Oma polku

                                                 Polku

                                                 

Kuljemme metsäpolkua Sessen kanssa, koirani kuljeskelee edellä, sitten alkaa vimmattu haukkuminen. Käärme. Tömistän ja komennan lieroa. Mene pois! Ja Sesse tänne! Äläkä sinä siinä sähise! Niin otus matelee kivenkoloon kyllästyttyään makaamaan keskellä polkua.

Jatkamme matkaa, polku on leveä, mutta polveileva, mäntyvaltaista sekametsää. Ohitamme suon,  ja kurjet pesänsä lähettyvillä. Kuikan ääni kuuluu äkkiä, lintujen laulua metsä täynnään. Lähestymme porttia, puista lautaporttia, joka pitää elikot poissa pihapiiristä. Hyppelemme koiran kanssa portin yli kevyesti.

Tuomi kukkii, kumarrun poimimaan muutaman lemmikin. Forget-me-not. Samalla äkkään kupin maassa. Vanha rikkinäinen kultareunainen sinikukkainen kahvikuppi. Siro ja ohut. Paiskaan sen tuomen alla olevaan kiveen, säpäleiksi. Naurattaa. Ei kai kukaan nähnyt? No ei kai.

Saavun pihamaalle, punainen kaksikerroksinen maalaistalo, keskellä kuisti, jonka molemmin puolin on humalaköynnöksiä. Kuistin räystään alla on pääskysten pesiä, joihin linnut suihkivat pesäntekopuuhissaan. Istun kivirappusille katselemaan. Takaani törmää pikkutyttö ulos.
- Tulitko meille?
- Juu, sanon. Menemme pellavapään kanssa sisään.

Joku vanhempi nainen istuu pirtin pöydän ääressä ja naputtelee vihreäkantista laitetta. ihan kuin hän kirjoittaisi jotakin. Tuijotamme hämmästyneinä toisiamme. Hymyilemme tietäväisinä. Se onnistui. Pikkutyttö rupattelee taukoamatta. Sitten se kyllästyy seuraamme.
- Tule Sesse, se komentaa. Koira lähtee ulos, kun käsky käy. - Ai niin Olga, lähdetään ottamaan raitista. Tule sinäkin.
En näe ketään Olgaa, mutta tyttö näyttää tarttuvan jotakuta kädestä.

Jäämme pöydän ääreen juttelemaan vanhemman naisen kanssa, kun hän on lakannut kirjoittamasta. Kerron hänelle kaiken. Aivan kaiken, kaiken mitä en enää tiennyt tai muistanutkaan. Hän ymmärtää, vaistoan sen. Ei käske. Ei kiellä. Hän tietää.

Hämärtyy. Kerubi nukkuu.

Oma polku on täynnä onnellisen elämän rakennuspuita ja romantiikan kaipuuta, mystiikkaa, risteäviä aikatasoja. Välillä sillat palavat, jää vain savuavat rauniot. Hän on mennyt, vastakkaiseen suuntaan. Hölmö ja kylähullu, salavisas. Kaikessa vilpittömyydessään täysin epäluotettava. Monikasvoinen, liikkuu ajassa monin hahmoin, yhtäaikaa. Se olet sinä, se olen minä. Koska minä olin kerran sinä.

                                                 Kuvat Susanna Pihlajan postikorteista