torstai 2. helmikuuta 2017

Omituista porukkaa. Siellä ne taas mellastavat, fiktiiviset olennot.

                                                    Kirjallinen salonki


On tämä nyt taas, Babylonin väki norkoilee taas kadulla, josko huomaisin heidät. Juonittelevat miten pääsisivät mukaan stooriin, oikein kokoustavat kadun kulmassa. Long time no write.



No hyvä on, isäntä jätti portin auki ja häipyi sen visiirityypin kanssa lentokoneet kainalossa. Menkää nyt, menkää toki sisään taloon, stooriluteet.

Täällä minä taas istun, mielipaikallani akkunan ääressä, kohta naapurissa varmaan tapahtuu jotakin, semmonen on aaninki. Energiat on sillä viisiin liikkeessä. No jotakin elämää sentään tälläkin kadulla, taidan laittaa tämän kirjan pois. Heitän sen tuohon sängylle.


"Tyttö on näet oikeassa, yksinkertaisuus on puhtaampaa, elegantimpaa." Hyvin kirjoitettu, ajattelin, mutta heitänpä tämän nyt sängylle ja jatkan kohta lukemista.



No niin, sieltä tulee ensimmäisenä huiskahäntä Jeppu, maailman kaunein irlannninsetteri, sitä mieltä olen, askellus on sen sorttista, minä niin tykkään tuosta kuljeskelijasta. Sitten sieltä pyrähtää kokonainen naisparvi Jepun perässä. Osa on jo tuttuja, mutta tuota yhtä en ole nähnyt. Vaikuttaa ihan kunnolliselta ja järkevänoloiselta naisihmiseltä, varmasti joku virkanainen, miten lie tuohon höynähtäneiden naurajien porukkaan eksynyt? Ja sieltä porhaltaa se kirjailijakin, töyhtöniekka. Siveltimiä niillä on ja värejä ja kirjoja kainalossa.

Kato kato, isäntä on jättänyt ovenkin auki herrasväelle. Kirjailija painattaa sinne pihahuoneelleen ja mitä? Sekö laittaa tulen takkaan, noin vaan, no kai se helmikuussa lämmittää hänen oloaan. Laiha ihminen on. Ja on soukat farkut. Mistä on niin pienet löytänytkin. Syö varmaan kuin lintu. Jotain jyviä tai niitä nyhtöjuttuja, joka päivä tulee Lidliinkin uudet appeet. Pisin maailmaa lähettelevät. Minä haen ruokani tutulta jyväjemmarilta, siikliä ja porkkanoita ja sipulia, ja pysyn komiana kesät talvet. En ole mikään luuviulu.



Hyvä kun tästä toisen kerroksen ikkunasta näkee suoraan niitten kahvipöytään. Isäntä toi just ennen lähtöään uunista jotakin leipomuksia. On kyllä herkullisen näköistä. Pisti väliin graavattua kalaa ja jotakin, olisko ollut smetanaa. Ei oikein kaikkea näe kunnolla. Ja nyt se työhtöniekka laittaa linnuille jyviä,  omenapuun oksasta siellä roikkuu lintulauta. Pakko hakea kiikarit kaapista.




Siellä ne nyt sitten istuu kahvittelemassa ja suut napsaa. Nyt rouvaset levittelevät värityskirjoja ympäri pöytiä ja rupeavat värittelemään. Hyvänen aika, aikaset ihmiset! No onneksi on nämä kiikarit, uskomatonta. Ei ole koskaan kukaan edes katsonut tänne päin, kun on nuo mainiot valoverhot edessä.

Tunnistan tuon kuvion, se on mandala, mummo-vainaan seinällä oli tuommoinen isona kuviona seinävaatteessa. Katselin sitä aina pienenä. Ja maalasikinkin joskus saman kuvion, kun olin tuskitteleva opiskelijaflikka. Maailmantuskaani tein.  Ei sitä lasketa. Olin nuori ja hölmö. Ei ole sama asia jos aikaset ihmiset värittelee, niin kuin ei olisi kunnollista tekemistä. Yhdellä on Kaija Juurikkalan tekemä värittelykirja, nyt hän näyttelee tuotostaan muille rouville. Pistäisi nyt oikein kiertämään. Heh.




Nyt ne lähtivät sinne pihakuoneeseen koko konkkaronkka. Jaaha, kirjailija istuu nojatuolissa takan vieressä kirja kädesään ja siihen ne kerääntyvät kaikki hänen ympärilleen. Nyt on hankala nähdä. Kipaisen myöhemmin katsomassa, mitä teosta ne siellä kuuntelevat. Nyt se Jeppu läksikin tännepäin, äkkiä pukeisiin, minä vähän kävelytän häntä, vaikka ihan sen pihahuoneen ikkunan alta, siinä on mukava polku.