Razorblade romance
Siellä ne taas pelmaavat sen koiran kanssa isot miehet, haravat on pitkin mäkiä. Heittelevät koiralle puun oksaa ja juoksevat ja pyörivät vaahteran lehdissä kaikki kolme.
- Jeppuu, noudaa! ja huis. Ja Jeppu painelee korvat heiluen oksan perään.
Jeppu!? Mikä ihmeen koirannimi sekin on? Suunnistan rantaan päin, pois umpihulluista naapureistani.
Hetken päästä kuulen tassutusta viereltäni. Koira katsoo minua ja minä häntä. Nyt minun pitäisi mennä kadun yli:
- Kuule Jeppu, pitää katsoa tuleeko autoja. Koira katsoo minua ja sitten minun kanssani molempiin suuntiin.
Kävelemme yhdessä rantaa pitkin, koira ottaa välillä spurtin ja jää odottamaan. Joku marmattaa isosta koirasta joka pitäisi olla kiinni.
- Ei ole minun koirani! huudan kiukkuisena mutta hävyttömät huutelijat ovat jo menneet. Jatkamme linja-autoasemalle ja kiipeän bussiin, koira jatkaa määrätietoisesti matkaansa eteenpäin. No huh!
Perillä ostamme valmiiksi ystäväni kanssa leffaliput, vakoilen lipuista wc-koodin ja lähdemme käymään kahvittelemassa ja rupattelemassa Pienessä Kirjapuodissa. Syysprinssi on illan elokuva. Lopussa itkemme molemmat. En itke sentimentaalisia elokuvakyyneleitä, en nykyistä itseäni, vaan kahden kirjallisesti lahjakkaan poikkeusihmisen tarina tuo mieleen nuoruuteni romanssin, joka viilsi partaterän lailla. Luulin niin että olimme onnelliset. Kuin lapset auringossa. Kun vihdoin on löytänyt kumppanin ja salaisen mansikkapaikkansa, saapunut kotiin. Sitten onni otetaan pois.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti