Rakkaudella 4.

                              Rakkaudella Vakka-Suomesta 4. 

                    Pyhärantaa ja Taivassaloa vuosilta 1987-1988

 

                          

Pyhärannan Vihitynrinki sijaitsee yksityismailla. Siellä voi noudattaa jokamiehen oikeuksia. Aluetta ei saa rostata tai virittää alueelle nuotiota luvattomasti. Tunnetuimman tarinan mukaan paikalla sijaitsisi suurmiehen hauta. Tähän tapaan paikkaa on selitetty siellä olevassa muistolaatassakin. Museoviraston selvityksen mukaan paikalla on mahdollisesti sijainnut keskiaikainen kappeli.

Uusimman tutkimuksen mukaan Pyhälle Ristille omistettu Taivassalon harmaakivikirkko on rakennettu vuosien 1425-1440.  Harmaakivikirkko sijaitsee Taivassalon kirkkosaaressa. Kirkon seinillä on kalkkimaalauksia, joista vanhimmat on tehty kirkon valmistuttua. Kirkon kalkkimaalaukset toimivat aikanaan eräänlaisena kuvaraamattuna ja ovat kontreettisuudessaan  edelleen hyvin vaikuttavia.

Taivassalossa vietetään vuosittain heinäkuun alussa Silakrysäystä. Aiempina vuosina pitopaikkana oli Mussalo ja sen vanhan koulun ympäristö. Silakrysäys kerää tuhansia kävijöitä. Vuosittain valitaan myös Vuoden Rysäyttäjä.

Kauniit pylväskatajat kuuluvat merellisen Vakka-Suomen luontoon. Nämä komeat kaksoiskatajat kasvoivat aivan Kustavin tien varren tuntumassa sijainneella peltoaukealla Taivassalossa. Mieleen tulevan Italian syressit. Katajat voivat elää Suomessa jopa tuhatvuotiaiksi.

Taivassalon kotiseutumuseo sijaitsee Wiialan kylässä Viiaisten kartanossa. Kartano sai alkunsa, kun saksalaissyntyinen aatelismies Anders Grap sai kylän maat haltuunsa 1370-luvulla. Nykyinen päärakennus on rakennettu vuosina 1779-1784. Tila saatiin ostettua Taivassalo-Seuralle vuonna 1960. Musetoiminta pääsi alkuun kymmenen vuotta myöhemmin. Museoalueella sijaitsee vanha tuulimylly, halli ja paja. Kesäisin muoseossa järjestetään suositut kotiseutupäivät ja muita tapahtumia. Kartanossa on yöpynyt muun muassa Ruotsin kuningas Kustaa IV Adolf.

           Taivassalossa sijainnut vanha riihi iltavalaistuksessa.  Muusikko Lauri Tähkä on rakentanut Taivassaloon oman saarimökin saunan vanhoisa hirsistä, joita hän haali eri puolilta Suomea. Mukana oli myös riihen mustia, kirkon punaisia ja navetan harmaita hirsiä.  
                          

Taivassalon kunnan syntyvuotena pidetään vuotta 1155. Silloin piispa Henrik kastoi väkeä Viiaisten kartanon lähteellä. Kalastus on kuulunut ja kuuluu edelleen tärkeänä osana taivassalolaiseen elämänpiiriin ja elinkeinoelämään.  Kunnassa on merenrantaa yli 300 kilometrin verran ja pari tuhatta kesäasuntoa. Taivassalossa on eniten kalastajia koko Saaristomeren alueella.

Lopun aikoja

          Lopun aikoja, sanokaa mun sanoneen

Menin nettiin. Ei olisi pitänyt. Siellä ottavat kuvia itsestään. Ja toisistaan.
- Tässä on ihana mieheni lukemassa kirjaa. (Pisti sen sille käteen kuitenkin.) 
- Ihana mieheni leipoo. Tiskaa. Siivoaa. Käy kaupassa. Tuo kukkia.(Pakotti sen väkisin.)
- Kiitos ihana mieheni! Ja sydämiä perässä.  Sitten on ottanut kuvan itsestään, lähettänyt sen miehelleen.(Vanha kuva, studiossa otettu. Fotosopattu!)

En usko yhtään. Mutta ärsyttää tommottet.

Kummallinen otus, irlanninsetteri

                  Kummallinen otus

No sieltä naapurista se punaturkki lähtee taas jatkamaan matkaansa. Haluaisinpa tietää mikä sen reitti oikein on. Nyt se pysähtyy kadulle taloani vastapäätä, katsoo tänne ylös ikkunaani. Ja haukkuu!? Minuako?

Pakko vetäytyä pois.

Olisiko koira nyt lähtenyt, äkkiä toimeksi, saappaita jalkaan lähden katsomaan minne sillä on matka.

Kurkistan ikkunasta. Siellä se istuu. Nyt se haukkuu taas. Minuako? 

- No minä tulen. Ootas, minä mutisen.

Törmään alas rappusia ja siellä punanuttu odottaakin kadulla. Katsoo ympärilleen ja tulee luokseni. Katsoo kysyvästi silmiin.

- No mennään sitten Jeppu, sanon sille. Taas sama reitti, rantaan ja sieltä kävelemme yhdessä junaradan yli. 

- Ei tule junia, taas koira kuuntelee, katsoo radan molempiin suuntiin kuten minäkin. Sitten se askeltaa määrätietoisesti katua ylös. Seisahtuu taksiasemalle. Kuljettaja hyppää autostaan ja menee sisään asemalle.

- Seppo, kyytiläinen odottaa ja kas, Seppo tulee.

Punanuttu hyppää taksiin, katsoo Seppoon että nyt sopisi mennä. Sinne ne huristavat,  satamaan päin. Jään hölmönä katsomaan, mitä täällä tapahtuu?

Jepulle riitti

                                         Nyt Jepulle riitti

Kaiken maailman pyöräilijöitä ja mummoja ja muuta väkeä täällä vaan pyörii, mutta ei sanaakaan minusta, kauneimmasta punanuttuisesta irlanninsetteristä mitä on.  Ihme blogi. Taidan lähteä omin päin kiertelemään. Mitä siihen sanotte!?
Nyt palvelijani menee kylläkin keittiöön ja jääkaapille. Tämä muuttaa tarinan kulkua. Hmpff. Jurppii tollaset silti. Sitä paitsi, olen edelleen se suosituin, sopisi muistaa. 

Antin ja muorin matkantekoa

              Antin ja muorin matkantekoa vanhaan malliin

                                        

Ennen vanhaan liikuttiin jalkavoimilla kävellen tai pyörällä sekä hevosen vetämissä kärryissä ja talvella reessä.

Minun nuoruudessani autoja oli jo paljon ja pitemmät matkat huristeltiin enemmän tai vähemmän kuoppaisia teitä pitkin. Mutta kun omaa autoa ei vielä silloin ollut, piti turvautua polkupyöräillä ajoon.

Kerran sukulaismies oli sitten kuollut ja hautajaisiin piti päästä naapuripitäjään asti. Matkaa oli sen verran paljon, että kyytiä piti harkita. Koko lenkille tulisi mittaa sukulaisvierailuineen reilut seitsemänkymmentä kilometriä.

- Mitä jos ajaa hurautetaan sinne polkupyörillä, ehdotti silloin 70-vuotias äitini. Ajattelin, että matka voisi olla liian pitkä hänelle. Pienen tuumailun jälkeen lähdimme kuitenkin polkemaan. Aikaa oli varattu riittävästi. Onneksi oli kesäinen keli eikä sateesta tietoakaan.

Hautajaisissa muut eivät kyselleet matkasta, vaan kaikki sujui vanhan kaavan mukaan muistokahveineen.

Koska olimme jo sen verran kaukana kotoa, päätimme ajaa koko lenkin Unnukan ympäri. Se tiesi melko pitkää soratieosuutta ja entistä mäkisempää reittiä. Sukulaisissa saimme kuitenkin olla yötä. Seuraavana aamuna lähdimme kotimatkalle.

Sukulaisten nuori poika lähti uteliaisuuttaan ajamaan meidän perässämme. Vauhtia oli kuitenkin sen verran reilusti, että poika ei tavoittanut edellä ajaneita.

Jälkeenpäin ei reissusta sen enempää keskusteltu. Toista yhtä pitkää pyörämatkaa emme enää tehneet. Muori pyöräili lyhempiä kaupunkimatkoja monta vuotta tämän jälkeenkin. Sitten käytössä oli auto, joten pyöräretket jäivät vähitellen historiaan.

Antin fresko

Antin fresko:

"Tähtäimessä nopeus uusi"

Entisaikoina lukionsa päättävät tekevät koko luokasta niin sanotun freskon. Jokaisesta oli tehty kookas piirroshahmo täydennettynä valokuvapäällä sekä iskulauseella.
Luokkakaverit olivat keksineet minun iskulauseekseni "Tähtäimessä nopeus uusi". Sillä ei viitattu mihinkään mopolla päristelyyn vaan pyöräilyyn.
Monet kesät poljinkin pyörällä uusia maisemia katsellen. Joskus tiellä ajoi samaan suuntaan silloin yleinen kulkupeli, pappa-Tunturi mopo. Ne kulkivat sen verran hiljaa, että mopoille pärjäsi pyörälläkin ainakin jonkin matkaa.
Pappa-Tunturin kanssa kisatessa mopoilija sääti hanakasti kaasutinta ja yritti ottaa viimekset tehot irti koneesta. Perässä peesissä ajeleva pyöräilijä piti tiputtaa vauhdista keinolla millä hyvänsä. Pyörässä on kuitenkin enemmän vaihteita. Sopivassa alamäessä tai pienessä myötätuulessa nopeutta sai kerättyä heposti sen verran, että mopo jäi kakkoseksi. Kovin pitkään tällaista vauhtia ei kuitenkaan voinut ajaa.
Se oli hyvä kiriharjoitus, jota tarvittiin kesän pyöräilykisoissa. Aivan ensimmäisissä alle 13-vuotiaiden kisoissa Iisalmessa ryhmässä oli parisenkymmentä samanikäistä pyöräilijää. Kisa jäi mieleeni monestakin eri syystä.
Maali oli kohtalaisen ison mäen päällä. Muutaman kilometrin lenkkiä kierrettiin useampaan kertaan, joten kehitin loppukiritaktiikkaa vähän samaan tapaan kuin mopon kanssa kisatessa.
Viimeisellä kierroksella kilometri ennen maalia lähdin hullun lailla polkemaan koko porukan ohi. Irtiottoa seurasi kohta koko letka. Vähän ennen loppunousua jäin heidän taakseen. Kun muut polkivat reippaasti ohitseni, huohotin kuuluvasti. Ajattelin, että luulevat minun simahtaneen kirissäni.
Sain polkea vähän matkaa muiden takana peesissä, mutta pari sataa metriä ennen maalia pistin isomman vaihteen päälle ja keräsin vauhtia samaan tapaan kuin mopoa ohittaessani. Muut kisailijat olivat ihmeissään tästä nykäyksestä eivätkä ennättäneet vastata kiriin.
- Tuliko isokin pokaali?
- Lusikan sain ja lasisen kukkavaasin. Vaasi nököttää vieläkin kirjahyllyn nurkalla pölyyntymässä. Sen pyörän merkki oli muuten Peto. Ja aika peto olikin.

Lapset pitävät minusta

Pöhköt! Sieltä ne taas palailevat koulusta kotiin mutta poikkeilevat jos vaikka sattuvat näkemään metsässä kannon. Vartin matkaan kuluu kaksi tuntia. Jäävät poimimaan mustikoita maastojuoksukisoissa tai odottelemaan kaveria ettei tarvitse yksin kilpailla. Tutkivat muurahaispesää hartaana, että minne ne kaikki oikein menevät. "Hei tolla on havunneulanen suussa." - "Kato löysin madon, vai onko tämä käärme?" 

Ajelevat päämäärättä sinne tänne. Tekevät löytöjä. Itkevät ja kollottavat. Eivät psyykkaa tunteitaan loivemmiksi ja kuvittelevat saavuttavansa mitä tahansa. Suurin piirtein heti. Maailman vääryys suistaa oitis raiteiltaan. Raivoavat, polttavat kumia. Nauravat tyhjälle. Heidän aikansa on ikuinen nyt ja maailma on vielä auki. 

Pikkuisen olen heille kade, omasta kolostani ja kartiinien raosta katseltuna. Se aitous koskettaa sieluntynkääni joka joskus vielä saattaa värähtää. Käännyn taas ikkunaan päin, siellä he jatkavat onnellisten polullaan.