Palatkaa perhoset

                                            Rakkautta ennen kuin on myöhäistä

  

 

Stalkkari Irma siivoaa kovalla touhulla. Lehtitelineestä hän löytää ruskeaan paperiin käärityn paketin, tuijottaa sitä hyvän tovin, ennen kuin tajuaa. Oi tämä on se paketti minkä korjasin talteen - sateesta. Jeppu, se punaturkkinen irlanninsetteri pudotti sen. Minun piti se niin toimittaa perille myöhemmin. Mutta sitten tuli joulukuu ja ne leffaillat Antin kanssa Kahvila Babylonissa. Saman tien Irma avaa paketin uteliaisuudessaan. Kirja, lempikirjailijani Juha Itkosen romaani. Suomen suurimmasta rock-tähdestä Suvi Vaahterasta ja kirjailija Antti Salokoskesta, joka uskoi olevansa Suvin laulujen hän.

Irma alkaa oikopäätä lukea uutta tarinaa. Unohtaa kaiken muun. Eläytyy kauan sitten poimimansa kirja-aarteen ääreen herkistyneenä, ihmeissään, kirjailija puhuu minulle, suoraan minulle, telepatiaa, magiikkaa. Noituutta? Tai samantapainen ajattelutapa, fiktioiden ja ajan rinnakkaisuudet ja päällekkäisyydet. 

Anna minun rakastaa enemmän oli ensimmäinen Itkosen kirja, johon Irma oli tarttunut ja siitä pitäen lukenut kaikki ilmestyneet. Parasta luettavaa koko Suomessa, hänelle kelpasi joka ainoa Itkosen hengentuote.

Antti kömpii Irman rappusissa ja plimpottaa ovikelloa. Irma heittää kirjan soffalle ja menee avaamaan ovea.
- Lähdetkös käymään Babylonissa? Jos vaikka löytyisi joku elokuva katseltavaksi. Irma huiskaisee hätäpäissään kirjansa suojapapereita sivuun, piiloon Antin katseilta.
- Lähdetään vaan. Menevät rappuset kolisten.

Kahvila Babylonissa Irma ja Antti asettuvat valikoimaan katseltavaa leffanurkasta. Isäntä kiikuttaa huoneeseen sinisissä isoissa kupeissa yrttiteetä ja ruisleipää vuohenjuustolla. Irma äkkää Rakkautta ennen -elokuvat ja selittää Antille että ne tulivat hänen mieleensä kirjasta jota hän juuri luki. Samat päähenkilöt leffasta toiseen, aina eri elämäntilanteissa.  Richard Linklaterin elokuvan Ethan Hawken ja Julie Delpyn näyttelemät päähenkilöt Jesse ja Celine löytävät toisensa aina uudelleen nuorina Wienissä, myöhemmin Pariisissa ja selvittelevät suhdettaan vuosikymmeniä myöhemmin Kreikassa.

Niin kuin hän ja Antti, Irmalla välähtää. Kerran niin läheiset, uudestaan toisensa löytäneinä, kiitollisina kohtalostaan. Seesteisen onnellisina. Heidän aikansa oli silloin ja on taas. Heidän elämänsä yksi ympyrä sulkeutuu, se matkii fiktiota, mutta onnellisempana versiona, ilman riutumistä ja räytymistä.

Irma jatkaa katselumaratoniaan aina Rakkautta keskiyöllä filmiin asti, mutta Antti nukahtaa, herää sitten filmipariskunnan säksätykseen ja menee keittiöön rupattelemaan aikansa kuluksi kahvilanväen kanssa. Irma huokailee leffan loppuun ja yhdessä lähtevät kuomat kotiutumaan.

Seuraavana päivänä illansuussa Irma saa Perhoset luettua, paketoi kirjan uudelleen entiseen ruskeaan paperiinsa ja lähtee palauttamaan sitä. Irma kävelee koko puutaloalueen läpi, katselee kiinnostuneena talojen pihoja, suuntaa satamaan. Aikoo pudottaa käärön sinisen talon postilaatikkoon. Paketin päällä lukee osoitteen yläpuolella Prinsessa Siri. Omituista, tuumaa Irma. Ei ole Suomessa prinsessoita. Tästä on otettava selvää.

Kotona Irma tutkii kirjahyllyään ja löytää etsimänsä: Anna minun rakastaa enemmän. Lukulampun valossa hän syventyy uudelleen Antin ja Suvin nuoruuteen. Joitakin ihmisiä on vaikea saada päästään pois koskaan. On maaliskuu. Lumet alkavat kohta sulaa. Mustarastas laulaa ensimmäistä kertaa tänä keväänä.

Vain sinuun jää värit

                                                  Lappu haalarin taskussa

Nuorena tykkäsin kaikenmoisista haalareista. Hankala asu, mutta minusta ihana, kesät talvet. Yksi vielä löytyi komeron alahyllylle piiloutuneena.
Oi niitä aikoja ja asu pesuun!!! Ai täällä on joku lappu taskussa. Ai tämmöinen merkillinen. Ai olin kirjoittanut runon ihastukselleni. 

Hetkiä.
Pieniä ikuisuuksia.
Kohtaamisia.
Äkkiä muuta maisemaa ei enää ole.
Vain sinä olet.
Vain sinuun jää värit.

Isikselle

                                                 Elämän lähde

Kultakehräinen

                                        Kultakehräinen

En minä ihmisiin usko. Vain sinuun kultakehräinen.
Tuleni valo, keltainen jumalani. On vain sinulla.
Niin minä löydän tieni aurinkoon.
Sinä rakastat meitä, ylpeitä huolettomia kulkijoita.
Eivät ne minulle mitään voi, kun kannan sinua otsallani.

Elää kuin tuuli, ja kuolla hilpeänä.
Hartaana kuin lapsi, herkkämielinen, kaiken kokeneena, tikari povellasi. Lähdet matkalle.
Todella tietäen vain sen mitä et tahdo. Rynnistät umpimähkään? Ei.
Salaa itseltämmekin ovat kaikki tärkeät tavoitteet
meissä kauan uinuneet.

Antin auto

                                              Antin koeajot

Vanhoissa lännenfilmeissä ratsastajat katosivat loppukuvassa kohden auringonlaskua. Vanhan Simcan puikkoihin Antti hyppäsi auringon noustessa. Nykyisin Simcasta saisi kaiketi pulittaa pikku omaisuuden. Simca olisikin muuten ollut hyvä, mutta iskunvaimentimet olivat mennen talven lumia. Ei siis aivan helpoin ja turvallisin kärry, tuumin.  Onneksi autosta ei tullut omaani, mutta se oli lajissaan ensimmäinen koskaan koeajamani kulkupeli.

Aivan sattumalta olen joutunut ajamaan autolla jos toisellakin tämän Simcan jälkeen. Kirjoittelin lehtiin autojuttuja. Koeajamieni autojen lukumäärää en edes muista, mutta niitä kertyi vuosikymmenten varrella satoja.

Luulisi, että eri autojen välillä ei ole suuriakaan eroja. Istutaan alas, startataan, käännellään rattia, painellaan kaasua ja lopulta jarrutellaan ja pysyhdytään.

Autoissa on kuitenkin eroja. Kohdalleni sattui kymmenkunta vuotta sitten minulle uusi automalli ja -merkki. Tämä se vasta on auto. Tämän ottaisin. Sittemmin olen ajanut saman merkin katumaasturilla pariinkin eri otteeseen, mutta alkuperäisen koeajoauton voittanutta ei niistäkään löytynyt.

Kymmenkunta vuotta sitten koeajolla vaikutuksen tehnyt automallia oli edelleen myynnissä käytettynä. Vertailin jonkin aikaa tarjolla olleita ehdokkaita netissä. Kalliilta ne tuntuivat meikäläisen budjetille. 

Sitten sattui silmiini autoliikkeen mainoksesta sopivan oloinen yksilö. Muina miehinä kävelin liikkeeseen ja tutkiskelin autoja. Myyjä tarjosi merkkiä jos toistakin.

Tämän mielittelemäni Auton ympärillä hääri toinen autokauppias ja ostajaehdokas. Samperi. Auto oli melko varmasti menossa uuteen kotiin. Myyjä ja ostaja eivät tuntuneet kuitenkaan pääsevän sopuun vanhasta autosta maksettavasta välirahasta, joten kauppa jäi tekemättä. Onneksi. 

Huoletonta näytellen kysäisin paljonko tuo Auto tuolla maksaisi. Hintapyyntö tuli reilusti alaspäin ja kaupat lyötiin lukkoon kädenpuristuksella. Talven varalle autoon vaihdettiin pyynnöstäni alle talvirekaat. Seuraavana päivänä ajoin Autoni uuteen kotiinsa.

Autolla ajon opettelun aloitin alle kymmenvuotiaana Huruslahden jäällä. Menopelinä oli vuoden 1959 -mallinen Mosse.  Siihen aikaan ei turvavöistä ollut tietoakaan. Uimaan piti päästä kauniina kesäpäivänä. Mossella mentiin, minä ja hautakivikauppias Lintukreeni.

Romanit kulkevat

                                                     Romanit kulkevat vielä

Ainakin suomalaisten romanivanhusten kohtaloista kertovassa elämäntarinoitten kokoelmassa Vanhojen tie pääsee vielä kurkistamaan kiertelevään elämänmuotoon ja romanikulttuurissa eläneisiin sitkeisiin romaninaisiin ja muutamaan mieheenkin. Elämme rinnakkain, mutta harvalla on käsitystä millaista on elää romanielämää. Vanhojen tie -teos avartaa näkemyksiä ja on arvokas myös romaneille itselleen.

Suomen täyttäessä sata vuottaan on Aija Kuparisen kirjaamat kertomukset ja Olga Poppiuksen valokuvaamat neljätoista romanivanhusta ja heidän edustamansa kulttuuri saaneet arvoisensa teoksen. Kirja kertoo omaäänisesti romanivanhusten  elämästä. Haastattelujen pohjalta aina viime vuosisadan puolelta näihin aikoihin ulottuvat tarinat kertovat ajasta jolloin romanien elämä oli talosta taloon ja pitäjästä toiseen kiertelemistä. Nykyään samat ihmiset elelevät vanhuuttaan hoitokodeissa, omassa kodissa tai palvelutaloissa. Vaikka olot ovat helpommat, entistä yhteisöllisyyttä kaipaa moni romanivanhus. Nämä vanhat olivat viimeinen kiertelevä sukupolvi.
Teos on arvokas kulttuuriteko koska kiertolaiselämän kokeneet ovat vielä olleet keskuudessamme kertomassa elämästään. Eipä tule ajatelleeksi että lapsuudessaan kierrelleet romaanit eivät tietenkään juuri kouluihin ehtineet, joten lukutaito jäi tästä syystä heikoksi. On arvioitu että romaneja joutui evakkoon sotien jälkeen jopa kolmasosa koko romaniväestön silloisesta määrästä. Vasta paljon sotien jälkeen, 1970-luvulla tuli voimaan väliaikainen laki romanien asuinolojen kohentamiseksi.

Romanien kiertely talosta taloon aina uutta yöpaikkaa hakien toistuu monissa Vanhojen tie -kirjan  kertomuksista. Paremmin pärjäävät ja asumuksen hankkineet romaanit ottivat usein yövieraat vastaan ja muonittivat kulussa olevat. Naiset olivat avainasemassa. Ehkä siinä on heimon säilymisen salaisuus. Turva toisissaan ja sitkeissä äideissä. Vanhojen tie -teoksessa on ilmeikkäät valokuvat, jotka hyvin kuvastavat myös romanikulttuurin aistikkuutta. Kaikenkaikkiaan kiehtova lukuelämys.

Kahvila Babylonin lukutoukat naiset saivat aikaiseksi lukea joulunpyhien aikaan kolme kirjaa joiden maailmassa kierrellään romanien matkassa, Marja Björkin Mustalaisäidin kehtolaulussa Suomessa, Paola Piganin Älä astu sieluuni kengät jalassa -romaanissa Ranskassa toisen maailman sodan aikaisissa leirioloissa.

Mustalaisäidin kehtolaulussa kertautuvat hyvin samankaltaiset asiat kuin Vanhojen tiessäkin, aloitetaan vanhoista romaaneista, Sikristä ja Väinöstä  joilla oli siihen aikaan hyvin eli oma talo, jonne sitten väkeä majoitettiin miten kulussa sattuivat olemaan. Myös tässä kirjassa päästään ihan nykysukupolven elämään asti.

Rankat olosuhteet on Paola Piganin kirjassa Älä astu sieluuni kengät jalassa,  eletään sota-aikaa ja kaikki kiertelevää elämää viettävät kerätään leireihin. Vaihtokaupassa leirielämään menetetään kaikki romanien elämisen ja pärjäämisen edellytykset kuten hevoset ja kaikkinaiset kaupantekovälineet ja -tarvikkeet.  Mutta kaiken koetun kurjuuden läpi paistaa tai ainakin pilkahtelee ikuinen selviytymisvietti ja eloisuus. Kaikki kolme kirjaa ovat kuin heijastuksia toisistaan, romanikulttuurista poikkeavan kulttuurin valotuksia vielä muistissa olevaan mustalaiskulttuuriin. Ja kaikki kolme kirjaa  viettelevät maailmaansa sen rankoista olosuhteista piittaamatta ja pakottavat kääntämään sivua sivun perään, imevät lukijansa hetkeksi elämään toisenlaista elämää.

Näistä voikin sitten hakeutua syvemmälle tutustumaan vaikkapa Kalle Hagert -elämäkertaan, jonka Tuula Saarto kirjoitti apestaan Kalle Hagertista, jota mustalaisten kuninkaaksi kutsuttiin ainakin 1950-luvulla, jatkaa Kiba Lumbergiin tai Veijo Baltzariin.  Suomen romanien historia  -teoksesta voi ammentaa taustatietoa.

Ja ainahan voi langeta Pieni suklaapuoti tai Mustalaisleiri muuttaa taivaaseen -leffaan, tai uppoutua Joanne Harrisin Pieni suklaapuoti -kirjaan jatko-osineen. Se onkin jo toinen juttu.

                                                                    by Susanna Pihlaja

Your name

On uuden vuoden aatto. Riku ja Aino astuvat juuri sisään Kahvila Babyloniin.

Väki on tottunut elokuvailtoihin niin, että taas heitä on ilmaantunut katseluhuoneeseen koko joukko. Riku on maailmalla viihtyvä valokuvaaja ja kahvilan isännän kouluaikainen tuttu. Riku esittelee innoissaan ystäväänsä:

-  Tässä on tyttöystäväni Aino. Porukat tervehtivät Ainoa monikielisesti. Japania ei kylläkään kukaan osaa. Tyttö sanoo kaikille moi, moi mutkattomasti ja kävelee DVD-hyllylle. 

- Here is also that movie, I mean from my production. What a nice surprise!

- Katotaan se, innostuu porukka ja kihisee uteliaisuudesta. Mikä my production?

Riku selittää että Aino on ollut mukana animen teossa jo kauan.  "My name" - elokuva on kuuluisa kaikkialla, sen teossa Aino on ollut mukana. Riku ja Aino ovat olleet nettiyhteydessä jo teineistä. Nyt he seurustelevat. Huone kieltämättä valaistui ja sähköistyi kun nuoret astuivat sisään. Jotakin heissä on. Niin kuin vain harvoissa pariskunnissa.

- Ai tämäkö se oli, Your name? kysyy Auroora, yksi teineistä,  ja näyttää manga-sarjan kakkososaa, jonka juuri osti kaupasta. Ykkösosa on jäänyt kahvilan hyllyyyn samaisen teinin jäljiltä. Paljon sitä on luettu. Vähän jo kannet repsottavat. Auroora on tullut tänään kahvilaan äitinsä kanssa.

                                              by Susanna Pihlaja

Your name pyörähtää käyntiin. Aivot kihisten porukka yrittää pysyä animen kyydissä. On visuaalisesti mahtava näky kun komeetta jakautuu moneen osaan ihan filmin alussa. Mutta komeetasta emme vielä tienneet, tuijotimme vain lumoutuneena ruutua.
Seuraamme tyttöä mineltä Mitsuha, joka kyllästyy pieneen kotikaupunkiinsa ja Taki-nimistä lukiolaispoikaa joka elää Tokion suurkaupungissa. Ja juuri Tokioon Mitsuha haluaa. Molemmat uni sieppaa eri olosuhteisiin, Mitsuhan Tokioon ja Takin koulutytöksi vuorten ympäröimään pikkukaupunkiin. Tai uneksi he siirtymiä luulevat, kunnes ymmärtävät vaihtavansa paikkaa. Teinit pystyvät viestittelemään keskenään, he tutustuvat, kinaavat ja lähentyvät toisiaan. Mutta sitten yhteys katkeaa siihen paikkaan. Taki unohtaa tapahtumia joita koki ollessaan Mitsuha. Lähtee sitten monen mutkan kautta etsimään Mitsuhaa.

Aino selittää kuinka Your name -anime menestyi alkuunsakin Japanissa hyvin, mutta sitten tapahtui jotakin. Elokuva tuli aina vain suositummaksi, menestyi ulkomaillakin, levisi kaikkialle maailmaan.
Sai hyviä arvosteluja.
- Niin kävi myös Suomessa, säestää Riku. Makoto Shinkai yllättää koko elokuva-alan, kaikkialla.

                                                        by Alphonse Mucha

Anime pelaa omin säännöin. Jotain samanhenkistä on Your name -animessa kuin nauhoissa joita elokuvassa Mitsuhan isoäiti vanhojen perinteiden mukaan punoo. Nauhat purkautuvat, nivoutuvat  uudelleen eri tavoin. Aika pysähtyy ja tapahtumien sankarit voivat elää lineaarisesti ajateltuna eri ajassa. Ripaus sielunvaellusta, ikuisesti yhteen kuuluvat sielut, jotka yhtäkkiä muistavat toistensa nimen, vaikka kaikki on kuin unta ja muistoja menneestä on unohtunut.
Kaikki elokuvan ainekset paiskataan röyhkeän määrätietoisesti samaan soppaan, perinteet, uskomukset, shintolaisuus, sielunvaellus, moderni tekniikka, älypuhelimet, komeetta ja muinoin syntynyt kraaterijärvi, tuhon enteet ja jatkuvasti aistittavissa olevat uhkakuvat, suurkaupungit ja maalaiskaupunkien idylli, pakahduttavan visuaaliset luontokuvat ja nuoret rakastavaiset, väläykset entisestä elämästä, jonka he melkein muistavat.

Japanilainen kulttuuri, kirjoitustapa, musiikki toimii vieraannuttavana elementtinä, joka saa elokuvan kutkuttavasti kiehtomaan. Jää loputtoman tuntuisesti kysymysmerkkejä, elokuvaan on löydettävä avain. Katsojakin melkein muistaa "sinun nimesi",  Your name -rakastavaisten, kaksoisliekkien tapaan.

Antti ja hänen ystävänsä päätyvät ulos keskustelemaan ja viipyilemään, talvinen leuto maisema seisauttaa heidät toviksi kahvilan pihaan, arvelevat elokuvasta sitä ja tätä ja tuota.

-  Irma, katsotaanko elokuva vielä uudelleen? kysyy Antti. Antti ja Irma katsovat vakavina toisiaan, kuin lukien ja aprikoiden toistensa ajatuksia.
- Miksi et sanonut mitään? Että tunnistit minut?