Antti ja Alaskan matka

                                            Antin tutkimusmatka Alaskaan

- Olet Antti kuulema matkustellut aikanaan paljonkin. Onko Alaska tullut tutuksi?
- Niinpä. Nyt tuntuu tulevan tuutin täydeltä televisio-ohjelmia Alaskasta. Ei ole Alaska sen tutumpi.
  Luin äskettäin mielenkiintoisen kirjan. Allen Forrester tekee kirjassa tutkimusmatkan silloin vielä tuntemattomaan Alaskan osaan, eli Wolverine-joen laaksoon ja sen latvavesille.

  Kirjailija Eowyn Ivey on nuori alaskalaiskirjailija,  joten tunnelmat ja tiedot ovat hyvin hänen hallussaan.
  Kertomus tuntuu uskottavalta, onhan kirjan lähtökohtana vuonna 1885 tehty tutkimusretki Alaskaan.
  Kun nyt katselee televisio-ohjelmia, kuten "Operaatio Alaska", "Alaskan armoilla", "Alaska, viimeinen rintama", "Alaskan selviytymiskoe" ja "Alaskan kultakuume", joissa ihmiset myörivät jättimisillä kullankaivuu- ja huutelukoneillaan Alaskan maaperää, kaatavat metsää, metsästävät ja muuten vain yrittävät valloittaa Alaskan erämaita, tuntuvat nykyaika ja kirjan kuvaama aika kertovan eri alueesta.

  Televisio-ohjelmien parasta antia ovat Alaskan komeat joki- ja vuoristomaisemat eri vuodenaikoina.

- Jos olisi mahdollista, niin lähtisin matkalle Alaskaan Allen Forresterin retkikunnan mukana. Edessä olisi suuri tuntematon erämaa kaikkine sen tarjoaminen iloineen, suurine ongelmineen ja hienoine hetkineen, Antti tuumaili. Villi Pohjola -sarja häivähtää myös mielessä pohjoisine ilmapiireineen. Siellä se hirvi yhä tallustaa kadulla Antin mielikuvissa.

  Taivalta taitettaisiin lopputalvesta alkaen Wolverine-joen jäällä ahkioita vetäen. Kevään edetessä jäät lähtisivät ryskyen pitkin valtavaa jokiuomaa.
  Alkuperäinen, salainen ja mystinen Alaska avautusi askel askeleelta. Keväällä Alaskan alkuperäisasukkaat, midnoosky-intiaanit, aloittaisivat lohenkalastuksen alkeellisilla eläimen jänteistä kudotuilla verkoillaan - talven nälkäkuuri olisi ohitse.
  Turkimusretkikuvauksen vastapainoksi Eowyn Iveyn kirjaan on otettu katkelmia Forresterin raskaana olevan Sophie -vaimon päiväkirjamerkinnöistä kotona Vancouverin kasarmilla.

- Taidan jättää Alaskan matkan väliin. Oman mielikuvituksen luomat matkat ja maisemat saavat olla omiani, Antti pohtii.

Nyt olohuoneen pöydällä on Andre´ Brinkin kirjoittama "Tuokio tuulessa" -niminen teos, joka kertoo Elisabeth Larssonin ja Adam Mantoorin matkasta 1700-luvun Etelä-Afrikassa. Vaikka Alaska ja Etelä-Afrikka ovat kaukana toisistaan ja ajankohtakin poikkeaa yli sadalla vuodella, niin molemmissa kirjoissa on paljon samaa. Nyt edessä voi olla mielenkiintoinen matka kuumassa ja eksoottisessa Etelä-Afrikassa.

Sekä Iveyn "Maailman kirkkaalla laidalla" että Andre Brinkin "Tuokio tuulessa" ovat molemmat hyytävän koskettavia tarinoita mantereittensa 1700-luvun ja 1800-luvun asukkaista, luonnosta, selviytymisestä ja rakkaudesta ääriolosuhteissa.
  Alaska-kirjan "Maailman kirkkaalla laidalla" kirjoittajan Eowyn Iveyn edellinen "Lumilapsi" -romaani sijoittuu myös Alaskan erämaihin. Ilmestyttyään 2013 se oli yksi Pulizer-palkinnon finalisteista.

Palatkaa perhoset

                                            Rakkautta ennen kuin on myöhäistä

  

 

Stalkkari Irma siivoaa kovalla touhulla. Lehtitelineestä hän löytää ruskeaan paperiin käärityn paketin, tuijottaa sitä hyvän tovin, ennen kuin tajuaa. Oi tämä on se paketti minkä korjasin talteen - sateesta. Jeppu, se punaturkkinen irlanninsetteri pudotti sen. Minun piti se niin toimittaa perille myöhemmin. Mutta sitten tuli joulukuu ja ne leffaillat Antin kanssa Kahvila Babylonissa. Saman tien Irma avaa paketin uteliaisuudessaan. Kirja, lempikirjailijani Juha Itkosen romaani. Suomen suurimmasta rock-tähdestä Suvi Vaahterasta ja kirjailija Antti Salokoskesta, joka uskoi olevansa Suvin laulujen hän.

Irma alkaa oikopäätä lukea uutta tarinaa. Unohtaa kaiken muun. Eläytyy kauan sitten poimimansa kirja-aarteen ääreen herkistyneenä, ihmeissään, kirjailija puhuu minulle, suoraan minulle, telepatiaa, magiikkaa. Noituutta? Tai samantapainen ajattelutapa, fiktioiden ja ajan rinnakkaisuudet ja päällekkäisyydet. 

Anna minun rakastaa enemmän oli ensimmäinen Itkosen kirja, johon Irma oli tarttunut ja siitä pitäen lukenut kaikki ilmestyneet. Parasta luettavaa koko Suomessa, hänelle kelpasi joka ainoa Itkosen hengentuote.

Antti kömpii Irman rappusissa ja plimpottaa ovikelloa. Irma heittää kirjan soffalle ja menee avaamaan ovea.
- Lähdetkös käymään Babylonissa? Jos vaikka löytyisi joku elokuva katseltavaksi. Irma huiskaisee hätäpäissään kirjansa suojapapereita sivuun, piiloon Antin katseilta.
- Lähdetään vaan. Menevät rappuset kolisten.

Kahvila Babylonissa Irma ja Antti asettuvat valikoimaan katseltavaa leffanurkasta. Isäntä kiikuttaa huoneeseen sinisissä isoissa kupeissa yrttiteetä ja ruisleipää vuohenjuustolla. Irma äkkää Rakkautta ennen -elokuvat ja selittää Antille että ne tulivat hänen mieleensä kirjasta jota hän juuri luki. Samat päähenkilöt leffasta toiseen, aina eri elämäntilanteissa.  Richard Linklaterin elokuvan Ethan Hawken ja Julie Delpyn näyttelemät päähenkilöt Jesse ja Celine löytävät toisensa aina uudelleen nuorina Wienissä, myöhemmin Pariisissa ja selvittelevät suhdettaan vuosikymmeniä myöhemmin Kreikassa.

Niin kuin hän ja Antti, Irmalla välähtää. Kerran niin läheiset, uudestaan toisensa löytäneinä, kiitollisina kohtalostaan. Seesteisen onnellisina. Heidän aikansa oli silloin ja on taas. Heidän elämänsä yksi ympyrä sulkeutuu, se matkii fiktiota, mutta onnellisempana versiona, ilman riutumistä ja räytymistä.

Irma jatkaa katselumaratoniaan aina Rakkautta keskiyöllä filmiin asti, mutta Antti nukahtaa, herää sitten filmipariskunnan säksätykseen ja menee keittiöön rupattelemaan aikansa kuluksi kahvilanväen kanssa. Irma huokailee leffan loppuun ja yhdessä lähtevät kuomat kotiutumaan.

Seuraavana päivänä illansuussa Irma saa Perhoset luettua, paketoi kirjan uudelleen entiseen ruskeaan paperiinsa ja lähtee palauttamaan sitä. Irma kävelee koko puutaloalueen läpi, katselee kiinnostuneena talojen pihoja, suuntaa satamaan. Aikoo pudottaa käärön sinisen talon postilaatikkoon. Paketin päällä lukee osoitteen yläpuolella Prinsessa Siri. Omituista, tuumaa Irma. Ei ole Suomessa prinsessoita. Tästä on otettava selvää.

Kotona Irma tutkii kirjahyllyään ja löytää etsimänsä: Anna minun rakastaa enemmän. Lukulampun valossa hän syventyy uudelleen Antin ja Suvin nuoruuteen. Joitakin ihmisiä on vaikea saada päästään pois koskaan. On maaliskuu. Lumet alkavat kohta sulaa. Mustarastas laulaa ensimmäistä kertaa tänä keväänä.

Vain sinuun jää värit

                                                  Lappu haalarin taskussa

Nuorena tykkäsin kaikenmoisista haalareista. Hankala asu, mutta minusta ihana, kesät talvet. Yksi vielä löytyi komeron alahyllylle piiloutuneena.
Oi niitä aikoja ja asu pesuun!!! Ai täällä on joku lappu taskussa. Ai tämmöinen merkillinen. Ai olin kirjoittanut runon ihastukselleni. 

Hetkiä.
Pieniä ikuisuuksia.
Kohtaamisia.
Äkkiä muuta maisemaa ei enää ole.
Vain sinä olet.
Vain sinuun jää värit.

Isikselle

                                                 Elämän lähde

Kultakehräinen

                                        Kultakehräinen

En minä ihmisiin usko. Vain sinuun kultakehräinen.
Tuleni valo, keltainen jumalani. On vain sinulla.
Niin minä löydän tieni aurinkoon.
Sinä rakastat meitä, ylpeitä huolettomia kulkijoita.
Eivät ne minulle mitään voi, kun kannan sinua otsallani.

Elää kuin tuuli, ja kuolla hilpeänä.
Hartaana kuin lapsi, herkkämielinen, kaiken kokeneena, tikari povellasi. Lähdet matkalle.
Todella tietäen vain sen mitä et tahdo. Rynnistät umpimähkään? Ei.
Salaa itseltämmekin ovat kaikki tärkeät tavoitteet
meissä kauan uinuneet.

Antin auto

                                              Antin koeajot

Vanhoissa lännenfilmeissä ratsastajat katosivat loppukuvassa kohden auringonlaskua. Vanhan Simcan puikkoihin Antti hyppäsi auringon noustessa. Nykyisin Simcasta saisi kaiketi pulittaa pikku omaisuuden. Simca olisikin muuten ollut hyvä, mutta iskunvaimentimet olivat mennen talven lumia. Ei siis aivan helpoin ja turvallisin kärry, tuumin.  Onneksi autosta ei tullut omaani, mutta se oli lajissaan ensimmäinen koskaan koeajamani kulkupeli.

Aivan sattumalta olen joutunut ajamaan autolla jos toisellakin tämän Simcan jälkeen. Kirjoittelin lehtiin autojuttuja. Koeajamieni autojen lukumäärää en edes muista, mutta niitä kertyi vuosikymmenten varrella satoja.

Luulisi, että eri autojen välillä ei ole suuriakaan eroja. Istutaan alas, startataan, käännellään rattia, painellaan kaasua ja lopulta jarrutellaan ja pysyhdytään.

Autoissa on kuitenkin eroja. Kohdalleni sattui kymmenkunta vuotta sitten minulle uusi automalli ja -merkki. Tämä se vasta on auto. Tämän ottaisin. Sittemmin olen ajanut saman merkin katumaasturilla pariinkin eri otteeseen, mutta alkuperäisen koeajoauton voittanutta ei niistäkään löytynyt.

Kymmenkunta vuotta sitten koeajolla vaikutuksen tehnyt automallia oli edelleen myynnissä käytettynä. Vertailin jonkin aikaa tarjolla olleita ehdokkaita netissä. Kalliilta ne tuntuivat meikäläisen budjetille. 

Sitten sattui silmiini autoliikkeen mainoksesta sopivan oloinen yksilö. Muina miehinä kävelin liikkeeseen ja tutkiskelin autoja. Myyjä tarjosi merkkiä jos toistakin.

Tämän mielittelemäni Auton ympärillä hääri toinen autokauppias ja ostajaehdokas. Samperi. Auto oli melko varmasti menossa uuteen kotiin. Myyjä ja ostaja eivät tuntuneet kuitenkaan pääsevän sopuun vanhasta autosta maksettavasta välirahasta, joten kauppa jäi tekemättä. Onneksi. 

Huoletonta näytellen kysäisin paljonko tuo Auto tuolla maksaisi. Hintapyyntö tuli reilusti alaspäin ja kaupat lyötiin lukkoon kädenpuristuksella. Talven varalle autoon vaihdettiin pyynnöstäni alle talvirekaat. Seuraavana päivänä ajoin Autoni uuteen kotiinsa.

Autolla ajon opettelun aloitin alle kymmenvuotiaana Huruslahden jäällä. Menopelinä oli vuoden 1959 -mallinen Mosse.  Siihen aikaan ei turvavöistä ollut tietoakaan. Uimaan piti päästä kauniina kesäpäivänä. Mossella mentiin, minä ja hautakivikauppias Lintukreeni.

Romanit kulkevat

                                                     Romanit kulkevat vielä

Ainakin suomalaisten romanivanhusten kohtaloista kertovassa elämäntarinoitten kokoelmassa Vanhojen tie pääsee vielä kurkistamaan kiertelevään elämänmuotoon ja romanikulttuurissa eläneisiin sitkeisiin romaninaisiin ja muutamaan mieheenkin. Elämme rinnakkain, mutta harvalla on käsitystä millaista on elää romanielämää. Vanhojen tie -teos avartaa näkemyksiä ja on arvokas myös romaneille itselleen.

Suomen täyttäessä sata vuottaan on Aija Kuparisen kirjaamat kertomukset ja Olga Poppiuksen valokuvaamat neljätoista romanivanhusta ja heidän edustamansa kulttuuri saaneet arvoisensa teoksen. Kirja kertoo omaäänisesti romanivanhusten  elämästä. Haastattelujen pohjalta aina viime vuosisadan puolelta näihin aikoihin ulottuvat tarinat kertovat ajasta jolloin romanien elämä oli talosta taloon ja pitäjästä toiseen kiertelemistä. Nykyään samat ihmiset elelevät vanhuuttaan hoitokodeissa, omassa kodissa tai palvelutaloissa. Vaikka olot ovat helpommat, entistä yhteisöllisyyttä kaipaa moni romanivanhus. Nämä vanhat olivat viimeinen kiertelevä sukupolvi.
Teos on arvokas kulttuuriteko koska kiertolaiselämän kokeneet ovat vielä olleet keskuudessamme kertomassa elämästään. Eipä tule ajatelleeksi että lapsuudessaan kierrelleet romaanit eivät tietenkään juuri kouluihin ehtineet, joten lukutaito jäi tästä syystä heikoksi. On arvioitu että romaneja joutui evakkoon sotien jälkeen jopa kolmasosa koko romaniväestön silloisesta määrästä. Vasta paljon sotien jälkeen, 1970-luvulla tuli voimaan väliaikainen laki romanien asuinolojen kohentamiseksi.

Romanien kiertely talosta taloon aina uutta yöpaikkaa hakien toistuu monissa Vanhojen tie -kirjan  kertomuksista. Paremmin pärjäävät ja asumuksen hankkineet romaanit ottivat usein yövieraat vastaan ja muonittivat kulussa olevat. Naiset olivat avainasemassa. Ehkä siinä on heimon säilymisen salaisuus. Turva toisissaan ja sitkeissä äideissä. Vanhojen tie -teoksessa on ilmeikkäät valokuvat, jotka hyvin kuvastavat myös romanikulttuurin aistikkuutta. Kaikenkaikkiaan kiehtova lukuelämys.

Kahvila Babylonin lukutoukat naiset saivat aikaiseksi lukea joulunpyhien aikaan kolme kirjaa joiden maailmassa kierrellään romanien matkassa, Marja Björkin Mustalaisäidin kehtolaulussa Suomessa, Paola Piganin Älä astu sieluuni kengät jalassa -romaanissa Ranskassa toisen maailman sodan aikaisissa leirioloissa.

Mustalaisäidin kehtolaulussa kertautuvat hyvin samankaltaiset asiat kuin Vanhojen tiessäkin, aloitetaan vanhoista romaaneista, Sikristä ja Väinöstä  joilla oli siihen aikaan hyvin eli oma talo, jonne sitten väkeä majoitettiin miten kulussa sattuivat olemaan. Myös tässä kirjassa päästään ihan nykysukupolven elämään asti.

Rankat olosuhteet on Paola Piganin kirjassa Älä astu sieluuni kengät jalassa,  eletään sota-aikaa ja kaikki kiertelevää elämää viettävät kerätään leireihin. Vaihtokaupassa leirielämään menetetään kaikki romanien elämisen ja pärjäämisen edellytykset kuten hevoset ja kaikkinaiset kaupantekovälineet ja -tarvikkeet.  Mutta kaiken koetun kurjuuden läpi paistaa tai ainakin pilkahtelee ikuinen selviytymisvietti ja eloisuus. Kaikki kolme kirjaa ovat kuin heijastuksia toisistaan, romanikulttuurista poikkeavan kulttuurin valotuksia vielä muistissa olevaan mustalaiskulttuuriin. Ja kaikki kolme kirjaa  viettelevät maailmaansa sen rankoista olosuhteista piittaamatta ja pakottavat kääntämään sivua sivun perään, imevät lukijansa hetkeksi elämään toisenlaista elämää.

Näistä voikin sitten hakeutua syvemmälle tutustumaan vaikkapa Kalle Hagert -elämäkertaan, jonka Tuula Saarto kirjoitti apestaan Kalle Hagertista, jota mustalaisten kuninkaaksi kutsuttiin ainakin 1950-luvulla, jatkaa Kiba Lumbergiin tai Veijo Baltzariin.  Suomen romanien historia  -teoksesta voi ammentaa taustatietoa.

Ja ainahan voi langeta Pieni suklaapuoti tai Mustalaisleiri muuttaa taivaaseen -leffaan, tai uppoutua Joanne Harrisin Pieni suklaapuoti -kirjaan jatko-osineen. Se onkin jo toinen juttu.

                                                                    by Susanna Pihlaja