Sunnuntai

   Aleksis Kivi Sunnuntai

Mä muistan sen lempeän laakson, ainiaan muistan sen,

mis istuin ma neitoni kanssa, hellästi syleillen;

ja kiirehti kesäinen päivä, sunnuntaipäivä tyyni.

Me varjossa valkean tuomen istuimme ruohistos

ja allamme kimmelsi järvi paisteessa auringon

ja loiskelit Ahtolan immet kultasell santarannall.

Sen toisella rannalla seisoi temppeli korkea,

siell kuulimme virsien veisuun ihanast huokaavan

ja viimein, kuin jumalten maasta, temppelin kello pauhas.

Ja katselin kaukasta vuorta ylhäällä pohjoses

kuin ihmeellist onnelan maata. Unien kangastus!

Kosk impeni sylissäin istui temppelin kellon pauhus.

Mut vait oli impeni kaino, katsahtain korkeuteen

ja poskellans kyynele kiilsi helmenä kirkkaana.

Mun käteni ihanast eksyi kiharans mustaan yöhön.

Niin vietimme lempeäs laaksos päivämme autuaan.

Me varjossa valkean tuomen istuimme ruohistos

ja läheni kesäinen ehtoo, sunnuntai-ehtoo tyyni.

Aale Tynni Kaarisilta

Ja Jumala sanoi: Toisille annan toiset askareet

vaan sinulta lapseni, tahdon että kaarisillan teet.

Sillä kaikilla ihmisillä on ikävä päällä maan

ja kaarisillalle tulevat he ahdistuksissaan.

Tee silta ylitse syvyyden,

tee kaarisilta tee,

joka kunniaani loistaa ja valoa säteilee.

Minä sanoi: He tulevat raskain saappain ja multa-anturoin,

miten sillan kyllin kantavan ja kirkkaan tehdä voin,

sitä ettei tahraa eikä särje jalat kulkijain?

Ja Jumala sanoi: Verellä ja kyynelillä vain.

Sinun sydämesi on lujempi kuin vuorimalmit maan

pane kappale silta-arkkuun, niin saat sillan kantamaan.

Pane kappale niiden sydämistä, joita rakastat,
he antavat kyllä sen anteeksi, jos sillan rakennat.
Tee silta Jumalan kunniaksi, kaarisilta tee,
joka syvyyden ylitse lakkaamatta valoa säteilee.
Älä salpaa surua luotasi, kun kaarisiltaa teet;
ei mikään kimalla kauniimmin kuin puhtaat kyyneleet.

,

Elämä jonka kohtaat tielläsi

                                                 Elämä tulee vastaan

Onni on Elämä jonka tapasit tiellä. Oli juhannus.  Elämä otti kädestä. 

  Vielä sinulla on aikaa, virnisti Elämä. Tuijotin mykkänä.

Nauti hyvä tyttö hetkestäsi, sanoi Elämä ja häipyi kulman taa. Jätti minut selviämään miten tahdoin.

Kiukuttaa

                                                        Stalkkaria pännii

   

Pieni kiukkusatu

Kiukuttaa. Aika matelee. Tuijotan kiiltelevää pöydän pintaa. Kello raksuttaa niin että hermo menee. Kiukku syö energian. Ei voi keskittyä. Ei voi tehdä mitään hyödyllistä. Jokin lakkaa virtaamasta, on kuin hengittäisi vain sisään.

Tilanne vaatii tasoitusta. Haa! Syntipukin. Syntipukki saa kiukun päällensä. Johan helpotti.

Syntipukki lamaantuu hetkeksi. Sitten se hyökkää voimalla, se sähisee tai antaa hyvää tarkoittavia neuvoja tai iskee, pistää kuolettavan piikin. Syntipukki helpottuu.

Iske silloin takaisin. Voima palaa itseesi. Tai voisit vain kuitata pikku pahantuulesi huumorilla?  Fuck fuck fuck. Pikku juttu maailmankaikkeudessa. Viimeiset kiukkukiksit. Balanssi.

Mika Terhon romaanista nousi poliisiasia

 

Kirjailija umpikujassa: näin syntyi Mika Terhon "Syytetty" 

Missä kulkee raja vaitiolovelvollisuuden ja sananvapauden välillä? 

Mika Terho sai syyttämättä jättämispäätöksen romaanistaan "Niittyvilla-Pattaya all night long". Odotellessaan umpikuja-tilanteessa päätöstä Terho purki tuntojaan ja ilmeisesti myös selviämiskeinona päiväkirjamaisesti etenevään tajunnanvirtaan. Kirjailija lähtee aamuisin työhuoneelle Forssassa ja liuskoja on synnyttävä ja syntyykin uutta fiktiota, joka tavoittelee raadollista totuutta ja paiskoo samanaikaisesti mennen tullen näkyviin huikeita kielikuvia, laulunsanoja ja kaikkea mahdollista kirjailijanelämästä, hurjia, nokkelia mielleyhtymiä. Ihme ja kumma yhtä soittoa kirjoitettuun tajunnanvirtaan oli helppo hypätä ja kielikuvat saavat ääneen nauramaan. Tyyli sopii hyvin päiväkirjamaisesti etenevään vuolauteen. 

Nurkkaan ahdettu kirjailija jahkaa samoja tuntoja edestakaisin, mutta samalla tajunnanvirta vahvistaa kirjailijan omaa tyyliä, pakkomielteistä sanomaa. Fiktio tuo päivänvaloon kirjailijuuden totuuksia, ahdistusta, ihmisarkuutta, kateutta lahjakkaita kollegoja kohtaan, löydetyn parisuhteen arvoa, kirjoittamisen pakon.

"Syytetty" -kirja kertoo päähenkilön piinasta, odotuksesta nostetaanko kirjasta syyte ja elämästä parisuhteen, perheen ja kirjoittamisen varassa jumittuneena Forssaan, kaukana kirjailijaa ymmärtävien ja myötätuntoisten ihmisten Turusta. Lukiessa on vain pakko pitää peukkuja että tässä kävisi hyvin, kaikille osallisille. 

"Niittyvilla-Pattaya all night long" -kirjassa esiintyvät kehitysvammaiset etunimillään. Kirjailija Terho oli Niittyvilla -nimisessä hoitolaitoksessa hoitajana. Tästä keitoksesta syntyi monenlaista kohua, epäilyä vaitiolovelvollisuuden rikkomisesta ja pähkinä tuomarille, mitä tehdä.  Kirjaa ei noin vain ole voinut ottaa lukeakseen ja testatakseen mitä mieltä itse olisi, koska kustantaja veti kirjat pois markkinoilta. Vaitiolovelvollisuus vai sananvapaus? Sitäpä on pakko miettiä "Syytettyä" lukiessaan. Tuomari jätti siis syyttämättä ja lopetti kirjailijan piinan, toivottavasti ei liian myöhään. Mika Terho sanoo halunneensa fiktion keinoin tehdä oikeutta asiakkailleen. Emme usein pääse kohtaamaan laitosten asukkaita romaanien henkilöinä, aihe on tärkeä ja ajankohtainen.  

Entä nyt? Kirjoittaako Terho romaaninsa uudelleen, muokkaako sitä? Periaatteessa portti on auki kirjailijan kirjoittaa. 

Aikakin "Syytetyn" tapaan päiväkirjamaisesti kirjoitettu tajunnanvirta istuu Terholle, ehkäpä saamme jatkoa tarinaan ja kirjailija löytää tiensä. 

*****

Babyloonit kiittävät kirjailija Terhoa ystävineen ja kirjailijatovereineen mielihuomiostanne ja vinkeistänne, joista yritimme ottaa vaarin ja toivottavat vierailijat uudelleenkin tervetulleiksi Kahvilaan. Kirjailija Terhoa, fiktiiviolentoa, tuota "Greyhoundin bussiin hyppäävää yliaikaista beatnikkiä" väljähkösti lainaten: eikö kirjallisuuden aina pitäisi pyrkiä poliisiasiaksi, saamaan aikaan voimakkaita tunnereaktioita? Terholla oivalluksia riittää.
"Kuolemattomat ajatukset ovat siitä huonoja että pääsevät unohtumaan niin helposti."(Terho)
Niinpä, mutta jospa Terho sitten kirjoittaa ystävällisesti lisää.

Ei kai ne huomaa meitä?

                             Suomalaiset satamassa

Ajamme satamaan,  jäämme odottelemaan laivaan pääsyä. Sitten kiihtymys iskee, piti saada olla ihan rauhassa ja ulkomailla ilman yhtään suomalaiskohtaamista.

- Kato heimoveli. Suomalainen rekisterikilpi.
- Juu, ollaan ihan hiljokseen. Jossei ne huamaa. Älä kato sinnepäin. No nyt katoit. Toi lapsi saattoi huomata meidät. Tulee pian puhuun jotain.
- No nyt siihen ajoi toinen auto suajaksi. Onneksi. 

Rauhoittuvat. Oli kiire odottamaan.  Nyt on aikaa.  Jonottaa. Matka jatkuu, ollaan kohta mantereella. 

Ennen aurinkoa

                                           

                                       Sinä tulit  

Ennen aurinkoa sinä tulit minun, yksinäisimmän tykö.
Me, vaiti toisillemme
vain hymy joka kertoo tiedon.
Etkö sinä ole minun tuleni valo?
Eikö sinulla ole minun oivallukseni sisarsielu?
Yhdessä olemme oppineet nousemaan itsemme yli.
Pilvettöminä hymyilemään.
Ja kun minä yksin vaelsin,
ketä minun sieluni etsi öisin ja harhapoluilla?
Kun minä vuorille nousin,
ketä minä ikinä vuorilta etsin ellen sinua?
Kaikki minun vaellukseni ja vuorillenousuni:
hätää se vain oli.
Vain tahtoa lentää,
ja lentää sinuun.

Kuolemisesta

                                     Stalkkari viimeisellä rannalla

                                                                     

                 by Raili Heikkilä

Etsin äitiäni sairaalan huoneesta numero yksitoista, ei ole siellä. Onko, onko jotakin jo tapahtunut? Mutta muori löytyy uudesta huoneesta, on valoisaa, luontoa näkyy ikkunasta, aurinko paistaa.

Muori makaa sairaalassa tuskissaan kolmatta viikkoa. Välillä menee päiviä unihorroksessa, sitten mieli pulpahtaa hetkeksi pintaan. Huone on uusi, yhden hengen, kuolemaa tekevälle rauhallinen. Muori haluaa pystyasentoon sairaalasängyssä, ihmeekseni opin nopeasti säädöt ja pääty nousee. Sitten penkaan vetolaatikosta voiteita, muoria kutisee joka paikasta, iho on verinaarmuilla. Rasvaamme ja rasvaamme, kaikkialta. Varovainen on oltava, kaikkialle koskee. Siunattu veljen vaimo joka ymmärsi tuoda rasvapurkit sairaalaan. 

Otan ruokatarjottimen sängyn viereen, muori makustelee hitaasti ruokaa kun syötän lusikalla. Kysyn otatko juotavaa? Juotan nokkamukista jaffaa ja päälle vettä. Piimää ei ole vaikka maito ei pysy sisällä, kerran jo kirjattiin ylös, mutta aina vaan on maitolasi tarjottimella. Nokkamukit ovat ilmestyneet pöydälle juomalasien tilalle joista muori ei enää pystynyt juomaan.

Hoitaja piipahtaa, sanon kuumeilusta ja kivuista. Sieltäpä ilmestyvät oitis hoitajat kuumelääkkeen ja kipupiikin kanssa. Lähettävät minut pois huoneesta. Itse laitan kumppanin ostamaan höyrymakkaraa ja cokis zeroa, sairaalan parvekkeelle menemme syömään. Viihtyisää. Kumppani pysyy tyynenä vierellä. Huomaan muorin maljakot ja muut kukkaset päivähuoneessa.

                                                                            

 Edellisessä huoneessa kun oli allegikko sairastamassa, kukat oli vietävä pois. Roudaan muorin kukkaset hänen uuteen huoneeseensa. Ikkunanlauta täyttyy. Pidän kädestä, väsynyt torkahtaa kyljelleen, hoitajat ovat kääntäneet. Hyvästelen muorin hellästi ja vierellä istuen, varoen satuttamasta suonikasta kättä ja väistellen sairaalan letkuja. On rauhallista ja tyyntä, muorin kasvot siliävät, nuoruuden kauniit piirteet näkyvät ryppyisen ihon alata. Muori nukkuu. Hipaisen kasvoja, suukotan hiljaa. Lepää nyt. 

Toinen rintaperillinen etsii testamenttia. Sellaisia on tiedossamme kaksi, eivät löydy.

Muistan muorin sanoneen viikko sitten keskussairaalassa taas kerran muuttaneensa tahtoaan. No ehkä joku tahto vielä löytyy, ehkä ei. 

Sairaanhoitaja nakuttelee tietojani koneelle. Että kenelle ilmoitetaan jos kuolema tulee yöllä ja milloin. Ilmoitan että veljelle, aamulla. Hän sitten minulle. Tsekkaan äidin ystävän tietoja puhelimesta, soitan ystävälle. Ystävä on käynyt ja muori ollut tajuissaan. Hyvä. Lasken että lähisukulaiset ovat lähes kaikki käyneet, samoin läheiset muorin ystävät. Monet useita kertoja. Muorin romahtanut tilanne on yllättänyt ja järkyttänyt koko lähipiiriä.

Kaikki alkoi äitienpäivänä. Edellisellä viikolla oli sitkeä sissi vielä järjestänyt itselleen sairaalapaikan sekä lähi- että keskussairaalaan. Kerran kävivät ambulanssimiehet nostamassa lattialta yöllä ylös. Seuraavana päivänä keskussairaalaan. Siellä ensiavussa oli muorilla ollut kipakka vastaanotto, mutta osastolla oma huone ja ystävällistä ja asiantuntevaa väkeä. Kannattaako töissä roikkua yli eläkeiän jossei jaksa ihmisiksi puhua kuolemansairaalle, sitä mietin.

Ja muutakin, kun katsoo nuorta toimeliasta väkeä puuhissaan, vielä kuolemattomuuden tunnossaan. Sama kohtalo meillä kaikilla on. Uusia tulee. Kuoleminen, se on välillä kovaa työtä. Kuten on syntyminenkin. Ja elämän lyhyt hetki siinä välissä, lahjaksi annettu. Elämän liekin hiipuminen opettaa ottamaan askeleita taaksepäin ja katsomaan omaakin elämää vähän kauempaa, vähän nöyremmin, kiitollisena.

Ajamme takaisin kotikaupunkiimme uutta reittiä, kauniissa alkukesän illassa, koivut niin hennon vihreinä vielä.