lauantai 15. syyskuuta 2018

Omenapuun alla

                                  Yllätys omenapuun takaa




Antti ja Irma istuskelevat Kahvila Babylonin terassilla iltapäiväkahveilla. Terassilta näkyvä syksyinen meri on tällä kertaa tyyni vaikka myrskyäkin on luvattu. Veneet eivät liiku enää kesäiseen tahtiin.  Osa on jo talvitelakalla.

Aivan kahvilan terassin vieressä kasvava vanha omenapuu ja siinä pilkottavat punaiset kohta kypsät omenat tuovat mieleen ajatuksen: nyt olisi aika kerätä omenat ja tehdä niistä mehua.

- Kuka kumma tuolla puun toisella puolella kuhnii. Tuttu ääni. Pian sieltä pilkahtavat tutun tuntuiset kasvot. Kas vain,  siitä on jo vuosia, kun viimeksi nähtiin.
- Mitä sinulle kuuluu?
- Hyvää vain. Kesä oli kuuma, mutta on niitä kuumia kesiä ollut ennenkin. Miten syksy on mennyt? kyselee Antin tuttava.
- Kun katselen tuota omenapuuta, niin ajattelin lähteä seuraavaksi keräämään ja mehustamaan syksyn satoa. Nyt on omenoiden aika, Antti ajattelee.




- Se Kuopion matka muorin kanssa sukulaisiin oli mieltäsi kiehtova reissu. Kerrotko siitä vielä lisää, kehottaa Irma Anttia. Muistelushetki kun jäi kesken, ja Antin tuttukin istuutui seuraan samalla.
- Siitä on niin kauan, että tuskin muistankaan. Tuskin se ketään kiinnostaa.
- Hei, nyt syksyllä voi muistella jotakin vanhaakin juttua, toteaa pöydän äärelle kahvikuppeineen istahtanut Antin vanha tuttu.


Antti puraisee vähän punakylkistä omenaa, joka on pudonnut kahvilan pihalle taivaisiin kurkottelevasta omenapuusta ja pyyhkii suurimman hymyn huuliltaan kuin salaa. Muistot alkavat heräillä.



- Taisin olla parikymppinen tai vähän vanhempi. Päätimme lähteä muorin kanssa kyläilemään sukulaisiin, joita emme olleet nähneet vuosiin. Itse asiassa minä ei ollut nähnyt näitä isän puolen sukulaisia koskaan.
- Vasta hankkimani Volkkari, siis sellainen oikea kupla, startattiin ja kohta moottori pörisi tuttua ääntään. Leppoisasti ajelle ja äidin ohjeita noudatellen osuimme sukulaisten pihaan. Perillä oli enemmänkin porukkaa. Minulle aivan outoa, mutta kuitenkin hyvin tutun tuntuista.

Antti muistelee, että syksy oli silloinkin jo pitkällä. Kohta alkaisivat hiihtokelit. Sukulaiseni tyttären tyttären, juuri kouluikään entineen pikkutytön sukset eivät kuitenkaan olleen hiihtokunnossa.
- Hei, kyllä minä voin ne voidella. Olen itsekin hihdellyt samanlaisilla puusuksilla. Taitavat olla saman merkkisetkin, olympiarenkain koristellut punaiset Järviset, Antti ilahtui.



Antti innostui asiastaan ja katosi kohta talon eteiseen. Siellä sukset odottelivatkin ensimmäisiä hiihtokelejä. Onneksi porstuan penkin alle oli jätetty edellistalven voiteita. Tervata suksia ei tarvinnut. Riitti pelkkä luistovoitelu. Sitten vielä pitovoidetta voidepesään. Kyllä näillä nyt lykkii ja sukset varmasti pitävät. Lipsuvilla suksilla on ikävä hiihdellä.

- Astuin tuvan puolelle ja kerroin suksien olevan ainakin jonkinlaisessa hiihtokunnossa. Pikkutyttö kiitti ja hänen äitinsä kehotti istumaan kahvipöytään. Vasta keitetty kahvi, pulla ja mukava juttuseura saivat olon rennoksi. Muorikin oli ennättänyt käydä läpi sukulaistätiä kiinnostaneet tärkeimmät ja polttavimmat keskustelunaiheet.
- Kohta tulee pimeää ja ehkä pieni yöpakkanenkin. Ensilumi saattaa pudota taivaalta hetkellä millä hyvänsä. Meidän on pakko lähteä kotimatkalle.
- Nähdään pian. Oli mukava tavata. Hyvästit jätetään puolin ja toisin.



- Kävittekö vielä tuttavien luona kylässä vai tulivatko he käymään teillä? kysäisee Kahvila Babylonin terassilla istuva vanha tuttava.
- Ei koskaan. Se oli ensimmäinen ja viimeinen tapaaminen näiden ihmisten kanssa. Ketähän he oikein olivat. Ehkä se selviää taas jonkin sattuman kautta? Hienoja muistoja kuitenkin.


Ei kommentteja:

Lähetä kommentti