Kuolemisesta

                                     Stalkkari viimeisellä rannalla

                                                                     

                 by Raili Heikkilä

Etsin äitiäni sairaalan huoneesta numero yksitoista, ei ole siellä. Onko, onko jotakin jo tapahtunut? Mutta muori löytyy uudesta huoneesta, on valoisaa, luontoa näkyy ikkunasta, aurinko paistaa.

Muori makaa sairaalassa tuskissaan kolmatta viikkoa. Välillä menee päiviä unihorroksessa, sitten mieli pulpahtaa hetkeksi pintaan. Huone on uusi, yhden hengen, kuolemaa tekevälle rauhallinen. Muori haluaa pystyasentoon sairaalasängyssä, ihmeekseni opin nopeasti säädöt ja pääty nousee. Sitten penkaan vetolaatikosta voiteita, muoria kutisee joka paikasta, iho on verinaarmuilla. Rasvaamme ja rasvaamme, kaikkialta. Varovainen on oltava, kaikkialle koskee. Siunattu veljen vaimo joka ymmärsi tuoda rasvapurkit sairaalaan. 

Otan ruokatarjottimen sängyn viereen, muori makustelee hitaasti ruokaa kun syötän lusikalla. Kysyn otatko juotavaa? Juotan nokkamukista jaffaa ja päälle vettä. Piimää ei ole vaikka maito ei pysy sisällä, kerran jo kirjattiin ylös, mutta aina vaan on maitolasi tarjottimella. Nokkamukit ovat ilmestyneet pöydälle juomalasien tilalle joista muori ei enää pystynyt juomaan.

Hoitaja piipahtaa, sanon kuumeilusta ja kivuista. Sieltäpä ilmestyvät oitis hoitajat kuumelääkkeen ja kipupiikin kanssa. Lähettävät minut pois huoneesta. Itse laitan kumppanin ostamaan höyrymakkaraa ja cokis zeroa, sairaalan parvekkeelle menemme syömään. Viihtyisää. Kumppani pysyy tyynenä vierellä. Huomaan muorin maljakot ja muut kukkaset päivähuoneessa.

                                                                            

 Edellisessä huoneessa kun oli allegikko sairastamassa, kukat oli vietävä pois. Roudaan muorin kukkaset hänen uuteen huoneeseensa. Ikkunanlauta täyttyy. Pidän kädestä, väsynyt torkahtaa kyljelleen, hoitajat ovat kääntäneet. Hyvästelen muorin hellästi ja vierellä istuen, varoen satuttamasta suonikasta kättä ja väistellen sairaalan letkuja. On rauhallista ja tyyntä, muorin kasvot siliävät, nuoruuden kauniit piirteet näkyvät ryppyisen ihon alata. Muori nukkuu. Hipaisen kasvoja, suukotan hiljaa. Lepää nyt. 

Toinen rintaperillinen etsii testamenttia. Sellaisia on tiedossamme kaksi, eivät löydy.

Muistan muorin sanoneen viikko sitten keskussairaalassa taas kerran muuttaneensa tahtoaan. No ehkä joku tahto vielä löytyy, ehkä ei. 

Sairaanhoitaja nakuttelee tietojani koneelle. Että kenelle ilmoitetaan jos kuolema tulee yöllä ja milloin. Ilmoitan että veljelle, aamulla. Hän sitten minulle. Tsekkaan äidin ystävän tietoja puhelimesta, soitan ystävälle. Ystävä on käynyt ja muori ollut tajuissaan. Hyvä. Lasken että lähisukulaiset ovat lähes kaikki käyneet, samoin läheiset muorin ystävät. Monet useita kertoja. Muorin romahtanut tilanne on yllättänyt ja järkyttänyt koko lähipiiriä.

Kaikki alkoi äitienpäivänä. Edellisellä viikolla oli sitkeä sissi vielä järjestänyt itselleen sairaalapaikan sekä lähi- että keskussairaalaan. Kerran kävivät ambulanssimiehet nostamassa lattialta yöllä ylös. Seuraavana päivänä keskussairaalaan. Siellä ensiavussa oli muorilla ollut kipakka vastaanotto, mutta osastolla oma huone ja ystävällistä ja asiantuntevaa väkeä. Kannattaako töissä roikkua yli eläkeiän jossei jaksa ihmisiksi puhua kuolemansairaalle, sitä mietin.

Ja muutakin, kun katsoo nuorta toimeliasta väkeä puuhissaan, vielä kuolemattomuuden tunnossaan. Sama kohtalo meillä kaikilla on. Uusia tulee. Kuoleminen, se on välillä kovaa työtä. Kuten on syntyminenkin. Ja elämän lyhyt hetki siinä välissä, lahjaksi annettu. Elämän liekin hiipuminen opettaa ottamaan askeleita taaksepäin ja katsomaan omaakin elämää vähän kauempaa, vähän nöyremmin, kiitollisena.

Ajamme takaisin kotikaupunkiimme uutta reittiä, kauniissa alkukesän illassa, koivut niin hennon vihreinä vielä.