Haltioita

                                           Haltioita, onko heitä?

Mummoni vielä eleli yhtä aikaa tonttujen kanssa. Ei näitten punapukuisten joulutonttujen, vaan kodinhaltioitten. Tontut olivat läsnä talon touhuissa, seurasivat elämää talossa ja valvoivat työntekoa, neuvoivat, kiukuttelivatkin välillä, ellei heidän toiveitaan otettu todesta.

Kuiskittiin että tilusten vanhaan taloon oli manan majoille mentyään  muuttanut kantatilan ensimmäinen isäntä tontuksi, talon haltiaksi. Tämän pieneksi kutistuneen riihipaitaisen ja pitkäpartaisen hiippalakkiukon kanssa seurusteli koko suku. Suvun kantaisä sai ansaitsemaansa huomiota ja kunnioitusta, joten talossa kukoisti kaikkinainen onni ja kohtuullinen vauraus sukupolvesta toiseen, vastoinkäymisistäkin aina selvittiin, olihan heillä tonttu, tuo mainio talon haltia  pitämässä huolta. 
Myös hevonen tunnisti tontun. Sen kuuli hörähtelystä. 

Miksei tonttuja enää nähdä? No ei heitä ennenkään nähty, tontut vain olivat. Läsnä. Kyllä sen tiesi. Kun aurinko alkoi pimeän jälkeen pilkottaa, siellä tonttu vilahti, nopeasti talven hopeoimassa metsäisessä oksistossa, sujahti myllyyn tai kellariin, vikkelä kun oli.