Symi-saaren vangit The Prisoners of Symi Island

                               

                                     Symi-saaren vangit

                                                                   

- Mitäs sanoisit pienestä saarihyppelystä?

- Minne mentäisiin?

- So, now we are in Kos. So wunderful. Where can we go from here, some other island?

- Let's go to Symi! Seems to be un unique and beautiful island of Greece. 

Kosilta voisi lähteä monellekin eri saarelle. Symi aivan Turkin rannikon läheisyydessä ja Rodoksen tuntumassa voisi olla hyvä kohde. - Lähdetäänkö?

- Sen kun vain, mutta miten sinne pääsee?

Marssimme Kosin satamaan. Vuosi sitten vierailleen maanjäristyksen jäljet näkyvät vielä satamassa, mutta yksi lippuluukku on avoinna.
- Että Symille pitäisi päästä. Blue Star II lähtee aamulla Symille, mutta lippu täytyy ostaa toiselta luukulta, joka aukeaa vasta aamulla. Teidän täytyy olla satamassa puoli kuudelta, opastaa kreikkalainen lipunmyyjä.

Mitä ihmettä Symillä tarvittaisiin? Passit täytyy olla ja rahaa ainakin yhdeksi tai varmuuden vuoksi pariksi päiväksi. Repuun vaihtovaatteita ja uimavarusteet. Jännittää vähän, mutta keli on mainio ja uusi saari kiehtovan tuntuinen. Puhelimet ja kellot soimaan ettei myöhästytä.

Reippaan kävelyn aikana unet karisevat silmistä. Sataman hallissa ja kuppilan tuntumassa odottelee nuokkuvia ihmisiä. Onkohan mennyt illalla pitkään? Iso valaistu laiva lipuu satamaan kuin kummitus. Rekkalasteittain tavaraa ja tulvimalla ihmisiä purskahtaa Kosin satamaan. Nyt on meidän vuoromme. Pujottelemme rekkojen välistä. Juuri ostetut yhteensä 24 euron arvoiset matkaliput tarkastetaan ja edessä on parin kerroksen verran liukuportaita kohti matkustajille tarkoitettua kerrosta. 

Mennään tuonne laivan keulalle, niin näemme auringonnousun. Vähitellen välkkyvä meri laivan edessä vaalenee kohti aurinkoista päivää. Varmuuden vuoksi olimme varanneet huoneen symiläisestä EOS studiosta ja maksaneet etukäteen. Ainakin majapaikka on varmistettu.

Auringonnousun aikoihin puhelimeen tulee viesti. Hei! Sehän on varaamastamme majapaikasta. Lähettäjänä Sevasti Symiltä. Sanoo tulevansa vastaan laivarantaan. Tuntuupa hienolta.

  Kahden ja puolen tunnin kuluttua iso laiva kaartaa laguunimaiseen lahteen, jota reunustavat amfiteatterimaiset värikkäät talot. Laiva avaa peräporttinsa ja väki rynnii Symin uuteen satamaan. Väkijoukon takana vilkkuu vaalea pahvikortti, jossa on kirjaimet EOS. Nyt vain siihen suuntaan.

Sevasti tervehtii iloisesti, mutta vähän hämmästyneenä. Hän tarttuu puhelimeen ja pyytää taksikuskia odottelemaan hetken. Peräluukku on avoinna matkatavaroille, mutta reppu nakataan mukaan matkustamoon. Taksi pujottelee rantakatua pitkin. Tilaa ei ole liiemmälti ja huolimaton autoilija voisi lipsahtaa reunan yli mereen. Taksissa Sevasti toteaa, että hän odotti aivan toisia ihmisiä. Hän on majoittanut jokin aika sitten saman nimisen suomalaisen, joten virhe oli luonnollinen. Sevasti tuntuu kuitenkin toipuvan erehdyksestään nopeasti.

Tie kaartuu loivasti ylärinteeseen, jota tuntuu riittävän loputtomiin. Kujat kapenevat ja lopulta taksi pysähtyy. Tavarat ja matkustajat autosta. Sevasti antaa kuljettajalle kympin. Jyrkän oloisia portaita kohti majapaikkaa, jonka keltaisena hohtavaan seinään on kiinnitetty laatta, EOS studios. Sevasti keittää meille huoneessamme kahvit ja löytää keksejä ja maitoakin. Siivouksen ajaksi päätämme lähteä kaupungille.

Sevasti kaivaa jostakin mustavalkoisen käsin piirretyn kaupungin kartan. On kuunneltava tarkasti, mitä kaikkea Symissä onkaan. Ainakaan eksymään ei pääse. Edessä olikin koko hieno aurinkoinen päivä kaupungilla. Kävellessä syntyi ajatus käväistä seuraavana päivänä saaren kuuluisassa luostarissa, mutta miten sinne pääsee. Pieneltä bussiasemalta löytyy taulu, jossa ilmoitetaan Panormitiksen luostariin lähtevän bussin aikataulut. Auto lähtee aamulla kello 6.50, joten jälleen on laitettava puhelit herättämään.

Sininen Mersun pikkubussi nököttää lähtövalmiina. Kyydissä on jo yksi matkustaja ja meidät viittoillaan sisälle. Paikallinen Räikkösen sielunveli starttaa ja kiitää pitkin vuoriteiden rinteitä bussillaan joka ainoan shikaaninsa tuntien ja tien murtumat väistellen. Kaikki rauhoittuu ja hiljenee, kun Panormitiksen luostarille vievät pihatien portti avataan. Päivä kuluu kuin siivillä ja kimi odottelee jälleen uusia kyytiläisiä. Niitä tuleekin tulvimalla ja puheen pölinä bussissa on melkoinen. Osa matkustajista jää läheiselle Maratounthasin rannalle, ja loput kyytiläiset pääsevät istumaan.

Perillä Symillä keittelemme huoneessamme kreikkalaista kahvia ja nautimme juustovoileivistä. Silloin ovelta kuuluu hentoa kolkutusta. Sevasti astuu sisään ja tuo palat itse leipomaansa kakkua. Hän toteaa Kosilla olevan niin tuulista, että iltalaiva ei lähde matkaan Rodokselta eikä tule Symillekään, koska Kosilla on hyvin tuulista. Laiva ei voisi rantautua Kosin tuulilta suojattomaan satamaan. Hän lupasi majoittaa meidät vielä yhdeksi yöksi, mutta seuraavaksi yöksi huone on varattu muille matkailijoille. Meidän on aika palata Kosille huomenna jos sinne vain pääsee.

Emme kanna huolta seuraavasta päivästä. Symillä on paljon pieniä hienoja uimapoikamia. Useimmissa niistä on taverna ja aurinkotuoleja varjoineen. Sataman taksiveneiden lippuputiikin pitäjä kertoi illalla, että taksivene starttaa kello 10. Seuraavana aamuna ei tarvitsisi nousta kovin aikaisin.
Taksivene kelluu Symin satamassa ja ihmiset pakkautuvat kyytiin muovituoleille. Matka yhdelle rannalle maksaa 10 euroa. Valitsemme puolen tunnin pikavenematkan päässä sijaitsevan Nano beachin. Valkea perävana jää jälkeen ja meri heittää laineitaan veneen laidan yli kastellen osan matkalaisista. Kaikilla tuntuu olevan hauskaa. Vuoristoisen saaren pienissä poukamissa on toden totta hienoja rantoja, sinne aikojen saatossa syntyneitä.

                                                     

Nano beachin lahteen on ankkuroitunut useita luksusjahteja. Rannalla on hyvin tilaa ja etsimme rantatuolit sekä varjon jossa loikoilla. Meri odottelee helmeilevän kirkkaana uimareita ja valkea ranta suorastaan houkuttelee kävelylle. Paikalliset vuohet ovat todenneet rannan mainioksi oleilupaikaksi, joten omista tavaroista ja varsinkin ruuista on pidettävä huolta. Osa luksusjahtilaisista käy juottamassa vesipullostaan janoisinta vuohta.

Poikkeamme tavernaan kreikkalaisille kahveille. Vuohi kurkkii tavernan aidan takaa suupalaa itselleen. Pyydämme tarjoilijalta laskua, mutta mitään ei kuulu. Jätämme kahvirahat pöydälle ja suuntaamme veneelle. Pian aluksen pilli puhaltaakin ja loput matkustajat rynnivät kiirehtien kotimatkalle. Venekyyti sujuu vauhdikkaaseen tyyliin. Vesi pärskyy ja suihkuaa moottoreiden pauhaessa täysillä kierroksella. Jälleen Symissä. Aikaa on koko loppupäivä ja ilta.

                                       

Paikallinen hedelmä- ja vihanneskauppias oli pysäköinen kuorma-autonsa kadun varrelle. Ostimme mieheltä neljän kilon verran syötävää: tomaatteja, kesäkurpitsan, viinirypäleitä ja hunajameloonin. Koko lasti maksoi viisi euroa. Tässä on ruokaa huomiseksikin.
  Sevasti käy kertomassa, että kovan tuulen vuoksi Kosille ei pääse vielä tänä iltana eikä huomennakaan joten meidän täytyy käydä vaihtamassa liput uuteen laivavuoroon ylihuomiseksi. Huone on varattu seuraavaksi yöksi toisille matkalaisille, joten joutuisimme etsimään uuden majapaikan vielä yhdeksi yöksi. Sevasti kantaa huoneeseemme hedelmävadin. Tuo vielä palat tiikerikakkuakin.
   Pienen etsiskelyn jälkeen netistä löytyy edullinen Symi Sunshine -niminen paikka. Ikävä kyllä se sijaitsee vuoren toisella puolella aivan eri puolella kaupunkia. Varaamme sen netistä kuitenkin heti, koska majapaikat näyttävät täyttyvän.

Kolmas päivä Symillä. Tutkimme bussiaikatauluja uudelle majapaikallemme. Selvisi, että sinne pääsee samalla keltaisella paikallisbussilla, joka seisoskeli Panormitiksen sinisen bussin vieressä Symin bussiasemalla. Sovimme, että lähtisimme kello 12 starttaavalla bussilla. Sevasti oli soittanut Symi Sunshineen ja ilmoitti meille, että Evangelia-niminen henkilö odottelisi ajotien lähellä. 

  Ohjeena oli nousta pois bussista kioskin pysäkin jälkeen jyrkästi vasemmalle kääntyvässä mutkassa paikassa nimeltä Papa Statkis. Oli aika hyvästellä EOS ja Sevasti, halaamme, otamme kuvia, lupaamme vielä palata, kaappaamme tavarat mukaan ja jaloittelemme alas rantaan.  Paikallisbussi körötteli ylös mäen ja toiselle puolelle Symin kaupunkia vuoren taakse. Kerroimme kuljettajalle missä meidän pitää poistua kyydistä. Hän pyysi muistuttamaan asiasta kioskin pysäkin jälkeen. Niin teimme ja nousimme autosta. Juureva Symin ukko Evangelia odotteli kiviaitaan nojaten tien varrella ja opasti meidät ja samasta autosta samaan paikkaan jääneet italialaiset Paolon ja Erneston Sunshineen.

                                                  

Meillä oli hyvää aikaa tutustua ympäristöön, joka poikkesi täysin Symin keskikaupungista. Nyt oltiin vuorilla, jossa valtaosa paikallisista asuu. Näkymät Pedin lahdelle olivat huikeat ja aivan majapaikan vieressä kohosi rauniotalo. Niitä näkyi olevan alueella enemmänkin, mutta se ei tuntunut paikallisten elämänmenoa haittaavan. Tien varrelta löysimme kioskin, marketin ja tavernan. Mutta rahaa piti säästää huomisen tarpeisiin. Siksi vain maitoa kahviin ja juustoa leivälle.
  Huoneessa sinisen oven takana oli kaikki mitä yöpymiseen tarvitaan: vuoteet, keittiö, vessa ja suihkut sekä ilmastointilaite. Avain jätetään aamulla ulkopuolelle kuin merkiksi asukkaiden kotimatkan alkamisesta. Evangelia rahasti vielä maksun yöpymisestä etukäteen. Sovitusti 40 euron verran.

Kukot kiekuivat vuorilla läpi valoisan ajan. Kapeilla kujilla tunnelma oli kuin antiikin Kreikassa ja vastaan käveli niin paikallisia asukkaita kuin eläimiäkin kukoista ja kanoista alkaen.

Bussi satamaan lähtisi aamulla kello kahdeksan jälkeen kaupungilta, ajaisi Pedin rannalle ja palaisi. Aamu valkeni hiukan tihkusateisena ja pilvisenä. Kioskin bussipysäkilla oli muitakin autoon pyrkijöitä. Sininen Panormitiksen luostarin paluubussi vilahti ohitse mutta keltaista kaupunkibussia saisi vielä odotella. Kuin sattuman kauppaa Symin suunnasta ajoi harmaa taksimersu. Se kääntyi vielä ylemmäs jättämään matkustajansa ja palasi samaa reitti takaisinpäin. Heilautimme kättä ja kysyimme kyytiä satamaan. Se sopi ja kysyimme mitä kyyti maksaisi. Istuuduimme taksin kyytiin. Iäkkään ja rauhallisen tuntuinen kuski otti vielä kyytiin yhden tummiin vaatteisiin pukeutuneen paikallisen naisen ja kyyditsi meidät vanhaan satamaan saakka.
   Olimme varmuuden vuoksi ostaneet edellisenä päivänä myös liput aamulla kello 9.25 lähtevään katamaraniin. Liput eivät olleet aivan yhtä halvat kuin eri yhtiön isoon laivaan. Ne maksoivat yhteensä 52 euroa. Kaikkien myrskyjen ja mylväysten jälkeen halusimme varmistaa pääsyn Kosille.
  Taksikyyti maksoi vain viisi euroa, mutta annoimme loppurahan kuljettajalle. Katamaranin saapumista odotellessa kävimme kreikkalaisilla tuplakahveilla sataman tevernassa. Pienen omenapiirakan palan kanssa lysti maksoi kaksi kertaan taksimatkan verran, kaikkiaan kymmenen euroa.

                                                         

Katamarani ilmestyikin kuin tyhjästä vuorisen niemen takaa ja olimme pian sulloituneina kyytiin. Moni odotteli pääsyä Kosille. Tuntui siltä, että muutkin Symin saaren vangit huokaisivat helpotuksesta. Kosilla selvisi, että siellä on tuullut hurjasti viime päivien aikana. Vähän kauempana Välimerellä oikea syksyinen medikaani eli mediterranean hurricane on puhaltanut meren kuohuksiin ja levittänyt tuulen Kosin rannoille saakka. Puolentoista tunnin katamaranimatkan eli noin 80 kilometrin päässä Symin saaressa näistä myrskyistä ja tuulista ei ollut tietoakaan.  Muualla Kreikan rannoilla Poseidon oli näyttänyt mahtinsa. Ilmastonmuutos jyllää.

Saavuimme onnellisina takaisin Kosille ja metsästimme pieniä matkatuomisia Kosin kaupoista. Hyvästelimme tutut Kos-hotellin porukat ja O Sakiksen ihanan tarjoilijan. Seuraavana päivänä lentäisimme kotiin.

Kos-saaren lumo The Wonder of Kos Island

                       Kos-saaren lumo

On taas syksy, joten reissu Kosin saarelle Kreikkaan tuntuu hyvältä. Kotona armoton matkatavaralistojen tutkinta ja laukkujen pakkaaminen. Reppu käsimatkatavaroille ja hellevaatteet, muut matkakamppeet ja uimavarusteet isompaan laukkuun. Pähkäsimme moneskohan reissu Kosille tämä oli, mutta sekosimme aina vaan laskuissa. Päätimme sitten että kerta oli viides ja sillä sipuli. Ainoat maailmankolkat joihin jää ikuinen kaipuu, niitä on kaksi. Toinen paikoista jonne haluamme aina vain uudelleen palata on Kos. Saaressa on taikaa.

Odottelemme uutta lähtöaikaa Kosin lennolle Vantaalta. Lähdön piti olla kello kuusi, mutta se siirtyy ainakin tunnilla. Kai ruuhkaa elelässä tai jotakin muuta viivästystä.

Kävinne luovuttamassa matkatavarat jo edellisiltana lentoasemalla, joten niistä ei tässä vaiheessa tarvitse huolehtia. Matkaliput ja matkatavaratarrat piti hoidella nykytyyliin itse. Rahtitilaan menevien matkatavaroiden skannaus tuotti aluksi vähän päänvaivaa, mutta katsoimme muista mallia ja pienen kokeilun jälkeen sinne häipyivät. Löytyneekö laukkuja enää koskaan?

 Herätyksen varmistamiseksi kaikki kellot ja televisiokin piti virittää edellisiltana soimaan aamulla kello 4.15 aikaan. Hotellilta lentokentälle menevä bussi odottelikin jo ovien edessä, joten matka alkoi ilman suurempia viivytyksiä. Koneessa rupettelimme Irma -nimisen naisen kanssa, joka myös oli matkalla Kosille kumppaninsa kanssa. Eipä tullut aika pitkäksi, välillä nukahtelimmekin.

 Perillä Kosin saarella noin kolmen ja puolen tunnin lennon jälkeen. Lämmintä ja auringonpaistetta pilvettömältä taivaalta. Bussi odotteli Kosin kentällä uudella paikalla, kentällä on uudet saksalaiset järjestelyvastaavat ja tohinaa riittää. Opas Tomi infosi Kosin saaresta sekä vaihtoi bussia tapaamaan muita matkaajia.

                                               

Yhtäkkiä meri kimaltelee edessämme ja pamahtaa verkkokalvoillemme suorastaan hehkuen kosinsinistä vihdoin bussin ikkunoista,  sykähdyttää. Turtistien vuokra-autot ovat kuin kiillotettuja koppakuoriaisia rannalla puoliympyrässä. Luulimme jo ettei tämä hetki enää koskaan koittaisi, ettemme enää ikinä pääsisi takaisin Kreikan saarellemme, tälle meidän ainoalle oikealle. Kos-hotellilla jäimme bussissa kuten aina. Huoneiden vapautumista ei kannattanut jäädä odottelemaan, vaan saman tien läksimme souvlakien perään tuttuun paikalliseen ihan naapurissa,  "O Sakis" -grilliravintolaan. Oitis tunnistivat meidät. Siellä muistettiin, mitä tilasimme joka kerta edellisillä matkoilla: souvlakit, kreikkalaista salaattia, tsatsikia, juotavaa.  Paitsi pita-leivän unohtivat. No paistoivat niitäkin, kun  hoksasimme pyytää.

                                                 

Merestä löytyi ensisukelluksella ihmeellinen suuri simpukka elävine kotiloineen, emme olleet moista nähneet koskaan ennen. Ajattelimme että simpukka on viesti Poseidonilta. Palautimme meren elävän  takaisin mereen.

                                           

Merelle seilasi Kosin satamasta monenlaisia aluksia: purjeveneitä, ihmeellisen näköisiä turistiveneitä, rahtilaivoja ja laivoja, jotka kuljettavat tavaraa ja ihmisiä saarilta saarille.

Maanjäristyksen jäljet näkyvät. Jokin aika sitten Kosia ravisteli maanjäristys.Vanhoja bysantin aikaisia rakennelmia oli sortunut maan tasalle.

 Kosin sataman äärellä sijaitsevaan vanhaan ristiretkiritareiden rakennuttamaan linnaan ei päässyt sisälle. Maanjäristyksen rikkomat rakenteet voisivat sortua ja aihettaa onnettomuuksia.

 Kos-hotellin ravintolassa hemmoteltiin matkalaisia runsaalla crepes-välipalla, mahtavia pieniä ja isompia herkkuvateja vain ilmaantui Julian keittiöstä kantamana aina vain lisää ja lisää.
Koska Kos-hotelli on huoneistohotelli ja hotellin alakerran kaupasta saa purtavaa ja kaikkea lomailuun tarvittavaa, ravintolan käyttö jää vähiin. Joka kerta kun baariin pistäytyy, se on elämys, jonka muistaa. Kiitos henkilökunnan.

Meressä kauhomisen, sukeltelun ja pulikoimisen jälkeen tepastelemme aina Kosin rantakadun yli  hotellin altaalle ja viivymme hetken varjoisien, roikkolehtisten puitten suojassa, aina samassa paikassa. Joskus meressä näkyy muitakin uimareita, mutta ei siellä tungosta ole.

Lomalla pitää olla lukemista. Lukemaan ei kylläkään tällä kertaa ennättänyt. Kos-hotellin aulassa on eri maista tulleiden matkailijoiden sinne jättämiä kirjoja. Myös suomenkelisiä löytöjä olemme aina tehneet.

 Ensimmäisen päivän huippuhetkiä olivat aivan kaikki hetket, tunnemylläkkä yllätti ja liikutti perin juurin lähes kyyneliin. Matkalla lentokentältä Kosin kaupunkiin, muistoja ja tunnelmia edellisistä matkoista Kosin saarelle ja sen moniin kyliin ja rannoille, tavernoihin, kirkkoihin ja erikoisiin maisemiin tulvahtaa mieleen. Kissoja ja vuohia, mausteiden, vihannesten ja hedelmien tuoksua. Musiikkia.  Kiireetöntä ja ikiaurinkoista, mereltä tulee. Historian havinaa, kulttuuria antiikin ajoilta saakka.
 Hienosti sujunut matka kotoa Kosille, mahtava keli, vihdoinkin Kreikassa tunne kuristaa kurkkua, hyvä huone ja näköala, hotellin johtaja oli laittanut myös tervetulokirjeen ja -lahjan: hunajaa ja paikallista oliivisaippuaa. Olimme otettuja. Henkilökunta muisti meidät ja riemastui näkemisestämme. Olimme vielä enemmän otettuja. Siellä he hääräsivät,  Kostas ja Julia entiseen tapaansa kaikista turisteista kiinnostuneina ja puheliaina hotellin ravintolan puolella. Kun kotiin olisi tullut.

Vaikka matkustamme kevyin kantamuksin, tuomisia riittää. Löytyi käteviä vöitä, oliivista tehtyjä tuotteita:  saippuoita, öljyjä, voiteita, samppoota, hunajapurkkeja, rantamekko, kissalompakko pikkurahoille, pinkit rantatossukat. Siis ihan vain tarpeeseen ostamme.

Paluumatkalla keskellä ennätysruuhkaista Kosin lehtokenttää tapasimme taas ruskettuneen ja rennonoloisen ja iloisen Irman miehensä kanssa. Paluumatka lykkääntyi muutamalla tunnilla.

Suomi on taas niin hyvä ja maailman paras. 

Omenapuun alla

                                  Yllätys omenapuun takaa

Antti ja Irma istuskelevat Kahvila Babylonin terassilla iltapäiväkahveilla. Terassilta näkyvä syksyinen meri on tällä kertaa tyyni vaikka myrskyäkin on luvattu. Veneet eivät liiku enää kesäiseen tahtiin.  Osa on jo talvitelakalla.

Aivan kahvilan terassin vieressä kasvava vanha omenapuu ja siinä pilkottavat punaiset kohta kypsät omenat tuovat mieleen ajatuksen: nyt olisi aika kerätä omenat ja tehdä niistä mehua.

- Kuka kumma tuolla puun toisella puolella kuhnii. Tuttu ääni. Pian sieltä pilkahtavat tutun tuntuiset kasvot. Kas vain,  siitä on jo vuosia, kun viimeksi nähtiin.
- Mitä sinulle kuuluu?
- Hyvää vain. Kesä oli kuuma, mutta on niitä kuumia kesiä ollut ennenkin. Miten syksy on mennyt? kyselee Antin tuttava.
- Kun katselen tuota omenapuuta, niin ajattelin lähteä seuraavaksi keräämään ja mehustamaan syksyn satoa. Nyt on omenoiden aika, Antti ajattelee.

- Se Kuopion matka muorin kanssa sukulaisiin oli mieltäsi kiehtova reissu. Kerrotko siitä vielä lisää, kehottaa Irma Anttia. Muistelushetki kun jäi kesken, ja Antin tuttukin istuutui seuraan samalla.
- Siitä on niin kauan, että tuskin muistankaan. Tuskin se ketään kiinnostaa.
- Hei, nyt syksyllä voi muistella jotakin vanhaakin juttua, toteaa pöydän äärelle kahvikuppeineen istahtanut Antin vanha tuttu.

Antti puraisee vähän punakylkistä omenaa, joka on pudonnut kahvilan pihalle taivaisiin kurkottelevasta omenapuusta ja pyyhkii suurimman hymyn huuliltaan kuin salaa. Muistot alkavat heräillä.

- Taisin olla parikymppinen tai vähän vanhempi. Päätimme lähteä muorin kanssa kyläilemään sukulaisiin, joita emme olleet nähneet vuosiin. Itse asiassa minä ei ollut nähnyt näitä isän puolen sukulaisia koskaan.
- Vasta hankkimani Volkkari, siis sellainen oikea kupla, startattiin ja kohta moottori pörisi tuttua ääntään. Leppoisasti ajelle ja äidin ohjeita noudatellen osuimme sukulaisten pihaan. Perillä oli enemmänkin porukkaa. Minulle aivan outoa, mutta kuitenkin hyvin tutun tuntuista.

Antti muistelee, että syksy oli silloinkin jo pitkällä. Kohta alkaisivat hiihtokelit. Sukulaiseni tyttären tyttären, juuri kouluikään entineen pikkutytön sukset eivät kuitenkaan olleen hiihtokunnossa.
- Hei, kyllä minä voin ne voidella. Olen itsekin hihdellyt samanlaisilla puusuksilla. Taitavat olla saman merkkisetkin, olympiarenkain koristellut punaiset Järviset, Antti ilahtui.

Antti innostui asiastaan ja katosi kohta talon eteiseen. Siellä sukset odottelivatkin ensimmäisiä hiihtokelejä. Onneksi porstuan penkin alle oli jätetty edellistalven voiteita. Tervata suksia ei tarvinnut. Riitti pelkkä luistovoitelu. Sitten vielä pitovoidetta voidepesään. Kyllä näillä nyt lykkii ja sukset varmasti pitävät. Lipsuvilla suksilla on ikävä hiihdellä.

- Astuin tuvan puolelle ja kerroin suksien olevan ainakin jonkinlaisessa hiihtokunnossa. Pikkutyttö kiitti ja hänen äitinsä kehotti istumaan kahvipöytään. Vasta keitetty kahvi, pulla ja mukava juttuseura saivat olon rennoksi. Muorikin oli ennättänyt käydä läpi sukulaistätiä kiinnostaneet tärkeimmät ja polttavimmat keskustelunaiheet.
- Kohta tulee pimeää ja ehkä pieni yöpakkanenkin. Ensilumi saattaa pudota taivaalta hetkellä millä hyvänsä. Meidän on pakko lähteä kotimatkalle.
- Nähdään pian. Oli mukava tavata. Hyvästit jätetään puolin ja toisin.

- Kävittekö vielä tuttavien luona kylässä vai tulivatko he käymään teillä? kysäisee Kahvila Babylonin terassilla istuva vanha tuttava.
- Ei koskaan. Se oli ensimmäinen ja viimeinen tapaaminen näiden ihmisten kanssa. Ketähän he oikein olivat. Ehkä se selviää taas jonkin sattuman kautta? Hienoja muistoja kuitenkin.

Cafe de Flore

                                    Filmihullut kahvilassa 

Antti ja Irma kuikuilevat Kahvila Babylonin oven raossa. Kahvilan isäntä puuhailee vinyylilevyjensä parissa, kummallisen kiehtova sävelmä täyttää kohta koko tilan, muuttaa paikan tunnelman niin kuin vain musiikki voi. Mielikuvat alkavat oitis vaeltaa, välillä vuosikymmenteen taa ja takaisin juuri elettyihin hetkiin.
- Mikä tämä on? kysyy Antti uteliaana.
- Isäntä näyttää vinyyliä. Tämä soi, Cafe de Flore.
- Kiehtovaa musiikkia, sanoo Irma ja istahtaa kuuntelemaan ja katselemaan kuinka tuuli repii pihan puita lehtineen, mutta puut vaan näyttävät stooalaisen välinpitämättömiltä. Tuulkoon sitten. 

Vanessa Paradis tekee loistavan ja hyvin samaistuttavan roolityön äidinrakkauden ilmentymänä. Rakkaustarinat kietoutuvat lopussa yhteen henkeäsalpaavan sykähdyttävällä tavalla.

Kun kappale on loppunut, isännällä on kädessään DVD ja hän sujaittaa sen katseluhuoneen laitteesseen. Irma ja Antti tuijottavat herkeämättä filmiä Cafe de Flore. Mistä tämä oikein kertoo?
Tarina montrealilaisesta DJ:stä rakastettuineen ja lapsineen ja toinen tarina 60-luvulta Down-lapsensa oikeuksia puolustavasta pariisilaisäidistä  vuorottelevat saumattomasti, eivätkä Antti tai Irma edes huomaa kyseenalaistaa sitä mikä ihme tarinat liittää yhteen. Kyse on suurista tunteista, perheestä ja rakkaudesta. Mysteeriä raotetaan rinnakkaisten todellisuuksien kautta. Kiehtovaa. Jäljelle jää halu purkaa tapahtumien ketju ja ymmärtää. Valmiiksi kun ei katsojalle anneta edes ehkä-vastauksia.

Irma haluaa katsoa filmin uudelleen. Arvoituksellisuus jää ilmaan leijumaan. Jotakin on tapahtunut, myös katsojan mielessä.
Kun pystyy ymmärtämään ja nimeämään syviä tunnekokemuksia, voi myös päästää irti ja jatkaa eteenpäin vapautuneena. Leffa ilmentää näkemystään pyyteettömästä rakkaudesta taidolla ja tunteella kaikesta muusta piittaamatta.