Irma antaa itselleen lahjan
Jouluna sain mieluisan lahjan itseltäni: Mia Kankimäen kirjan Naiset joita ajattelen öisin. Saman kirjan sai ystäväni lahjaksi minulta syntymäpäivänään tammikuussa. Päätimme muitta mutkitta Kankimäen yönaisten innoittamina kirjoittaa muistikirjoihimme ajatuksia joita yönaiset toisivat mieleemme. Niinpä ystäväni alkoi sen tien kirjoittaa kynä sauhuten rohkeudesta ja minä taas kaikensortin persoonallisuuksista jotka ovat saaneet minut tolaltaan ihastuksesta, hämmästyksestä, säikäyttäneet, hurmanneet älyllään nokkeluudellaan syvällisyydellään, viehätysvoimallaan, aistikkaalla vaatetuksellaan tai saaneet toivomaan olisinpa niin kuin hän.
Skannattu Mia Kankimäen Naiset joita ajattelen öisin -kirjan kansikuvasta
Juuri kun ryhdyimme ystävättären kanssa kirjoituspuuhiin, televisiosta tulee ranskalaisen televisiosarjaan, Kuolema maalaa taulun (L'art du crime), yksi toisen tuotantokauden viimeisiä osia. En silloin halunnut kuvitella että tuotantokausi voisi loppua niin ykskaks, olin täysin sarjan henkilöitten pauloissa. Niin vain koitti paluu arkeen. Pääosan esittäjä Nicolas Gob, murheitten murtama ja räjähdysaltis konstaapeli Antoine Verlay sai minut oitis polvilleen pelkällä sielunsa mustelmia luotaavalla katseellaan. Mikä persoonallisuus, joka tunkee ruudun läpi ja nyrjäyttää sieluni sijoiltaan. Konstaapelissa on jotain niin tuttua, niin totta, niin vetovoimaista. Siellä Louvre ja d'Orsey vilahtelevat toimintaympäristöinä, aina vain paranee, kaljupää konstan vastaparina taiteentuntijanainen Florence Chassagne (Eleonore Gosset-Bernheim). Pariskunnalla ei ole mitään yhteistä, vihaavat toisiaan ensi silmäyksellä. Miten täydellistä. Mies ei ymmärrä taidetta, mutta rikoksia hän osaa tutkia. Taidekiemuroissa en oikein pysy itsekään kärryillä, mutta uskon kaiken mitä sarjassa selitetään, tai mitä väliä.
Taiteentuntijanaisella on yllään heti ensimmäisessä osassa jonka sain silmiini, täydellinen samettibleiseri, intohimoisen tummanpunainen, täydelleen istuva. Niinpä palasin hetkessä mielessäni opiskeluaikoihin ja Tampereen yo-talolle ja Veltto Virtasen bändin keikalle. Veltto otti lavaa haltuun keltaisessa takissaan ja Tuomisen Eetu silmäili maisemia bassokitaran varressa. Lavan lähellä kuljeskeli lasi kädessään hoikka nuori mies, jolla oli keskeltä hyvään alkuun kaljuuntunut pääkoppa ja pitkä tukka. Niin kuin tässä olennossa ei olisi ollut kyllin ihmettelemistä, jäin tuijottamaan kahta mahtavan piiiitkätukkaista tyttöä uteliaisuudesta kihisten, syvästi ihaillen noita taivaallisia olentoja jotka heilauttelivat pitkiä kiharaisia, toisella tummat toisella vaaleat kutrit, yli puolen selän ulottuvia hiuksiaan. Vaalealla oli täydellisesti istuvat vaaleansiniset kulahtaneet farkut ja vähän vyötärön alapuolelle ulottuva musta läikehtivä samettibleiseri. Mulle mulle, tuollaiset kuteet myös. Vaatteet tekevät elämästäni taikaa. Yksi bändin tyypeistä huomasi minutkin, tai oikeastaan hän pisti merkille Love recordsin logolla varustetun t-paitani. Miten sulla voi olla tuo paita, kun ei minullakaan ole, vaikka olen Loven artisti, tyyppi närkästeli.
Mutta, mutta, nyt siis tarvittiin pikimiten musta samettibleiseri joka kiiltää ja läikkyy ja säihkyy ja
muuttaa elämäni. Ja niin tapahtui.
muuttaa elämäni. Ja niin tapahtui.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti