Timotheus

                                                      Ketäs nuo ovat?

                                                        

   Otan vähän raitista, niinpä akkunani on auki kadulle päin. Mitäs ihmeen väkeä tuokin pariskunta on? Sirkuksesta, romaneja vai jotakin kommeljanttareita? Päällysvaatteet kuin muinaisilta ajoilta, pitkät loimet, mutta tyylikkäät kylläkin. Askeltavat vakaasti ja määrätietoisesti, katse eteenpäin. Pariskunta pysähtyy aivan akkunani alle. Siihen he  jäävät sanalle. Terhistän kuuloani, mitähän mahtaa olla heillä mielen päällä? Kurkotan vähän kaulaani, eivät ne minua huomaa täältä verhojen takaa.

-  Tiedätkö minkä niminen on henkioppaani? kysyy nainen.

Mies puistelee päätään hämmentyneenä.

-  Hän on Timotheus. Mies nyökkää tietävän oloisena, miettien kuin arvoitusta. Pariskunta kääntyy kannoillaan ja suunta kadun yli, avaa naapuritalon portin oven ja pujahtaa sisään.

Kun katson uudelleen naapurin pihaan, ketään ei näy missään. On aivan hiljaista. Lunta tipahtelee verkkaan puista, tuulenhenki sattuu oksistoon. Linnut hyppelevät oksalta toiselle ja lintulaudalle vuoron perään. Orava vilistää aidalla.

   Hetkeen en ole varma, näinkö sen mitä näin. Sitten avaan pädini ja koputtelen esiin sen kummallisen sanan merkityksen, mikä se olikaan, henkiopas? Ja mitä  tarkoittaa ja mistä on peräisin nimi Timotheus?  

Antin uimatarinoita

                                                    Antin uintiretkistä

Joskus neljännellä luokalla Antin kouluun Varkaudessa tuli samanikäinen poika Lahdesta. Silloin paikkakunnalla ei ollut uimahallia.
  Toukokuisen luokkaretken aikana Mulan lintujärvellä selvisi, että tuo kaveri Lahdesta oli kuulunut paikalliseen uimaseuraan ja opetellut hieman uintitekniikkaa.

  - Sinä kesänä kävimme lähes päivittäin uimassa Turjanvirralla. Haasteena oli uida vastavirtaan mahdollisimman nopeasti uimarannalta ohi mattolaiturin maantiesillan alle. Roikotimme itsemme samaisen sillan palkkia pitkin virran yli. Se onnistuikin varsin helposti, mutta vastavirtaan uiminen sillan alle vaati lisää uimataitoa ja -nopeutta.
  Sen kesän aikana Antti opetteli Karria matkimalla uimaan tarpeeksi hyvin niin että vastavirtaan uiminenkin onnistui.

  Muutaman vuoden kuluttua kaverusten uimapaikaksi vaihtui Osmajoki. Se on sama joki, mutta reilut kymmenen kilometriä ylempänä.
  - Sukeltelimme virran ali toiselle puolelle jokea. Myöhemmin löysin joesta uuden uimareitin, joka alkoi Hanhenkaulan uimarannalta ja jatkui Mulajärven läpi Turjanvirralle saakka. Uiminen onnistui ainoastaan alkukesästä, sillä kesän mittaan vesikasvit valloittivat tämän vesiväylän.
  Isommista järvistä Antin suurin haaste oli uida Komminselältä Haijun kanavalle. Kanava on rakennettu aikoinaan kaivamalla laivaväylä keskelle saarta.

  Uimaretkellä oli aina välillä pakko pysähtyä tähystämään veneliikennettä: perämoottorin ääni kuului veden alla kauas selkeänä sirinänä. Haijun kanavan uimaretki kesti lähes koko päivän. Reitti oli entuudestaan tuttu, sillä Antti oli käynyt siellä soutuveneellä kalassa.

  Merelläkin pystyy uimaan, mutta vilkas veneliikenne rajoittaa reittejä. Paras paikka Uudessakaupungissa on makeanvedenallas. Samalla Karhuluodon kiertävällä reitillä on sekä makeaa- että merivettä. Se tekee siitä mielenkiintoisen.
  Harmaahaikarat ja sittemmin merimetsot ovat valloittaneet Urpoisten saaren, jota myös Amerikaksi sanottiin. Kesän kohokohtia olikin Amerikan ympäri uinti.  Antti otti nyt avuksi räpylät. Ne helpottivat ja nopeuttivat uimista, erityisesti sukeltamista.

  - Joka kesä uin vieläkin, mutta pitemmät matkan ovat jääneet. Melkein riittää, kun käyn muutaman kerran talvessa uimahallissa.

Ainoalaatuinen Enni Ylenius, uuden ajan näkijä

Näkijä takoo taivaalle tähdet

Kirjat ovat suuri aarteeni, lukiessa maailma unohtuu. Juuri nyt on käsissäni uutuuttaan hohkaava teos: Enni Yleniuksen Näkijän tarina. Sain sen postilaatikkooni  kun esitin toivomuksen bloginpitäjille jostakin mielekkäästä puuhasta. Naapurissa on kylläkin tutunoloinen mies, siinä silmäni lepäilevät, nytkin tuo häärää pihassa. Varmaan minun ikäisenikin tai nuorempi, mitä minä vanhalla ukolla. Tämä näyttää kyllä ihan virkuiselta. No voin minä aina vähän vilkaista, kun luvuiltani kerkiän.

Maailmankaikkeus postitti nyt kyllä juuri oikean kirjan oikeaan aikaan, enpä ehtinyt kuin mielessäni harmittelemaan tekemisen puutettani. Vaan joskus on elämä ihmeellistä, saat ennen kuin ehdit edes toivoa. Ajat sitten kun vielä kirjoittelin lehtiartikkeleita ja kolumneja, laitteleivat minulle arvostelukappaleita.  Kirja on omakustanne, se on nykyaikaa, uusia painetaan menekin mukaan. Onpa tätä mukava lukea, lauseet selkeitä ja sanat oikeassa järjestyksessä. Haa, muistanpa kun työkaveri minulta kysyi kerran, mitä tässä oikein lukee ja että varmaan jotain hienoa kun ei saa selvää. No selostin mitä olin tarkoittanut. 

- Mikset sitten kirjoittanut niin? kysyi työtoveri silmät ymmyrkäisinä. No kirjoitinkin. Tämän oli Enni ymmärtänyt ilman selostamista. Ei saa olla vaikeaselkoinen, vaikka asiat olisivat vaikeita.

Enni Yleniuksen Näkijän tarinaa lukee herpaantumattomalla mielenkiinnolla, nautiskellen, myötätunnoisesti, kauhun sekaisella liikutuksella. Lapsuuden tapahtumiin on helppo samaistua vaikka ei samaa sukupolvea olisikaan. Lapsuus herää eloon tuoksuineen ja kotimetsineen. Yleensä plärään tarinoiden lapsuussivut kiukkuista kyytiä ohi aikuisuuteen. Näkijän tarinan päähenkilö lapsena on jotenkin myös minun nieltävissäni. Tarina kuvaa hyvin varhaisten vuosien ulkopuolisuuden kokemusta. Eihän lapsi voi tietää että kaikki eivät näe maailmaa samalla tavalla. Pieni ihminen oppii vaikenemaan kokemuksistaan.

Enni Yleniuksen tyyli kirjoittaa on juurevan vastaansanomatonta, teksti viestii lukijansa kanssa koko ajan, on rehellistä ja koruttoman toteavaa, joskus tekee mieli puolustella kumppaneita tai selittää päähenkilölle niitten luonnetta ja tempperamenttia, kirja pistää ajatukset liikkeelle, mielestä nousee esiin kaukaisia muistoja, samanlaisia ihmiskohtaloita, tarina panee väittämään vastaan tai neuvomaan kuten tuhoa ennakoivissa jännitysleffoissa. Näkijän tarinaan lomittuu luontevasti parisuhdeviritelmät. Tarinan loppupuolella on myös osuvaa itseanalyysia ja yhteenvetoa tapahtuneesta. 

Tekee vain mieli onnitella ja kiittää kirjoittajaa lukuelämyksestä. On kova urakka tehdä kirja aivan  yksin, vaatii suunnitelmallisuutta ja pitkäpinnaisuutta. Lukija pääsee osalliseksi tarinan maagisista aineksista. On sattumuksia, jännittäviä, pelottavia epätavallisia tapahtumia joita eivät kaikki koe ja monesti lukiessa takaa ajatusten virran pulpahtaa mieleen jotakin. Hetkeä myöhemmin lukee sen kirjasta. Voi piipahtaa näkijän maailmaan mieltä liikuttavan vierailun ajaksi.

Lopussa mieleen jää haikeus. Miten tarina jatkuu?  

Enni Ylenius on uuden sukupolven näkijä, kuin rock-tähti ilman narsistin elkeitä.

Naapurista päivää!

-  Kyllä on tylsä blogi, eikä minusta sanaakaan. Turhaanko tarkkailen täällä naapurin elämää?
Onneksi hain pinon kirjoja viihdykkeeksi. 

- No hyvä on, hyvä on! Tuon sinulle ihan uuden kirjan, sen lukeminen ei sinulta kauan ota. Utelias kun olet. Nuori nainen kertoo siinä elämänsä tarinan. Käy nyt vain kurkkaamassa postilaatikkoasi!

- Kesä!?  Täällähän sataa lunta. Postilaatikkokin yltä päältä lumessa.  Onneksi kirja on hyvin pakattu. Oi oi nyt jysähti. Juuri minun tyyppiäni, kotikummituksia ja kaikkea. Nyt ei nukuta. Vahdin naapuria ja luen. Odotan sitä punaturkkia. Joutuin yläkertaan.  Siellä ne ukot nyt on taas reiraamassa, autotallissa. Aina on joku peli rikki. Kaikenmaailman vempeleet, ja lennokki päälle. Ja juuri ne naiset talvipalttoissaan läksivät. Ja nauravat jotta kitarisat näkyvät. Kopo kopo vain, kun portaissa mennään ja tullaan. Joku kerta menen kyllä tutkimaan sinne pihaan, jättävät portinkin auki miten sattuu.

- Voi voi, taas fiktiiviset henkilöni napisevat, voi voi, mikään ei riitä. Aina pitäisi saada olla äänessä ja valokeilassa. Minä laitan teidät tauolle, jossette ole hiljaa.  Keep calm and read a book, madam!

Kahvila Babylon?

                                      Kummallista eli merkillinen sattumus

Sain vastikään luettua loppuun persialaisen Marsha Mehranin Lumoavien mausteiden kahvila -nimisen kirjan. Kirjassa siskoparvi joutui pakenemaan shaanin aikaisesta Iranista jo 70-luvun lopulla vallankumouksen tuomien väkivaltaisuuksien jaloista. 

Sisarukset päätyvät lopulta pieneen irlantilaiskylään meren rannalle. Kylään he perustavat kahvilan nimeltä Babylon Cafe´, persialaisia kun olivat.

Kertomuksen edetessä paljastuu, että sisaruksia tarkkailee utelias naapuri talonsa toisesta kerroksesta ja muutenkin.

Täällä kotonamme mietimme viime kesänä mikä blogimme nimeksi. Päätimme että blogimiljöö on kahvila. Kunnes kumppani ehdotti Kahvila Babylonia. Siinä se oli! Blogiin ilmaantui tuotapikaa utelias hahmo kyttäämään naapurinsa elämää kartiiniensa raosta ja muutenkin. Naapurissa kun tuntui koko ajan tapahtuvan.

Kahvila Babylon elää omaa elämäänsä, mutta juuri nyt yksi sivupolku pääsi risteämään samannimisen kahvilan kanssa, jonka persialainen kirjailija sijoitti taannoin pikku kylään Irlantiin meren rannalle. Meren rannalla sijaitsee myös blogimme Kahvila Babylon. Ja molemmissa, sekä blogissa että kirjassa, utelias hahmo rekisteröi tarkoin kahvilan elämää. Sattumaltako, jonkun oikusta, kenen? Jännittävää. Fiktio matkii toistansa. 

Ihmiskoe. Viikko ilman Facebookia.

                                     Ihmiskoe - viikko ilman Facebookia

Halusin tietää mitä teen toisin kun facebook ei kulje mukana elämässäni, kaipaanko facea lähes kymmenen vuotta siellä notkuttuani ja mitä erityisesti?

Aloitin facebookista vapaan viikkoni maanantaista, sunnuntaina valmistauduin. Siivosin joulut pois ja tutkin samalla pari kaappia, jonne joulujutut aina sullataan. No ihan hyvä, kaapit on tsekattu ja siivottu. Maanantaiksi suunniteltiin koko päivän kauppareissua. Kaikki vaan kerralla ja unohdetaan ostokset noin viikoksi. Mahaa nipristää.

Maanantaina:
Yllättäen heräsimme molemmat normaalisti. Vähän kyllä karvasteli kun ei voinut kutsua fb-kaverita kahville, ei katsoa kavereitten kuulumisia ja lukea juoruja ja maailman uutisia. Olin antanut itselleni luvan somettaa muuten, että uutiset näin kyllä muualtakin. Mahaa nipristää oikealta puolen.
Muutos: Kahvittelin seurassa, yleensä herään katsomaan facen ensin, sitten kahvit ja jatkamme lukujamme. Pääsimme kauppalistan tekoon nopeasti. Yleensä tieto kauppakierroksesta saa molemmat epätavallisen aamu-unisiksi.

Kauppapaikkoja oli aika lista. Apteekki, Autlet toppatakkikauppa, luontaistuote, kirjakauppa, Wallilaan kahville, Petekseen tekemään ostokset suoraan maatilalta, kirpparivaraus, Lidliin ja Sokkariin, muovit keräyspisteeseen. Mahaa nipristelee.
Muutos: Huolellisempi lista, muistin katsoa ennen lähtöä onko valuuttaa tilillä ja maksaa yhden laskunkin.  Tein nopean nettidiagnoosin: se on umppari.

Kotona syötiin männäpäiväset ruuat. Maha ei tykkee.
Muutos: Paino on laskenut molemmilla. Vähän, mutta kuitenkin. Ei kerkeä miettimään koko ajan mitä sit söisi, kun puuhailee enemmän. Diagnoosi täsmentyy: umppari tai sappikivet. Tai maksa häijyilee.

Illalla. Katsoin reseptin kirjasta ja leipasin kakkaroita. Nipristelee.
Muutos: Kakkarat olivat paremman makuisia kuin ennen. Pistin smetanaa päälle. Ennen joulua suunnittelin leipovani, nyt sitten vain muitta mutkitta aineet yhteen ja kakkarat uuniin.

Illemmalla. Löysin blogin, mitä tutkia. Hyllystä löytyi tarot-kortit. Selkeä tilannekatsaus, mukava katsaus olisi ollut riittävä. Kirjoitin blogiin, koska huomenna en enää muista puoliakaan mitä olen tehnyt eri tavoin. Tarkkailen itseäni kuin hyönteistä.
Muutos: Lukemiseen keskittyi, mutta kirjoittaminen on kuin kauppalistan tekoa.

Muuta muutosta. Soitan kavereille, kun ei ole facea missä jutella. Ja sovin oikean tapaamisen. Suunnittelen viikkoani enemmän. Seuraavana päivänä on soitettava sitten terveyskeskukseen. Kai se vielä toimii niin kuin ennen.

Rakas tätini

Rakas tätini!

Kun vihdoin ehdin luoksesi viimeisen kerran, en enää pystynyt tulkitsemaan, tunnistitko, tajusitko mitä puhun ja mitä kysyn?

Halusitko vain olla rauhassa omassa maailmassasi jo täältä vähän erkaantuneena?

Onneksi ehdimme tavata syksyllä uudessa asunnossasi. Et sulattanut millään että kämppäsi oli siirtynyt rakennuksesta toiseen, kylläkin ihan entisen viereen. Hanttiin pistit.

Halusin vain silloin vielä sanoa, että olit hyvä hminen, pitää kädestä ja hyvästellä viimeisen kerran, antaa sinun mennä.

Sanoit että et kovin paha ihminen ole voinut olla, kun niin monet käyvät tervehtimässä sinua. Se on totta.

Luonasi sain elää toista lapsuutta, vapaana kuljeskella, tutustua kyläsi ihmisiin kauppoineen, kujineen, kiviaitoineen, jota vadelmapensaat kiersivät ja järvineen, jonne mentiin lakanapyykille koko päiväksi.  Sai sitruunasoodaa patenttikorkkipullosta ja naapurin kaupasta makoisan munkin, sai metsästää kananpesältä rakennuksen alta munia. Niinpä opin jo pienenä ottamaan paikkoja haltuun.

On siunaus että on saanut tutustua ihmisiin, jotka vain ovat puolellasi ja vain tahtovat sinulle hyvää.

Jotakin tuosta hyvästä tahdostasi on seurannut minua läpi elämän, on aina vaikuttanut elämääni. Yhä vaikutat. Olet läsnä.

Haltioita

                                           Haltioita, onko heitä?

Mummoni vielä eleli yhtä aikaa tonttujen kanssa. Ei näitten punapukuisten joulutonttujen, vaan kodinhaltioitten. Tontut olivat läsnä talon touhuissa, seurasivat elämää talossa ja valvoivat työntekoa, neuvoivat, kiukuttelivatkin välillä, ellei heidän toiveitaan otettu todesta.

Kuiskittiin että tilusten vanhaan taloon oli manan majoille mentyään  muuttanut kantatilan ensimmäinen isäntä tontuksi, talon haltiaksi. Tämän pieneksi kutistuneen riihipaitaisen ja pitkäpartaisen hiippalakkiukon kanssa seurusteli koko suku. Suvun kantaisä sai ansaitsemaansa huomiota ja kunnioitusta, joten talossa kukoisti kaikkinainen onni ja kohtuullinen vauraus sukupolvesta toiseen, vastoinkäymisistäkin aina selvittiin, olihan heillä tonttu, tuo mainio talon haltia  pitämässä huolta. 
Myös hevonen tunnisti tontun. Sen kuuli hörähtelystä. 

Miksei tonttuja enää nähdä? No ei heitä ennenkään nähty, tontut vain olivat. Läsnä. Kyllä sen tiesi. Kun aurinko alkoi pimeän jälkeen pilkottaa, siellä tonttu vilahti, nopeasti talven hopeoimassa metsäisessä oksistossa, sujahti myllyyn tai kellariin, vikkelä kun oli.