lauantai 13. tammikuuta 2018

Romanit kulkevat

                                                     Romanit kulkevat vielä



Ainakin suomalaisten romanivanhusten kohtaloista kertovassa elämäntarinoitten kokoelmassa Vanhojen tie pääsee vielä kurkistamaan kiertelevään elämänmuotoon ja romanikulttuurissa eläneisiin sitkeisiin romaninaisiin ja muutamaan mieheenkin. Elämme rinnakkain, mutta harvalla on käsitystä millaista on elää romanielämää. Vanhojen tie -teos avartaa näkemyksiä ja on arvokas myös romaneille itselleen.

Suomen täyttäessä sata vuottaan on Aija Kuparisen kirjaamat kertomukset ja Olga Poppiuksen valokuvaamat neljätoista romanivanhusta ja heidän edustamansa kulttuuri saaneet arvoisensa teoksen. Kirja kertoo omaäänisesti romanivanhusten  elämästä. Haastattelujen pohjalta aina viime vuosisadan puolelta näihin aikoihin ulottuvat tarinat kertovat ajasta jolloin romanien elämä oli talosta taloon ja pitäjästä toiseen kiertelemistä. Nykyään samat ihmiset elelevät vanhuuttaan hoitokodeissa, omassa kodissa tai palvelutaloissa. Vaikka olot ovat helpommat, entistä yhteisöllisyyttä kaipaa moni romanivanhus. Nämä vanhat olivat viimeinen kiertelevä sukupolvi.
Teos on arvokas kulttuuriteko koska kiertolaiselämän kokeneet ovat vielä olleet keskuudessamme kertomassa elämästään. Eipä tule ajatelleeksi että lapsuudessaan kierrelleet romaanit eivät tietenkään juuri kouluihin ehtineet, joten lukutaito jäi tästä syystä heikoksi. On arvioitu että romaneja joutui evakkoon sotien jälkeen jopa kolmasosa koko romaniväestön silloisesta määrästä. Vasta paljon sotien jälkeen, 1970-luvulla tuli voimaan väliaikainen laki romanien asuinolojen kohentamiseksi.

Romanien kiertely talosta taloon aina uutta yöpaikkaa hakien toistuu monissa Vanhojen tie -kirjan  kertomuksista. Paremmin pärjäävät ja asumuksen hankkineet romaanit ottivat usein yövieraat vastaan ja muonittivat kulussa olevat. Naiset olivat avainasemassa. Ehkä siinä on heimon säilymisen salaisuus. Turva toisissaan ja sitkeissä äideissä. Vanhojen tie -teoksessa on ilmeikkäät valokuvat, jotka hyvin kuvastavat myös romanikulttuurin aistikkuutta. Kaikenkaikkiaan kiehtova lukuelämys.




Kahvila Babylonin lukutoukat naiset saivat aikaiseksi lukea joulunpyhien aikaan kolme kirjaa joiden maailmassa kierrellään romanien matkassa, Marja Björkin Mustalaisäidin kehtolaulussa Suomessa, Paola Piganin Älä astu sieluuni kengät jalassa -romaanissa Ranskassa toisen maailman sodan aikaisissa leirioloissa.



Mustalaisäidin kehtolaulussa kertautuvat hyvin samankaltaiset asiat kuin Vanhojen tiessäkin, aloitetaan vanhoista romaaneista, Sikristä ja Väinöstä  joilla oli siihen aikaan hyvin eli oma talo, jonne sitten väkeä majoitettiin miten kulussa sattuivat olemaan. Myös tässä kirjassa päästään ihan nykysukupolven elämään asti.

Rankat olosuhteet on Paola Piganin kirjassa Älä astu sieluuni kengät jalassa,  eletään sota-aikaa ja kaikki kiertelevää elämää viettävät kerätään leireihin. Vaihtokaupassa leirielämään menetetään kaikki romanien elämisen ja pärjäämisen edellytykset kuten hevoset ja kaikkinaiset kaupantekovälineet ja -tarvikkeet.  Mutta kaiken koetun kurjuuden läpi paistaa tai ainakin pilkahtelee ikuinen selviytymisvietti ja eloisuus. Kaikki kolme kirjaa ovat kuin heijastuksia toisistaan, romanikulttuurista poikkeavan kulttuurin valotuksia vielä muistissa olevaan mustalaiskulttuuriin. Ja kaikki kolme kirjaa  viettelevät maailmaansa sen rankoista olosuhteista piittaamatta ja pakottavat kääntämään sivua sivun perään, imevät lukijansa hetkeksi elämään toisenlaista elämää.

Näistä voikin sitten hakeutua syvemmälle tutustumaan vaikkapa Kalle Hagert -elämäkertaan, jonka Tuula Saarto kirjoitti apestaan Kalle Hagertista, jota mustalaisten kuninkaaksi kutsuttiin ainakin 1950-luvulla, jatkaa Kiba Lumbergiin tai Veijo Baltzariin.  Suomen romanien historia  -teoksesta voi ammentaa taustatietoa.




Ja ainahan voi langeta Pieni suklaapuoti tai Mustalaisleiri muuttaa taivaaseen -leffaan, tai uppoutua Joanne Harrisin Pieni suklaapuoti -kirjaan jatko-osineen. Se onkin jo toinen juttu.


                                                                    by Susanna Pihlaja

sunnuntai 31. joulukuuta 2017

Your name

On uuden vuoden aatto. Riku ja Aino astuvat juuri sisään Kahvila Babyloniin.




Väki on tottunut elokuvailtoihin niin, että taas heitä on ilmaantunut katseluhuoneeseen koko joukko. Riku on maailmalla viihtyvä valokuvaaja ja kahvilan isännän kouluaikainen tuttu. Riku esittelee innoissaan ystäväänsä:
-  Tässä on tyttöystäväni Aino. Porukat tervehtivät Ainoa monikielisesti. Japania ei kylläkään kukaan osaa. Tyttö sanoo kaikille moi, moi mutkattomasti ja kävelee DVD-hyllylle. 
- Here is also that movie, I mean from my production. What a nice surprise!
- Katotaan se, innostuu porukka ja kihisee uteliaisuudesta. Mikä my production?
Riku selittää että Aino on ollut mukana animen teossa jo kauan.  "My name" - elokuva on kuuluisa kaikkialla, sen teossa Aino on ollut mukana. Riku ja Aino ovat olleet nettiyhteydessä jo teineistä. Nyt he seurustelevat. Huone kieltämättä valaistui ja sähköistyi kun nuoret astuivat sisään. Jotakin heissä on. Niin kuin vain harvoissa pariskunnissa.




- Ai tämäkö se oli, Your name? kysyy Auroora, yksi teineistä,  ja näyttää manga-sarjan kakkososaa, jonka juuri osti kaupasta. Ykkösosa on jäänyt kahvilan hyllyyyn samaisen teinin jäljiltä. Paljon sitä on luettu. Vähän jo kannet repsottavat. Auroora on tullut tänään kahvilaan äitinsä kanssa.


                                              by Susanna Pihlaja

Your name pyörähtää käyntiin. Aivot kihisten porukka yrittää pysyä animen kyydissä. On visuaalisesti mahtava näky kun komeetta jakautuu moneen osaan ihan filmin alussa. Mutta komeetasta emme vielä tienneet, tuijotimme vain lumoutuneena ruutua.
Seuraamme tyttöä mineltä Mitsuha, joka kyllästyy pieneen kotikaupunkiinsa ja Taki-nimistä lukiolaispoikaa joka elää Tokion suurkaupungissa. Ja juuri Tokioon Mitsuha haluaa. Molemmat uni sieppaa eri olosuhteisiin, Mitsuhan Tokioon ja Takin koulutytöksi vuorten ympäröimään pikkukaupunkiin. Tai uneksi he siirtymiä luulevat, kunnes ymmärtävät vaihtavansa paikkaa. Teinit pystyvät viestittelemään keskenään, he tutustuvat, kinaavat ja lähentyvät toisiaan. Mutta sitten yhteys katkeaa siihen paikkaan. Taki unohtaa tapahtumia joita koki ollessaan Mitsuha. Lähtee sitten monen mutkan kautta etsimään Mitsuhaa.

Aino selittää kuinka Your name -anime menestyi alkuunsakin Japanissa hyvin, mutta sitten tapahtui jotakin. Elokuva tuli aina vain suositummaksi, menestyi ulkomaillakin, levisi kaikkialle maailmaan.
Sai hyviä arvosteluja.
- Niin kävi myös Suomessa, säestää Riku. Makoto Shinkai yllättää koko elokuva-alan, kaikkialla.


                                                        by Alphonse Mucha

Anime pelaa omin säännöin. Jotain samanhenkistä on Your name -animessa kuin nauhoissa joita elokuvassa Mitsuhan isoäiti vanhojen perinteiden mukaan punoo. Nauhat purkautuvat, nivoutuvat  uudelleen eri tavoin. Aika pysähtyy ja tapahtumien sankarit voivat elää lineaarisesti ajateltuna eri ajassa. Ripaus sielunvaellusta, ikuisesti yhteen kuuluvat sielut, jotka yhtäkkiä muistavat toistensa nimen, vaikka kaikki on kuin unta ja muistoja menneestä on unohtunut.
Kaikki elokuvan ainekset paiskataan röyhkeän määrätietoisesti samaan soppaan, perinteet, uskomukset, shintolaisuus, sielunvaellus, moderni tekniikka, älypuhelimet, komeetta ja muinoin syntynyt kraaterijärvi, tuhon enteet ja jatkuvasti aistittavissa olevat uhkakuvat, suurkaupungit ja maalaiskaupunkien idylli, pakahduttavan visuaaliset luontokuvat ja nuoret rakastavaiset, väläykset entisestä elämästä, jonka he melkein muistavat.




Japanilainen kulttuuri, kirjoitustapa, musiikki toimii vieraannuttavana elementtinä, joka saa elokuvan kutkuttavasti kiehtomaan. Jää loputtoman tuntuisesti kysymysmerkkejä, elokuvaan on löydettävä avain. Katsojakin melkein muistaa "sinun nimesi",  Your name -rakastavaisten, kaksoisliekkien tapaan.

Antti ja hänen ystävänsä päätyvät ulos keskustelemaan ja viipyilemään, talvinen leuto maisema seisauttaa heidät toviksi kahvilan pihaan, arvelevat elokuvasta sitä ja tätä ja tuota.




-  Irma, katsotaanko elokuva vielä uudelleen? kysyy Antti. Antti ja Irma katsovat vakavina toisiaan, kuin lukien ja aprikoiden toistensa ajatuksia.
- Miksi et sanonut mitään? Että tunnistit minut?


torstai 28. joulukuuta 2017

Lumiukko ja the Holiday

Lumiukko ja the Holiday kahvilakatselussa joulunpyhinä


Maailman kaunein punanuttu, irlanninsetteri Jedi tassuttaa Kahvila Babyloniin uuden ystävänsä kylän komeimman parturin kanssa. Parturin vaimo on päässyt ensi kertaa kävelylle kylänluudan koiran ja miehensä kanssa. Kahvilassa Jeppu suuntaa oitin katseluhuoneeseen ja parturikomistus selaa elokuvakirjaston DVD-hyllyä. Näyttää sitten Jepulle Lumiukkoa:
- Tämäkö?  Vastauksena kysymykseen setteri asettuu kuvaruudun eteen katseluasemiin. Kun säveltet kaikuvat pitkin taloa, kahvilan väki hipsii vähitellen seuraamaan Lumiukon ja pienen pojan ystävystymistä ja jouluseikkailua.




Joulun tuoksut leijuvat ilmassa, piparkakkuja ja kahvia, paljon suklaata, riisipuuroa, kanelia. Pieni hetki joka toistuu joka joulu, kaikki haluavat imeä ihmeellistä musiikkia ja mielikuvitusseikkailua itseensä, tehdä pojan kanssa yhdessä lumiukon, kulkea avaruudessa ja nähdä joulupukin. Palata kotiin.
Jeppu katsoo uskollisesti koko tarinan loppuun ja lähtee sitten tiehensä. Kaikki katsovat ikkunasta punanutun menoa ja kuinka iso koira työntää portin auki ja menee menojaan. Hei sitten.
Parturi asettautuu nuorikkonsa kanssa vielä vihreisiin nojatuoleihin, nyt syödään riisipuuroa. Vaimo saa mantelin. Kahvilan isäntä näyttää myhäilevän. Hän laittaa romanttisen komedian pyörimään.
The Holiday -elokuvassa rakkaudessa pettyneet naiset vaihtavat kotia, manteretta, törmäilevät  toistensa elämään. Löytävät jotakin uutta.




Myös parturi ja hänen vaimonsa poistuvat leffan katsomisen luomissa jälkitunnelmissa talviselle pihalle, katsovat toisiaan kauniisti. Jatkavat sitten matkaa jouluvalaistujen puutalojen katuja kierrellen.




perjantai 22. joulukuuta 2017

Kun Harry tapasi Sallyn

                     Voivatko Sally ja Harry olla vain ystäviä?




Alunperin jo nuorina sattumalta yhteiselle automatkalle päätyneet Sally ja Harry yrittävät selvittää vuosien mittaan, voisivatko he pysyä vain ystävinä. Vuodet vierivät ja molemmille sattuu eron hetkiä suhdeviritelmistään. Silloin ystävä kallis on kultaa kalliimpi. Paljon puhetta, monta pakoyritystä, mutta yhteys säilyy. Kahvila  Babylonin kotiteatterissa Antti saattaa välillä torkahtaa, mutta ystävättärensä naapurista seuraa herkeämättä komedian käänteitä. Vuosikymmenet vilistävät, ja taas ystävät kohtaavat, jokin vain vetää heidät yhteen. Suuria tunteita, käänteitä ja selvittelyjä tuntuu kehystävän toistuvasti joulun ja uuden vuoden tunnelmat. Alkoiko kaikki jo silloin kun Harry yllättäen kohtasi Sallyn? 


torstai 21. joulukuuta 2017

Niko, lentäjän poika

Poro joka tahtoi joulupukin lentojoukkoihin





Joukko viimeisiä koulupäiviään ennen joululomaa käyviä oppilaita heitteli lumipalloja kahvila Babylonin pihalla.
- Tulkaa sisälle lapset. Meille tuli tänään pikapostissa uusi elokuva. Voisi kiinnostaa teitäkin, vai menettekö mielummin vielä koluun?
Lapsijoukko marssi sisälle kahvilan katseluhuoneeseen ja riisui lumiset ja vähän jo märätkin päällysvaatteet naulakkoon kuivumaan.
- Onpa hassu poro. Niko.
- Ei kun kiva, vaikka vähän hoopo.
Lapset arvioivat ja seurasivat tarkasti pikku poron touhuja. Se oli yhtä utelias ja tiedonhaluinen kuin pienet koululaisetkin.
Suurin ero oli siinä, että Niko-poro joko tiesi tai luuli osaavansa lentää.
- Noi sudet on karmeita. Ainakin toi musta iso mörisijä.
- Mutta Niko ja sen kaverit ovat vielä susiakin ovelampia. 
- Kumma, kun Niko ei eksynyt lumisessa metsässä ja pääsi aina karkuun.
Lapset huokaisivat helpotuksesta, kun Niko ja sen kaverit vihdoin pääsivät Korvatunturille. Isot lentävät porot pitivät sitä vähän pilkkanaan ja sysäsivät alas kiitoradaltaan.
- Ei se Niko ensin osannut lentää, mutta sitten se oppi. Kaipa ihminenkin voi oppia paljon hienoja asioita, jos oikein uskoo siihen, tuumivat lapset. Kysytän huomenna opettajalta.
Antti sulki television ja veti dvd-levyn ulos koneesta.
- Katsotaanko uudelleen, hän kysyi lapsilta.
- Joo katotaan. On se vaan niin hieno elokuva. Helppo seuratakin, kun kaikki eläimet puhuvat suomea.

keskiviikko 20. joulukuuta 2017

Päivä ilman sotaa

                        Kun sotilaat lopettavat sodan jouluksi





Päivä ilman sotaa -elokuvassa miehet laittavat sotimisista rukkaset naulaan eturintamalla ensimmäisen maailmansodan ensimmäisenä jouluna 1941. Skotit, ranskalaiset ja saksalaiset lopettavat omin lupinsa sotatoimet rintamavyöhykkeellä. Kaikista leireistä raportoitiin luvattomasta veljeilystä vihollisten kesken. Solmittiin ystävyyksiä, musisoitiin, vietettiin yhdessä aikaa, pelattiin jalkapalloa, kerrottiin omasta tilanteesta kotirintamalla. 
Kaikki saa alkunsa kun tanskalainen sopraanotyttö haluaa viettää yhdessä saksalaisen  tenorimielitiettynsä kanssa edes muutaman hetken, kuin ihmeen kaupalla pariskunta onnistuu palaamaan saksalaisrintamalle, josta heidän laulunsa kaikuu skottirykmenttiin, joka vastaa säkkipillein musiikkiin. 


 


tiistai 19. joulukuuta 2017

Fanny ja Alexander

                                 Voiko jouluidylli särkyä?





Elokuva on parhaimmillaan heijaste todellisuudesta. Ja totta puhuakseen Ingmar Bergman valjastaa jouluiseen piirileikkiinsä elämän kirjon syvältä kouraisten. Bergman sysää  lapset, aikuiset, elämän, kuoleman, sadun, kauhun, ihmiset heikkouksineen ja kummallisuuksineen kuin myös vahvuuksineen yli sadan vuoden takaisiin ruotsalaisen teatterisuvun tunnelmiin. Lasten näkökulmasta niin jouluinen idylli kuin elämän särökin saavuttaa katsojan ja ylittää kynnyksen, joka erottaa fiilistellyt, laskelmoidut kertomukset elokuvataiteesta.




Fanny ja Alexander elokuvasta Bergman myös nappasi Oscarin 1984 ulkomaisten elokuvien kategoriassa, myös elokuvan puvustus ja lavastus palkittiin. Kuvaus on Bergmanin luottokuvaajan Sven Nykvistin taidetta. Nykvist kun pystyy pysäyttämään hetken, jotta katsoja voi astua kuvitelmaan sisään. Värit kuvastavat kulloisiakin tuntemuksia ja tunteita. Tiedostamaton puhuu. Moni on yrittänyt ja yrittää yhäkin samaa, Nykvist on mestari. Tosin elokuvan ehdoilla mennään.




Nuori Alexander, joka yllättäen menettää isänsä on elokuvan keskeisin henkilö, hänen kauttaan elämän monisärmäisyys vyörytetään esiin. Katsoja saa herkutella idyllistä, väliin renesanssimaisen uskallettua perhejoulua ja elää ja jännittää päähenkilöittensä puolesta henkeään pidätellen, varsinkin lasten. Fanny ja Alexander saa kauhistumaan, nauramaan, häpeämään, herkistymään, pelkäämään, ihmettelemään ja toivomaan parempaa. Mutta kuinka tunne- ja tapahtumien hidastettu vyörytys päättyy?