Cafe de Flore

                                    Filmihullut kahvilassa 

Antti ja Irma kuikuilevat Kahvila Babylonin oven raossa. Kahvilan isäntä puuhailee vinyylilevyjensä parissa, kummallisen kiehtova sävelmä täyttää kohta koko tilan, muuttaa paikan tunnelman niin kuin vain musiikki voi. Mielikuvat alkavat oitis vaeltaa, välillä vuosikymmenteen taa ja takaisin juuri elettyihin hetkiin.
- Mikä tämä on? kysyy Antti uteliaana.
- Isäntä näyttää vinyyliä. Tämä soi, Cafe de Flore.
- Kiehtovaa musiikkia, sanoo Irma ja istahtaa kuuntelemaan ja katselemaan kuinka tuuli repii pihan puita lehtineen, mutta puut vaan näyttävät stooalaisen välinpitämättömiltä. Tuulkoon sitten. 

Vanessa Paradis tekee loistavan ja hyvin samaistuttavan roolityön äidinrakkauden ilmentymänä. Rakkaustarinat kietoutuvat lopussa yhteen henkeäsalpaavan sykähdyttävällä tavalla.

Kun kappale on loppunut, isännällä on kädessään DVD ja hän sujaittaa sen katseluhuoneen laitteesseen. Irma ja Antti tuijottavat herkeämättä filmiä Cafe de Flore. Mistä tämä oikein kertoo?
Tarina montrealilaisesta DJ:stä rakastettuineen ja lapsineen ja toinen tarina 60-luvulta Down-lapsensa oikeuksia puolustavasta pariisilaisäidistä  vuorottelevat saumattomasti, eivätkä Antti tai Irma edes huomaa kyseenalaistaa sitä mikä ihme tarinat liittää yhteen. Kyse on suurista tunteista, perheestä ja rakkaudesta. Mysteeriä raotetaan rinnakkaisten todellisuuksien kautta. Kiehtovaa. Jäljelle jää halu purkaa tapahtumien ketju ja ymmärtää. Valmiiksi kun ei katsojalle anneta edes ehkä-vastauksia.

Irma haluaa katsoa filmin uudelleen. Arvoituksellisuus jää ilmaan leijumaan. Jotakin on tapahtunut, myös katsojan mielessä.
Kun pystyy ymmärtämään ja nimeämään syviä tunnekokemuksia, voi myös päästää irti ja jatkaa eteenpäin vapautuneena. Leffa ilmentää näkemystään pyyteettömästä rakkaudesta taidolla ja tunteella kaikesta muusta piittaamatta.