lauantai 13. tammikuuta 2018

Romanit kulkevat

                                                     Romanit kulkevat vielä



Ainakin suomalaisten romanivanhusten kohtaloista kertovassa elämäntarinoitten kokoelmassa Vanhojen tie pääsee vielä kurkistamaan kiertelevään elämänmuotoon ja romanikulttuurissa eläneisiin sitkeisiin romaninaisiin ja muutamaan mieheenkin. Elämme rinnakkain, mutta harvalla on käsitystä millaista on elää romanielämää. Vanhojen tie -teos avartaa näkemyksiä ja on arvokas myös romaneille itselleen.

Suomen täyttäessä sata vuottaan on Aija Kuparisen kirjaamat kertomukset ja Olga Poppiuksen valokuvaamat neljätoista romanivanhusta ja heidän edustamansa kulttuuri saaneet arvoisensa teoksen. Kirja kertoo omaäänisesti romanivanhusten  elämästä. Haastattelujen pohjalta aina viime vuosisadan puolelta näihin aikoihin ulottuvat tarinat kertovat ajasta jolloin romanien elämä oli talosta taloon ja pitäjästä toiseen kiertelemistä. Nykyään samat ihmiset elelevät vanhuuttaan hoitokodeissa, omassa kodissa tai palvelutaloissa. Vaikka olot ovat helpommat, entistä yhteisöllisyyttä kaipaa moni romanivanhus. Nämä vanhat olivat viimeinen kiertelevä sukupolvi.
Teos on arvokas kulttuuriteko koska kiertolaiselämän kokeneet ovat vielä olleet keskuudessamme kertomassa elämästään. Eipä tule ajatelleeksi että lapsuudessaan kierrelleet romaanit eivät tietenkään juuri kouluihin ehtineet, joten lukutaito jäi tästä syystä heikoksi. On arvioitu että romaneja joutui evakkoon sotien jälkeen jopa kolmasosa koko romaniväestön silloisesta määrästä. Vasta paljon sotien jälkeen, 1970-luvulla tuli voimaan väliaikainen laki romanien asunolojen kohentamiseksi.

Romanien kiertely talosta taloon aina uutta yöpaikkaa hakien toistuu monissa Vanhojen tie -kirjan  kertomuksista. Paremmin pärjäävät ja asumuksen hankkineet romaanit ottivat usein yövieraat vastaan ja muonittivat kulussa olevat. Naiset olivat avainasemassa. Ehkä siinä on heimon säilymisen salaisuus. Turva toisissaan ja sitkeissä äideissä. Vanhojen tie -teoksessa on ilmeikkäät valokuvat, jotka hyvin kuvastavat myös romanikulttuurin aistikkuutta. Kaikenkaikkiaan kiehtova lukuelämys.




Kahvila Babylonin lukutoukat naiset saivat aikaiseksi lukea joulunpyhien aikaan kolme kirjaa joiden maailmassa kierrellään romanien matkassa, Marja Björkin Mustalaisäidin kehtolaulussa Suomessa, Paola Piganin Älä astu sieluuni kengät jalassa -romaanissa Ranskassa toisen maailman sodan aikaisissa leirioloissa.



Mustalaisäidin kehtolaulussa kertautuvat hyvin samankaltaiset asiat kuin Vanhojen tiessäkin, aloitetaan vanhoista romaaneista, Sikristä ja Väinöstä  joilla oli siihen aikaan hyvin eli oma talo, jonne sitten väkeä majoitettiin miten kulussa sattuivat olemaan. Myös tässä kirjassa päästään ihan nykysukupolven elämään asti.

Rankat olosuhteet on Paola Piganin kirjassa Älä astu sieluuni kengät jalassa,  eletään sota-aikaa ja kaikki kiertelevää elämää viettävät kerätään leireihin. Vaihtokaupassa leirielämään menetetään kaikki romanien elämisen ja pärjäämisen edellytykset kuten hevoset ja kaikkinaiset kaupantekovälineet ja -tarvikkeet.  Mutta kaiken koetun kurjuuden läpi paistaa tai ainakin pilkahtelee ikuinen selviytymisvietti ja eloisuus. Kaikki kolme kirjaa ovat kuin heijastuksia toisistaan, romanikulttuurista poikkeavan kulttuurin valotuksia vielä muistissa olevaan mustalaiskulttuuriin. Ja kaikki kolme kirjaa  viettelevät maailmaansa sen rankoista olosuhteista piittaamatta ja pakottavat kääntämään sivua sivun perään, imevät lukijansa hetkeksi elämään toisenlaista elämää.

Näistä voikin sitten hakeutua syvemmälle tutustumaan vaikkapa Kalle Hagert -elämäkertaan, jonka Tuula Saarto kirjoitti apestaan Kalle Hagertista, jota mustalaisten kuninkaaksi kutsuttiin ainakin 1950-luvulla, jatkaa Kiba Lumbergiin tai Veijo Baltzariin.  Suomen romanien historia  -teoksesta voi ammentaa taustatietoa.




Ja ainahan voi langeta Pieni suklaapuoti tai Mustalaisleiri muuttaa taivaaseen -leffaan, tai uppoutua Joanne Harrisin Pieni suklaapuoti -kirjaan jatko-osineen. Se onkin jo toinen juttu.


                                                                    by Susanna Pihlaja

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti