katselunurkkauksessa ei ole ketään muita. Antti ja tuntematon valikoivat yhdessä elokuvaa DVD-levyjen joukosta.
- Elokuvakirjastossa näkyy olevan tilanteeeseen sopivan niminen elokuvakin:  Sattumalta, Se- ren- di- pi- ty, tavailee Antti. Katsottaisiinko se, kun olemme itsekin sattumoisin toisiimme törmänneet?


Antti laittaa elokuvan pyörimään. Alkutekstien aikana kahvilan katseluhuoneen nurkkaukseen kuuluu outo ääni, ai se kirjailija sieltä törmää sisään.
-  Voisit laittaa meille kahvit, huutelee Antti. Katseluhuoneen nurkasta pilkahtaa esille töyhtöpää, pihahuoneen kirjailija. Tyyppi toimittaa hetken päästä heille kahvikupposet nenän eteen ja Fazerin suklaata.
-  Vaikuttaa B-luokan elokuvalta, tuumii työhtöpää.
-  Ei ole, ihan hyvä on, et sinä vain ymmärrä kun et ole katsonut alusta lähtien. Pariskunta syventyy taas leffaansa.

Antti ja salaperäinen seuraavat elokuvan tapahtumia keskittyneinä. Nainen huokailee elokuvan käänteille ja Antti räpyttelee silmimään.
-  Mitä sulle elokuvasta jäi mieleen? tuntematon toveri kysäisee laittaessaan DVD:tä takaisin koteloonsa.
-  Minulle ainakin jäi mieleen leffaromanssin taustaksi sopiva jouluinen New York. Sitten ne kaksi toisensa löytävää käsinettä ja viihtyisä tapaamispaikka, kahvila Serendipity, vastaa Antti.
- Viehättävä oli leffa ja vetovoimaiset pääosien esittäjät, joita ilman ei elokuvan sanomaan uskoisi. Tai ei pystyisi uskomaan. Edes hetken. Niin ja se että sattumako täällä heittelee vai kohtalo?  Etevimmät osaavat kohtalonsa merkkejä lukea. Ja oppivat samalla tuntemaan itseään. Ja löytävät onnensa. Katsotaanko huomennakin jotakin? kysäisee salaperäinen tuttavuus.

Ihan kuin olisimme aina tunteneet, ihmettelee Antti vieraan mentyä. 

Stalkkari joulun jäljillä

                                             

                                                   Joulukalenteri lainaan? 

-  Pitäisipä käydä kurkistamassa kahvila Babylonin nurkkahuoneessa joulukuun ensimmäisen päivän merkeissä avattua joulukalenteria. Mihinkäs se huima The Joulukalenterin ykkösosa jäikään, miettii  Antti puoliääneen.

Mutta kuka tuossa istuskeleekaan kahvilan ulkorappusilla? Näyttää vähän tutulta, mutta ei kuitenkaan ole.

- Hei! Minä olen Antti ja olen tulossa kahvila Babyloniin katsomaan eilen alkanutta The Joulukalenteria. Onko se tuttu? Mutta hei, mikäs kotelo sinulla on? 

- Tässä on minun suosikkijouluelokuvani, joka kertoo Heinähatusta ja Vilttitossusta joulun jäljillä. Lainasin tämän kirjastosta. Mielestäni tämä on vielä parempi kuin The Joulukalenteri, vaikka ei sitäkään voi moittia, salaperäinen istuskelija vinkkaa.

Antti ehdottaa, että  salaperäisen tuoman uuden joulukalenterin alkuosat voisi katsoa yhdessä kahvilan dvd-laitteella television kautta. Josko niitä voisi vertailla; makuasioista kun ei voi kiistellä.

- Jee, on rankkaa olla tonttu man, hoilaavat Antti ja salaperäinen yhdessä ja ottavat pienet tanssiaskeleetkin television silmälasimainoksen malliin.

- Nakataan takkaan pari halkoa, niin ei pääse kylmä yllättämään, tuumivat joulukalentereiden katselijat yhdessä. Ja kupilliset kaakaota ilmestyy myös höyryämään sivupöydälle. Samassa lämmössä tuntuvat viihtyvät joulukalenterihahmotkin: Heinähattu, Vilttitossu, tonttu, Kattilakosken emäntä ja isäntä sekä vauva ja vaari.

On näissä jotain sukulaissielua näissä kahdessa kalenterissa, on iki-iäkkäät tontut, lueskeleva vähempipuheinen isä, tomera vaimo ja kolme melko tonttua touhuilemassa salaisia joulun odotusjuttuja.

- Tuletko huomenna taas? Katsellaan sitten lisää.

- Kuudelta?

- Kuudelta!

The Joulukalenteri

                                                       Hard to be a tonttu man! 

 

Jukka Virtasen ohjastamana, kertomana ja suomentamana lähtee soljumaan kulttiklassikko The Joulukalenteri.

Vanha tonttu Iki-iäkäs on kuolemaisillaan kaukana koto Suomesta maailman ääressä ja lähettää tonttumiehet Toivon, Handen ja Kaukon noutamaan avainta Iki-iäkkään soittorasiaan, joka uhkaa pysähtyä. Soittorasian vetoavain on jäänyt Suomeen.

Tapaamme tonttujen salaisen luolan lähellä maalaistalossa saletisti omillaan asustavan Santasen pariskunnan. Mutta missä piileskelevät ilkeät Näsät?

Hard! It's hard to be a tonttu man. The Joulukalenteri is takaisin.

Hiilenväkeä

Hiilenväkeä ja hattupäisiä miehiä ilmaantuu tielle Raili ja Pauliina Heikkilän tarinakirjassa  

Poikkesimme kerran sattumalta matkallamme Onnenkoskelle. Tuossapa soma poikkeamispaikka! Menimme sisään satumökkiin, siellä evästivät matkalaiset ja kaikenlaiset tuliaiset oli helppo poimia. Hypistelemiseen meni aikaa. Postikorttejakin silmäilimme. Päädyin pyöreäkulmaisiin kortteihin, jotka esittelivät lapsuudesta tuttua elämänmenoa maalaistalossa. Matkakumppani huomasi että valitsemani kortti olikin lapsuudenmaisemistani. Viimeisen äitienpäiväkortinkin löysin Railin runokorteista ja kuva oli Isojoen maisemista, äidin kotipitäjästä. Pidän kauniisti kulmistaan pyöristettyjä kortteja myös omaan menneisyyteeni liittyvinä suurina aarteina. Synnyinseutuihini liittyviä kortteja myydään nykyään vähän kaikkialla Suomessa.

 Pläräsin lisää kortteja, ainutlaatuinen tunnelma, pari runollista lausetta ja lapsuudesta tutut maisemat, pakko saada lisää. Myöhemmin löysin kortteja myös kotikaupunkini kirjapuodista. Aina ovat kortit saajaansa ilahduttaneet,  kaukomaillakin.

Hiilenväkeä -kirjasta muistin taas lapsuuttani. Hiippailin aina mummon kamariin ja istuin mummon sängyn viereen vihreään nojatuoliin. 

- Mummo, kerro taas niistä muinaisista. On vasta ilta. Kyllä jaksan valvoa, kinusin.

Niinpä mummo kertoi sillä kertaa tarinan kuinka mies oli koiransa kanssa liikkeellä iltahämäräistä tietä pitkin kotiaan kohti.Yhtäkkiä Musti seisahui niille sijoilleen kesken matkanteon, eikä niin sitten kirvelläkään eteenpäin. Musti vain seisoo ja katsoo hievahtamatta metsään päin. Vähitellen mieskin alkaa kuulla metsän suunnasta ääntä, kuin kellojen ja tiukujen moniäänistä kilinää ja kuisketta, pienen pientä puheen sorinaa, höpötystä. Äänet voimistuvat. Mies seuraa koiransa kanssa kuinka hiilenväet kilkutellen, höpinöiden ja kaltutellen kulkevat tien yli ja häviävät metsään vähitellen. Pienen pientä kilinää kuuluu vielä hetken ja sitten sekin vaimenee. Musti terhistyy taas ja niin mies ja koiransa pääsevät jälleen matkaan. Pikkuväen on aina annettava mennä ensin. 

Yhdistin kauan lapsenmielessäni hiilenväen joulutonttuihin kulkusten kilinän takia. Mummo väitti että tupatonttumme oli yksisilmäinen ja asusti vintillä. Yksisilmäinen joulutonttu ei sopinut minun uudenaikaiseen maailmankuvaani, vaikka miten yritin yksisilmäistä ymmärrykseeni sovittaa. Mummo kun puhui talonhaltiasta. Elettiin  1950-lukua.

Martta Wendelin

Seutu on sama kuin Raili ja Pauliina Heikkilän kirjassa Hiilenväkeä, jossa liikutaan Pohjois-Satakunnan ja Etelä-Pohjanmaan maisemissa. Ilmeisesti Pohjois-Satakunnan kansanperinteen tarinat  olivat sen ajan vanhemmalle väelle yhteisiä. Niin vain hattupäinen mies voi ilmaantua vielä tänäänkin. Ei ole pitkä aika kun ystäväni kertoi tummiin pukeutuneen miehen ilmestyneen koiralenkille. Koira peljästyi hattupäistä ja vapisi.  Miehen kasvot jäivät hatun varjoon. Kun nainen koirineen katsoi vielä taakseen, hattupäistä miestä ei enää näkynyt missään. Paikalta ei niin vain voinut kadota minnekään. Hattupäisen miehen ilmestymistä tielle tai polulle valottavat myös Raili Heikkilän keräämät kansanperinteen kertomukset. 

Raili Heikkilä on tehnyt arvokkaan työn keräämällä talteen kansanperinteen selittämättömiä kertomuksia vuosikymmenet ja yhdistämällä monimuotoiset tarinat Hiilenväkeä -kirjaksi vielä kun ihmiset niitä ovat muistaneet ja kerääminen on ollut mahdollista. Kirjan visuaalinen ilme on hiottu kokonaisuudeksi yhdessä tyttären, taidegraafikko Pauliina Heikkilän kanssa. Vanhimmat kertomukset ovat 1800-luvulta ja on helppo hahmottaa autottoman ajan elämänmenoa kertomusten kirjosta. Uusimmat selittämättämät sattumukset ajoittuvat 2010-luvulle asti.

Raili Heikkilän ja tyttärensä Pauliina Heikkilän yhteistyön ansiosta menneet ajat eivät pääse unohtumaan.